Du helige himlens Herre, hör lilla
fågelns bön:
Ack, hur är din jord så ljuflig, hur
är din himmel så skön!
O, låt vara sjöar stråla klart uti vår
kärleks brand!
O, Herre, lär oss att älska, o lär oss
att älska vårt land!
_Z. Topelius_.
1.
Virkistävä sade oli kulkenut ohi, ehtoo oli tyyni. Vesilätäkköön
tiellä kuvastui sinitaivas ja pehmeät, valkoiset pilvenhattarat.
Kesantopelto oikealla puolen tietä oli mustankostea, mutta vasemmalta
vainiolta hyökyi hedelmöivän rukiin sulotuoksu. Pellonpientarella
oli ruoho vehreän ja nuoren näköistä ja sen suojassa kimalteli vielä
sateen pisaroita.
"Aivan kuin lapsi, joka itkee ja kohta hymyilee. Kyynelkarpalo
vierii poskella, toinen riippuu silmän ripsissä, ja silmä kiiltää
itkusta vielä kosteana, mutta ilo on palannut, suu hymyilee ja kasvot
loistavat...
"Aivan kuin minä, joka olen löytänyt rauhan jälleen sydämelleni."
Pellon tiellä kulki nuori mies. Ryhdikäs käynti, keskikokoinen
vartalo, hienot, ystävälliset kasvonpiirteet. Teeskentelemätön
olentonsa ilmaisi, kuinka onnellinen hän oli. Siinä oli surun ja
sisällisen taistelun jälkiä, mutta samalla voiton vapautta ja rauhaa
ja yliluonnollista kauneutta. Tietämättänsä hän hyräili hiljaa ja
hänen huulensa hymyilivät.
"Kuinka maailma nyt on kaunis ja elämä sopusointuinen! Kuinka ihana
tuoksu tuosta pellosta, tahtoisin syleillä koko avaruutta... Kiidä,
kiidä, sinä pilven kauna, kiidä kauvas ja kerro, kuinka onnellinen
olen."
Talosta peltojen takaa kuului väen ruokakellon ääni illan
hiljaisuudessa. Milloin se kaikui leveällä, läheiseltä, milloin
tiukkeni, eteni loitommalle: helk hälk, helk hälk hälk, helk hälk
hälk...
"Leena se on kellon nuorassa. Tunnen hänen vankan tottuneen
temppunsa."
... Hälk, helk!... Helkytys taukosi, mutta tuttu ääni soi vielä
tuokion kuulijan korvissa.
Se tuli luokseni kuin kutsumus, tuo soitto: missäs olet, missäs
viivyt, sankari väsynyt, joudu ruualle ja levolle... Niin, riennän,
riennän illalliselle ja kukkieni, kasvieni luokse. Ei ole Roland
parkakaan ruokaa saanut...
-- Kas Mirza! Mistä sinä tänne jouduit sadevettä ryyppimään? Eikö
ollut kotona parempaa -- vai minuako sinun tuli ikävä?
Näin puhuteltu Mirza oli pieni, lumivalkoinen kyyhkynen, joka
varovasti seisoen lätäkön reunalla kurotti nokkansa veteen ja
nähtävästi suurella mielihyvällä maisteli siitä. Heti kuultuaan tutun
äänen se taukosi juomasta, nosti pientä päätään ja tähysteli toisella
silmällään tiedustellen tulijaan.
-- Mirza, Mirza!
Nuori mies seisahtui ja kurotti kämmenensä. Kuin ilosta säpsähtäen
kyyhkynen levitti siipensä ja istui siinä tuokiossa ystävänsä kädelle.
-- Kas niin, mitä sulia nyt on kerrottavaa? Olet ollut poissa koko
päivän, lennellyt pitkin maita ja metsiä -- ja minkähän haossa,
valkokyyhkyni? Levoton pikku sielusiko se ajaa sinut vertaistesi
parista ulos maailmaan?... Ja nyt olet paluumatkalla kotiin,
kun ilta joutuu, nälkäisenä, janoisena... Mutta kun ilmassa
liidellen minut havaitsit, laskeuduit tielle odottamaan, etten
aavistanutkaan... Niinkö?
-- Kl, kl... kuuluu.
Mirza kääntelihe, kumartelihe, paisutti höyhenkaulaansa ja vastata
kuherti omalla kielellään.
-- Valkosiipeni, Mirzani, lausui nuori mies lempeästi ja silitti
vapaalla kädellään kyyhkysen siipiä. -- Niinkö se on sullakin sykkivä
sydän, joka aina tahtoo uutta kokea ja uutta tietää... aamulla pois
vieraille maille ja illalla kotiin... ruualle. Voi poloiseni, emme
ole luodut vain ilmoja liitelemään, mutta maassakin matelemaan... Ja
nyt -- kotiin syömään. Lennä, Mirzani!
Totellen lintu kohosi ilmoille ja kiiti pois, suoraan sinneppäin,
mistä ruokakellon ääni äsken oli kuulunut. Samanne nuori mieskin
jatkoi matkaansa, pellon tieltä maantielle ja maantietä myöden taloa
kohti.
Talon pihamaalla leikki pari lasta ja kuistilla seisoi nuori äiti.
-- Iltaa, iltaa! tervehdittiin molemmin puolen, lapset juoksivat
tulijan syliin ja vaimo kysyi:
-- Missä Eero niin on viipynyt? En ole nähnyt pitkään päivään kotiin
päin tulevan, siitä kun aamulla katosi.
-- Kävin tuolla "innostuksen kuusella", niinkuin Leena hyvin
arvaa... Kun kuulin, että sota taas on alkanut etelässä, menin sinne
ajattelemaan ja rukoilemaan.
-- Niin, niin, lausui nuori äiti hiljaa ja katsoi ystävää silmiin. He
ymmärsivät toisiansa.
-- Eero-Janne ja Anna, tulettehan tekin semmoisiksi ihmisiksi, jotka
rukoilette ja teette työtä rauhan valtakunnan puolesta, hän sanoi ja
kutsui lapsia luokseen.
Mutta nuori mies jatkoi matkaansa, sivuutti talon ja painui metsään.
Siitä hän tuli pienoiselle niemelle järven rannalle, jossa oli hänen
kotinsa.
2.
Ja tämä se nyt oli hänen oma pikku mökkinsä. Tupa tämä takkoineen ja
tuvan takana kamari, se kaikkein pyhin, jossa hän työtä teki ja jonka
akkunasta näkyi sininen järvi.
"Terve, Roland, terve, sinä vanha kumppani, tyydy nyt siihen, että
päälaelle sinua taputan -- vai pitäisikö vielä ottaa käpälästäkin?
No hyvää iltaa sitten... Ihan olet käynyt laihaksi nälästä ja
ikävästä... vai etkö? Ahaa, oletpa tainnutkin käydä Leenalla ruokaa
annattamassa?
"Voi kun et voi minua auttaa edes vettä tuomalla. Täytyy käydä
lähteellä noutamassa. Mutta tyhjän sangon sinä sangasta kannat, veli
Roland. Kas niin, tule nyt. Siinähän tuo menee hampaitten välissä,
niin että häntä heiluu.
"Ja nyt vettä kousalla sankoon... Loiskis... soo-soo. Kas, kuinka
vesi on kirkasta ja maukkaan näköistä. Ihan tekee mieli lipillä
maistaa... Soo, nyt on sanko täysi. Lähdetään takaisin...
"Kas noin. Otetaanpa spriikeitin hyllyltä, kaadetaan lähdevettä
kasariin ja sytytetään sininen liekki... Yks kaks on vesi kiehunut ja
teejuoma valmiina... Mutta ensin pannaan teelehtiä rasiasta kannuun,
noin, ja odotetaan kunnes vesi kiehuu...
"Mitähän tästä löydän sinulle, mokomalle jättiläiselle, illalliseksi?
Tuossahan on kaapissa iso leipäpala, vähän voita höysteeksi ja kylmää
vettä särpimeksi, niin on pojalla illallinen, jommoista ei monella
köyhällä...
"Tänään on satanut, tänään ei tarvitse kastella kukkia eikä
vihanneksia. Kas, kuin koko puutarha näyttää tyytyväiseltä. Pitää
avata akkuna, että angervon tuoksu tuntuu tupaan... Ihanata,
ihanata...
"Vaan olinhan unohtaa kyyhkyseni... Hänkin odottaa illallistaan,
herneitä ja leipämurusia. No, tuossahan niitä vielä on Mirzan
omassa laatikossa... Mirza, Mirza, kul, kul, kul, tule tänne
akkunanlaudalle, tule joutuun syömään... Kas noin! Hyvälle maistuu.
"Mutta keitä tuolla tuleepi mäen rinteellä petäjien välissä?
Pettävätkö silmäni, vai...?
"Ai, vesi kiehuu!... Täytyy rientää pistämään kansi päälle, että
liekki sammuu... ja sitten takaisin ikkunalle...
"Mitä, pyöriikö maailma silmissäni, että nurin näen, vai eivätkö tule
tuosta kaikki kolme...?
"Taatto taivahinen! Armas Aarno se on ja jalo Tuomo ja mustakutri,
säihkyväsilmä Harry -- kaikki mun vanhat ystäväni!
"Ulos, ulos, heitä vastaan!"
Ja Eero kiiruhti veräjälle minkä ennätti. Siellä ne tulla astelivat
kaikki kolme.
-- Terve, terve, terve, terve!
Eero olisi tahtonut syleillä yhdellä kertaa heitä kaikkia. Molemmat
lämpimät kätensä hän heille tarjosi. Kaikkien silmät olivat
kyynelissä.
-- Vieläkö sinä meitä muistat?
-- Vieläkö!... oh, oletteko koskaan olleet ajatuksistani kaukana?...
-- Ja tämäkö se nyt on kotisi?
-- Tämä, tämä... Se koti, josta yhdessä uneksimme.
-- Pieni paratiisi tämä onkin. Kukkiva puutarha, ilma täynnä
tuoksua...
-- Ja katsokaa, pojat, kuinka se sijaitsee. Niemen nenässä järven
rannalla... Näittekö koivujen välistä valkovenoseni tuolla lepistössä
rannan laidalla?...
-- Näkyy pilkistävän...
--... ja tänne tulokin on saakelin viehättävä. Varjoisan kuusimetsän
ja petäjikön kautta tie ensin kulkee -- ja sitten kun tuonne laidalle
joutuu, niin äkkiä aukenee eteen järven päilyvä pinta ja tämä pieni
idylli tässä... Kyllä oletkin osunut, Eero.
-- Mutta käydäänpä tupaan. Te varmaan ette vielä ole illastaneet?
Minä ainakaan en ole.
-- Onko sinulla sitten mitään tarjota tämmöisessä runottarien
pesässä? Luulisihan täällä tulevan toimeen ruuattakin...
-- Sinä Tuomo-veitikka... Ei sitä nyt sentään niin hirveitä
"idealisteja" olla... Vai mitä, Roland? Nähkääs, kuinka sekin herra
on lihava... No, vanhoja tuttuja, etkö tunne?
-- Sekin veikkonen vielä elää! Terve, Roland.
-- Jo tuntee... anna käpälää... jokaiselle.
-- Kyllä se tuntee.
-- No, nyt sisään. Minulla on teevesi tuolla jo puolivalmiina.
-- Voi, Eero, ha ha haa, ovesi on ilman lukkoa!
-- Entä sitten, Aarno? Ei siinä lukkoa kuuna päivänä ole ollutkaan.
Mitäs siinä lukko tekisi? Ei tästä talosta ketään vaeltajaa ulos
suljeta.
-- Mutta jos varkaat...?
-- Varkaat! Onko niitä olemassa?... Mitä vanhoillista
kaupunginkieltä! Jos ken tahtoo täältä jotakin ottaa, niin ottakoon...
-- Entä jos vievät koko talosi?
-- Kuka vie? Ei, veli veikkonen, täälläpäin semmoisia tapahdu.
-- Eikö varkaat täällä koskaan ole käyneet?
-- Ei nyt enää. Kerran alussa tapahtui... olettehan lukeneet Victor
Hugo'n "Les Miserables?"
-- Ollaanhan, vaikkei ranskaksi.
-- No, muistatteko tuota tapausta, kun Jean Valjean kävi piispan
luona hopeakandelabereita ottamassa?
-- Muistetaan.
-- Niin sattui täälläkin kerran, vaikkei tietysti semmoisia
kalleuksia minulla ole... Raukka se tuota kaappia kaiveli, kun minä
ilmestyin kamarinovelle vähän hätäyksissäni...
-- Sano: vähän peloissani...
-- Jos niin tahdot... mutta samalla hymyillen. No, mies myös
ällistyi ja minä vihdoin sain suustani: "ottakaa vain, jos mikä mieli
tekee. Onko teidän nälkä?" Silloin poloinen itkemään ja sanoi, että
ei hän ole koskaan varastanut, mutta kun oli semmoinen nälkä...
"Hyvä vieras", minä sanoin, "älkää varkaudesta puhuko... mokoma
ruma, väärä sana... Otetaan esille, mitä talossa on ruokavaroja
tarjona, ja syödään vatsa täyteen". Ja sitten tulimme hyviksi
ystäviksi...
-- No oliko tuo päivällä vai yöllä?
-- Talvi-ilta oli.
-- Ja sitten vieras kestittynä sai pötkiä tiehensä kylmään, mustaan
yöhön?
-- Leikkiäkö lasket, Tuomo? Ettekö näe, että tässä tuvassa on kaksi
sänkyä?
-- Kas tosiaankin! Toinen toisessa nurkassa, toinen toisessa. Eipä
juuri ole kuin morsiussänky!
-- No, no, tuo toinen vuode on yövieraita varten. Siinä se "varaskin"
makasi ja nukkui.
-- Vai nukkui.
-- Käykö niitä yövieraita sinulla usein, kun tämä paikka on vähän
syrjässä?
-- Käyhän niitä...
-- Kehtaat semmoista kysyäkkään, Aarno. Onhan tämä talo maan kuulu!
-- Suo anteeksi.
-- Älkää nyt leikkiä laskeko, vaan tulkaahan kamariakin katsomaan...
-- Kas, saamarin sievä. Ja kirjasi, vanhat toverit seiniä pitkin, ja
vanha tuttu pöytäsi akkunan luona ja näköala järvelle... ja tuossa
viulukin... Täällähän sitä viihtyykin. Ja työ, se kai sujuu?
-- Aina hiljakseen.
-- Sujui se Eerolta ennenkin!
-- Niin, mutta tämähän se nyt onkin oikea -- en sanaa löydä.
-- Oikea ballaadi, koko huone, vai sanotaanko: lyyrillinen runo?
-- Jotakin sinnepäin lienee... Ei tässä ainakaan synkkä
ajattelija-pessimisti toimeen tulisi.
-- Ajatellaan täällä sentään paljonkin, hymyili Eero. -- Mutta
käydäänpä tupaan takaisin, jos jotain syötävää saataisiin.
-- Aa niin, syödähän meidän piti.
-- Nälkä se on tosiaankin kaukana tämmöisestä linnunpesästä.
-- Älä joutavia. Olisit päivän, niin näkisit.
-- Mutta kuule, Eero, ruvetaan nyt vakaviksi. Meidän oli vähän
niinkuin aikomus jäädä tänne yöksi?
-- Kuinka muuten? Jos yksi suostuu lattialla eli penkillä makaamaan,
niin riittäähän sänkyjä kahdelle.
-- Entäs isäntä itse?
-- Minä olen sen yhden puolella, että tasapaino syntyisi.
-- No ei se koskaan käy päinsä, että isännän omasta sängystään
ajaisimme...
-- Jättäkää se huoli minulle. Nyt painakaa puuta. Voi, onhan se
vesikin jo jäähtynyt kasarissa. Täytyy sytyttää uudelleen.
-- Sinä olet isäntä ja emäntä talossa yhtaikaa. Kyllä se tuntuu vähän
originellilta... Etkö todellakaan aio naida? Vanhaksi pojaksihan jäät
-- ja ajatteles, kun olisi pieni hempukka...
-- Älkää turhia. Mikäs minulta tässä puuttuu?
-- No rakkaus!
-- Rakkausko? Rakkausko? En ymmärrä teitä. Rakkaushan asuu minussa
itsessäni.
-- No sitten se, jolle rakkautta osottaa!
-- Mutta minullahan on työni, on puutarhani, on Roland, on Mirza, on
tämä mökki, kaikki kukat, koivut, kuuset, taivas, koko maailma! Ja
kaikki ne vieraat, jotka täällä käyvät, köyhät ja rikkaat, ja siellä
Vuorelassa tätini ja Janne ja Leena ja vanha Väinö ja Anna-muori ja
pikku Eero-Janne ja Anna ja... ja nyt te täällä! Puuttuuko minulta
ketä rakastaa?
Tämän jälkeen oltiin ääneti. Vieraat olivat äkkiä käyneet totisiksi.
Eero toi pöydälle astioita ja ruokaa. Ei paljon ollut, mutta olihan
leipää ja voita ja retisiä ja piimäpytty ja teetä. Kaikki oli
erinomaisen siistiä ja puhdasta -- ja maukastakin, sen huomasivat
Aarno, Tuomo ja Harry, kun alkoivat haukata.
Aterioidessa sanoi Aarno:
-- Eero, jäätkö tänne ainiaaksi?
-- En ainakaan vielä tiedä, minne muuanne menisin.
-- Jos tulisit takaisin meidän luoksemme.
-- Takaisin teidän luo?
-- Niin, kaupunkiin.
-- Mitä siellä tekisin?
Olivat hetken vaiti. Sitten vastasi Tuomo hiljaa:
-- Olisit opettajamme.
-- Teidän opettajanne! Minä? Mutta sinä Tuomohan olet maisteri ja
virkamies ja runoilija, Harry on tohtori ja Aarno on tulemassa
kuuluisaksi kaunokirjailijaksi.
-- Joutavia. Kyllä tiedät, mitä tarkotamme... Olemme elämään väsyneet.
-- Tarvitsemme sinun apuasi, sinun läsnäoloasi.
-- Olemme elämään väsyneet.
Eero oli vähällä itkeä.
-- Mitä kuulen, hän sanoi. -- Te olette nuoria, terveitä, pulskia...
ja... ja elämään väsyneet.
-- Niin, sehän on nykyaikaista.
-- Sitä spleen'iä, tiedät, hypokondriaa, nervositeettia.
-- Pois kaikki! Onko teidän sanoissanne rahtuakaan totuutta?
-- Kaikki on totta, kaikki.
-- Maailma kaipaa sielun lääkäriä, se kaipaa sinua... Mutta ei
ainoastaan sinun kirjojasi, vaan sinun läsnäoloasi.
-- Sinun täytyy tulla vaikuttamaan.
-- Ystäväni, ei maailma minua kaipaa, ette tekään. Maailma kaipaa
itseään, tekin. Kuka se on se itse? Se on Jumala, jota voi palvella.
Sitä te kaipaatte, jota voisitte palvella, jumaloida, ihailla...
-- Oikein puhut. Sitä me kaipaamme. Eikä se ole nainen. Sen olemme
kokeneet.
-- Ja luuletteko nyt, että se olisin minä!
-- Hm.
-- Anna meille joku ihanne!
-- Luo uutta eloa meidän suoniimme.
-- Miksi teiltä ihanne puuttuu? Miksi puuttuu se, jota voisitte
rakastaa?... Onhan teillä koko kansa.
-- Kansa!... Mitä se pyytää? Leipää, peltoa, naista...
-- Ja vähän viinaa.
-- Ja vähän viinaa.
-- Noinko puhutte? Te ette kansaa tunne. Ette ollenkaan. Niinkuin
ette omaa sydäntännekään. Kansa, se on teidän sydämenne...
Luuletteko, että ihminen on aivoja ja hermoja vain? Luuletteko, että
ihmiskunta on -- sivistyneet? Sivistyneet ovat kansan aivot, mutta
kansa on sydän. Muistakaa, sydämestä tulee elämä.
-- Mitä tällä?
-- Teidän pitää oppia tuntemaan oman kansanne henkeä. Silloin
opitte tuntemaan itsennekin... Kansan henki ei ole kansallishenki.
Kansallishenki on se, että minä olen suomalainen enkä saksalainen.
Samoin on personallinen tunto se, että minä olen Eero enkä Tuomo.
Mutta kansan henki on ihmishenki. Minä en ole ainoastaan vähäpätöinen
Eero, vaan olen ikuinen henki, ihminen, Jumalasta lähtenyt, veli
kaikkien kanssa. Niin on kansanhenkikin ikuinen Jumalasta lähtenyt
yhteistajunta, joka sitoo meidät yhteen ja tekee meidät veljiksi
ja yhtäarvoisiksi muiden kansain kanssa... Te ette tunne itseänne
ettekä kansaanne. Sillä mikä tieto se on: minä olen Tuomo, minä olen
suomalainen! Senhän tietävät kaikki muutkin!... Mutta tietää se sama
asia niin, että minä olen henki ja minä olen Suomen kansan hengen
lapsi -- ja tietää, mitä se on! -- ja että minun tehtäväni on tälle
minulle ja Suomen kansan hengelle ominaisella tavalla kirkastaminen
Jumalan totuus...
-- Ja jos sen tietäisimme ja uskoisimme, mitä sitten?
-- Sitten luodaan se uusi kulttuuri.
-- Uusi kulttuuri?
-- Niin, se, jota kaikkien maiden kansat odottavat ja ikävöivät ja
jota heidän kaikkien tulee luoda, itsekukin omalla tavallaan.
-- Oi onnellinen haaveilija, sinä! Ja sinä tuohon uskot ja tuota
varten elät?
-- Niin, mutta minun elämässäni on joka hetki onnea... paitsi
silloin kun suren pahan tähden... sillä minulla on Jumala tiedossani
ja tajunnassani, se, jota ennen kutsuimme ihanteeksi... Hän onkin
elävä todellisuus.
-- Oi onnellinen haaveilija, sinä!
-- Mutta kuinka me siihen uskoon pääsemme?
-- Seuratkaa totuuden ääntä. Menkää takaisin kaupunkiin, perustakaa
vahva liitto, herättäkää Resurget uudelleen eloon, päättäkää
taistella totuuden puolesta viimeiseen saakka!
-- Minkä totuuden?
-- Kaiken sen puolesta, mikä on totta. Tahi käännettynä: taistelkaa
vääryyttä vastaan. Ettehän te sokeita ole. Tunnustakaa, mikä
omassa elämässänne on ollut väärää, tunnustakaa, mikä ihmisten
yhteiselämässä on väärää -- oh, onhan sitä aina...
-- Niin, niin...
-- Ehkä olet oikeassa...
-- Ehkä olet.
-- Eero, Eero, ja vieläkö sinä meistä pidät?
-- Johan sen sanoin, että rakastan koko maailmaa ja... vielä enemmän
teitä.
-- Sinä saat meidät heltymään... Se vanha rakkaus, se vanha...
-- Tule tänne syliini, Aarno. Nyt tunnen, että olen voittanut teidät
jälleen.
3.
Ja nyt he olivat kaikki Vuorelassa. Siellä istui kaikki talon
väki pihamaalla, vanhemmat kiikkulaudalla, nuoremmat nurmikolla.
Eeron täti piti pikku Annaa sylissään, hänkin oli puettuna kuin
talonpoikaisvaimo, Anna-muori silitteli pienen, vieressään seisovan
Eero-Jannen kiharoita, Leena istui ruoholla ja Janne, joka oli yhtä
rakastunut vaimoonsa kuin ennen morsiameensa, loikoili pitkällään
maassa päivän rasitusten jälkeen, pää Leenan pehmeässä sylissä.
Toisen ryhmän muodostivat Aarno, Tuomo, Harry ja Eero, ja vielä
toisen rengit ja piiat.
Ja aurinko laski.
Väinö vanhus, vähän harmaampana kuin ennen, istui laudalla ja
piirteli sauvallaan santaan.
Hän rupesi puhumaan ja sanoi:
-- Kuulkaa nyt kaikki kansa, mitä vanhus elämästä kertoo.
Ja kaikki lähestyivät. Mutta vanhus puhui:
-- "Edenin onnela on ihmisten asunto, ja monenlaatuisia eläviä
olentoja on annettu ihmisille iloksi ja avuksi.
"Sen metsissä kuuset kuiskailee ja sen saloissa hongat huuhuu. Kuin
taivaan sini helkyttelevät sen järvien kirkkaat pinnat, ja koskissa
kohisee sen vuolevat virrat. Mutta laaksoissa kelmivät viljavat
vainiot, ja ihana kuin ystävän lempi on Edenin tarha.
"Vaan mistä itänyt on ikävä ihmisten sieluihin ja miksi kaihoo heidän
henkensä luvattuun maahan? Siksi että kiusauksien katala käärme
heidän silmiänsä sokaisee.
"Jokaisen ihmisen sydämeen, joka maailmaan syntyy, ottaa asuntonsa
viisauden valo. Se on Jumalan ääni ja ihmiskunnan yhteinen kokemus.
"Mutta jokaista ihmistä sydämeen puree käärme ja kähisee: onni on
oleva sinun ja kaikki tieto.
"Ja veri kuohuu ihmisen suonissa ja punakultaisena väikkyy silmissä
hänen kaihonsa luvattu maa.
"Silloin viisaus kuiskaa: älä kiusausten käärmettä kuuntele, jo ne
kokemukset on tehty. Usko minuun ja onni on sinun ja totuus.
"Mutta nauraapa käärme ja houkuttelee: etkö sinä tietoa tahdokkaan?
Etkö kokea samaa kuin isäsi?
"Ja ihminen lankee ja kokee, ja valo on pimeydeksi muuttunut.
"Ja kas, on ilon Edenikin murheen luolaksi tullut, ja vaivat ja
vastukset ja raskas työ nyt mieltä maahan painaa. Ei veli veljeä
auta, vaan tuima on taistelun vimma.
"Siks' ikävöi jokainen pois, ja unelmain onnela kutsuu, kun
todellista Edeniä ei näe...
"Mutta viisaus huokaa: Milloin koittaa se päivä, jolloin ihmisten
silmät aukenee? Ja milloin tulee se aika, että he minuun uskaltavat
ja ymmärtävät, että heidän nyt jo on kaikki onni ja totuus? Milloin?
"Sillä koko luomakunta huokailee ja odottelee, että Jumalan pojat
maailmaan ilmestyisivät."
Ja aurinko laski.
Mutta Eero katsoi ylös ja sanoi:
-- Se päivä koittaa, se kerran koittaa. _Resurget sol fugiens_...
Aarno, Tuomo, Harry, nyt sanon teille: jääkää tänne, ottakaa minun
mökkini kodiksenne, oppikaa täällä rakastamaan, oppikaa täällä
hiljaisuudessa rakastamaan, oppikaa täällä puhtaiksi... Minä olen
vahva, olen voimakas, olen väkevä. Minä lähden maailmaan. Lähden
kulkemaan kylästä kylään, lähden kulkemaan kaupungista kaupunkiin
ja kerron ihmisille siitä rakkaudesta, joka on ilman sanoja, mutta
ilmenee teoissa. Sen teen ja te jääkää tänne. Sen teen, sillä kulkea
tahdon sen jäljissä, joka sanoi: seuraa minua! ja oli maailman suurin
ihminen.
Ja aurinko laski. Mutta sen lasku hohti kultaa.