IHANNE.

Här i detta bröst,

Där talar evighetens gud.

_Viktor Rydberg_.

1.

Se väikkyi hänen silmissään. Se väikkyi umeana kuin utukuva, mutta

keveänkauniina kuin rusottava pilven ripsi itäisen taivaan rannalla

ja sovintosointuisena kuin hiljainen, kaukainen kanteleen soitto.

Ei hän huomannut, että kirja oli pudonnut maahan hänen polviltaan.

Hän istui kivellä koivun juurella ja oli kietonut vasemman kätensä

valkoisen rungon ympäri. Hehkuvan poskensa hän painoi puuta vasten,

ja hänen katseensa hohti kuin päivän koi.

Kaunis oli nuorukainen. Mutta hänen kauneutensa oli sielullista. Se

ei ollut marmoriin hakattua, vaan elävää. Se vavahteli, värähteli,

välkkyi. Se oli kuin tähtien tuike, joka kaihoa kertoo ja intoa

aavehtii. Siinä oli lapsen hymysilmä viisautta ja vanhuksen

lapsenmieli vapautta.

"Minun ihanteeni, minun etäinen, imara ihanteeni! Kaukainen kuin

metsän ranta tuolla järven toisella puolen, vilpoinen kuin vesi

sininen ja syvä, ylevä kuin taivas ääretön ja armas!

"Miksen voisi sun kutsuasi kuunnella? Miksen luopua elämästä tästä ja

alkaa sitä uutta, ihanaa ja suurta? Ettei vaipuisi henkeni maahan ja

itkisi kadonnutta kauneutta.

"Miksen?

"Näytä mulle selvempänä vielä mun elämäni tie, sano, mistä sen

alkaman pitää!

"Ja uskollisena tahdon sinua palvella niin kauvan kuin elo mun

povessani sykkii, ja kunniaasi tahdon minä kertoa niin kauvan kuin

kieleni kestää!

"Sano, mistä sen alkaman pitää?"

Hiljaa pyyhkäisten tuli järveltä päin tuulen tuuhu ja rasahti kirjan

lehdissä. Nuorukainen havahtui ja nosti kirjan maasta. Se oli

Rydbergin "Prometeus ja Ahasverus".

2.

Hänen nimensä oli Eero.

Hän oli orpo, vanhempansa olivat kuolleet jo hänen piennä ollessaan,

ja hän oli joutunut kasvatiksi äitinsä sisarelle ja tämän miehelle.

He olivat lapsettomia ja pitivät ottopoikaansa kuin omaa ainakin.

Eero kasvoi ja kasvatettiin vapaudessa. Sanoivatpa sivulliset, että

häntä hemmoteltiin, mutta ei se ollut aivan niinkään. Täti kyllä

palveli enemmän poikaa kuin poika häntä, mutta eno oli sen sijaan

ankara pinnaltaan ja piti oikeuden puolta, missä täti olisi tahtonut

sääliä.

Tämmöinen erimielisyys kasvattivanhempain kesken oli kumminkin

harvoin tarpeen, sillä Eero oli hiljainen, kiltti ja ahkera lapsi,

jota oikut eivät usein kiusanneet. Hänen suurin huvinsa toiselle

kymmenelle ehdittyään oli luku ja viulunsoitto. Heti kun koulusta

kotiutui ja ruokapöydästä pääsi, hän oppi läksynsä kiireimmiten

saadakseen siten aikaa "oikeaan lukuun", s.o. kaikenmoisten

kertomuskirjain ja romanien lukemiseen. Täti oli kahdella päällä

tämän asian terveellisyydestä, mutta siinä kohden eno taas oli

säälivämpi ja vapaampi: "antaa pojan lukea, kyllä mies sulattaa".

Lepohetkinä, jotka uudistuivat pari kolme kertaa iltapuolen kuluessa,

hän tarttui viuluunsa ja soitti jonkun ulkoa osaamansa kappaleen

taikka omia "fantasiojaan". Harvoin hän tovereinsa kanssa kävi mäkeä

laskemassa tai palloa lyömässä, ne kun huusivat ja rähisivät ihan

tarpeettoman kovaan. Ainoastaan kesällä asuessaan maalla tätinsä

kanssa hän kaiket päivät oli ulkona, samoili metsät, kiipeili vuoret,

souteli järvet ja joet. Mutta silloinkin hän oli mieluimmin yksin. Ei

hän ystävää kaivannut eikä hänellä ystävätä ollut.

Mutta ihanne hänellä oli. Kahdentoista vuotiaana hän oli lukenut

Victor Hugo'n "Les Misérables" ja siitä saakka hän tiesi, kuka

ihminen oli jaloin maailmassa. Se oli Jean Valjean, kaleeriorja. Ja

Jean Valjean tuli hänen ihanteekseen. Hän itki häntä ajatellessaan.

Väärin olisi yhtäkaikki väittää, että kirja teki pojasta sen Eeron,

joksi hän vähitellen muodostui. Kirja herätti eloon sen Eeron,

joka piili lapsen sielussa ja jonka esihistoria kuului elämän

salaisuuksiin, mutta kirja ei sitä luonut. Se oli, ja vuosi vuodelta

se tuli enemmän näkyviin.

Hän ei voinut nähdä toisen kärsivän tuntematta itse tuskaa, oli se

eläin tai ihminen. Jos hän ei silloin voinut auttaa, oli hänellä

ikäänkuin tunnonvaivoja, ja hän pakeni yksinäisyyteen "ajattelemaan".

Eläimiä hän ei koskaan kiusannut, ei tahtonut hyttysiäkään kesällä

tappaa, paitsi jos oikein purivat. Kun toverein leikeissä oli mukana,

ei ottanut osaa heidän kiistoihinsa ja kinoihinsa. Jos välistä

sattui, että paha tuuli yllätti ja Eero kiukustui ja kiivastui,

oli häpeänsä perästäpäin rajaton. Aikaa voittaen ne kohtaukset

harvenemistaan harvenivatkin.

Hän oli niin muodoin pienestä saakka melkein "täydellinen",

jommoiseksi häntä katsottiinkin sekä koulussa että kotona. Siihen

tuli lisäksi, että ikäisensä pitivät häntä vähän kuivana ja

juhlallisena, jos kohta hyväkseen käyttivät hänen taitoaan ja

tietojaan, joilla mielellään tovereitaan autteli, sillä hän oli

teräväpäinen ja osasi aineitaan hyvin; ja toiseksi, että enonsa

välistä arveli, kun poika taas oli kovin hiljainen: "ettei se vain

kääntyisi akkamaiseksi".

Oli hänellä sentään ystäväkin, ja uskollinen. Se oli Roland, iso

ruskeankeltainen bernhardilaiskoira, joka vastasyntyneenä oli ostettu

Eerolle leikkikumppaniksi. Kerran Roland penikka kömpelyytensä

päivinä tipahti kaivoon. Eero sattui näkemään ja sai kun saikin

koiran pelastetuksi, vaikka pahasti kylmettyneenä. Hyvän hoidon

alaisena se kuitenkin pian parani. Pari vuotta myöhemmin Eero kerran

kallioita kiipeillessään kaatui ja loukkasi päätään pahasti. Verta

tulvi haavasta ja Eero meni tainnoksiin. Roland, joka aina seurasi

kumppaniaan tämän matkoilla, riensi apuun ja tarttuen tukevilla

hampaillaan kiinni housunvyötäröstä kantoi pienen isäntänsä

hellävaroen ja kiireesti kotiin. Koti ei ollut kaukana, mutta koira

kuitenkin pelasti pojan. Ja varsinkin siitä päivästä Eero ja Roland

olivat eroamattomia ystäviä, Roland Eeron mielestä viisain ja paras

toveri maailmassa ja luultavasti Eero Rolandinkin.

Hänen elämänsä kului kuin nuoren tytön hiljaisissa haaveiluissa

ja ankarassa velvollisuuksien täyttämisessä. Hän säilyi kaikesta

pahasta, sillä hän ei sitä etsinyt eikä mikään sitä hänessä

herättänyt. Ja vaikka hän tiesikin pahan olemassaolosta, sillä

opetettiinhan se hänelle koulussa uskontotunnilla, jäi se tieto

uinailemaan johonkin syrjäiseen aivosoluun, ja hänen tajuntansa oli

täynnä vain ihania haaveita ja taivaan korkuisia tuulentupia. Oli

eräs opettajansa sen havainnutkin ja sanoi kerran enolle huolissaan:

"mitähän siitä lapsesta tulleekaan? kestäneekö hän elämän myrskyjä?"

Ja myrskyt rupesivat tulemaankin. Jo koulussa Eeroa välistä oli

vaivannut kummallinen tunne siitä, että kaikki ei ollut niinkuin

olla piti. Se tunne oli hyvin hämärää ja epämääräistä, mutta se

palautui yhä useammin, kuta ylemmälle luokalle Eero ehti. Varsinkin

historian tunneilla se häntä kiusasi. "Miksikä luemme tämmöisiä

rumia asioita: kuinka ne tappelivat ja sotivat ja tappoivat ja

murhasivat? Sehän on hirveätä. Sentähden pojatkin niin huutavat ja

telmivät." Ja uskontotunnilla hän punastui korvia myöten ja tunsi

olonsa tukalaksi, kun oli aivan kuin mikä paha henki olisi sydämessä

kuiskinut: "etkö huomaa, että juuri tuo uskonlahko se puhuukin asiat

niinkuin ne totuudessa ovat?" Ja myöskin uusia kieliä opetettaessa.

Eerolle oli ranskankieli miltei toisena äidinkielenä, hänellä kun

pienenä oli ollut sveitsiläinen "bonne", ja hän ihmetteli, että

koulussa kieliä opetettiin sillä lailla, ettei kukaan pojista osannut

puhua ainoata sanaa. Kun hän välistä leikillä puhutteli tovereitaan

ranskaksi ja etevin niistä koki vastata samalla kielellä, ei Eero

saattanut olla nauramatta toisen hullunkurisille virheille. Mutta

tässä kohden hän oivalsi, että opetuksessa oli vika. Matematiikka oli

ainoa aine, joka ei herättänyt hänessä mitään levottomuutta.

Mutta yliopistossa myrskyt yltyivät. Hän oli valinnut latinan

pääaineekseen aluksi -- vallan sattumalta, koska jotakin piti

lukea maisteriksi tullakseen -- ja juoksenteli luennoilla niinkuin

toveritkin. Kotona odottivat paksut nidokset, joiden ääressä aika

oli kulutettava. Nyt kun ei enää ollut säännöllisiä läksyjä,

vaati velvollisuudentunto, että aina istuisi kurssikirja kädessä.

Romanit ja runot piti heittää sikseen. Elämä kävi siten kuivaksi ja

ikäväksi, sillä kurssiluvuista ei ollut hupia. Eero huomasi, että

niin oli useimpien toverienkin mielestä, vaikka eivät siitä näkyneet

välittävän; heidän mielestä kai niin piti ollakkin. Mutta Eero

ei voinut tovereinsa tavalla paeta ikävyyttä vanhan koetun trion

seurassa: Wein, Weib und Gesang. Hän ei tuntenut siihen vähintäkään

vetovoimaa, viulu yksin oli hänen lohduttajanaan; ja niin hän kävi

yhä enemmän umpimieliseksi, harvapuheiseksi ja miettiväiseksi.

Hän alkoi itseltään kysyä: "minkätähden olen olemassa? mitä varten

tulee minun kulkea täällä ikävissäni? minkä vuoksi minun pitää

vaivata itseäni lukemalla esim. tätä äärettömän kuivaa Liviusta, jota

kerrassaan inhoon? miksikä pitää minun kuin minkäkin itseliikkujan

astella luennolta luennolle ja aina kolme neljännestuntia kerrallaan

istua penkittää hartaassa äänettömyydessä?" Ja kun nämä kysymykset

liikkuivat hänen aivoissaan, silloin pyörivät kirjaimet silmissä,

kun piti lukea, ja professorin sanat katederilta kuuluivat yhtenä

huminana korviin. Eero tekikin sen merkillisen huomion, että

vaelsi hämmästyttävässä tiedottomuudessa. Huolimatta papereistaan

ja todistuksistaan, joiden mukaan hänellä oli niin ja niin paljon

tietoa, hänelle vähitellen selveni, ettei hän mitään tietänytkään.

Niin, niin, kaksi kertaa kaksi oli neljä tietysti ja leivonen oli

latinaksi _alauda_, mutta miksikä hän ollenkaan oli olemassa, sitä

hän ei ollut oppinut. Oli kyllä kuullut, että Jumala oli tyhjästä

luonut taivaan ja maan ja puhaltanut henkensä Aadamin sieramiin

ja että Jumalan pojan kuolema pari tuhatta vuotta sitten tuotti

hänelle taivaan, kun itse henkensä heittäisi, -- mutta mikä tämä

hänen nykyinen elämänsä oli, sitä hän ei ollut kuullut. Ja vaikka se

välistä tuntui melkein naurettavalta, oli se kuitenkin aivan kuin

joku vanha minä olisi häneltä riistetty pois, ilman että uusi vielä

näkyikään. Ja ennen ahkera, tyynimielinen poika muuttui levottomaksi,

työhön kykenemättömäksi nuorukaiseksi.

Hänen ihanteensakin siirtyi pilvien taakse. Se ei tuntunut olevan

missään yhteydessä nykyisen todellisen elämän kanssa. Ja kuitenkin

hän juuri niihin aikoihin sai useampia ystäviä, jotka rakastuivat

hänen lempeään, omituisen puhtaaseen olentoonsa. Yksi hänellä oli

ollut jo ennen ylioppilaaksi tultuansa, lempeämielinen, vilkas Aarno,

jolla myös oli rikas mielikuvitus. Nyt hän vielä voitti Tuomon

ja Harryn. Tuomo oli vakava, tunteellinen, jalo ja teräväpäinen

kriitikko. Harry oli nuori, koululainen vielä, täynnä loppumatonta

innostusta, sielua ja uskallusta, vaikka hän oli liian herkkä

vaikutuksille ja mielellään antautui umpimähkään tunnelman valtaan.

Nämä neljä ystävää olivat melkein alinomaa yhdessä. He kertoivat

toisilleen surunsa ja ilonsa. Ja Eeron epäilykset rupesivat

tarttumaan toisiinkin. Niinpä he usein toivoivat jonkun kummallisen

taikavoiman avulla pääsevänsä pois tästä maailmasta, vaikkapa toiseen

tähteen, missä olot olisivat toisellaiset, missä vallitsisi vapaus,

keskinäinen ymmärrys ja sopusointu ihmisten välillä... semmoinen

kuin esimerkiksi heidän. Ja kun sitten jollekulle sattui nolaava

tapaus, joka muistutti häntä siitä, ettei ollutkaan sillä toisella

tähdellä, oli suru yhteinen, ja yhteisesti haettiin lohdutusta

uusista haaveista.

Eeroa tämä seurusteleminen paljon kehitti. Hän joka oli tottunut

olemaan yksin omien mielikuvainsa kanssa, hän sai nyt vaihtaa

ajatuksiaan semmoisten kanssa, jotka häntä ymmärsivät. Hän sai

kurkistaa erilaisten ihmissielujen kaikkein pyhimpään, ja se tuotti

hänelle sanomatonta riemua. Semmoista saisi olla koko elämä:

seurustelua ystäväin kanssa. Semmoisen puolesta kannatti elää ja

kuolla. Ja rakkaus ystäviä kohtaan kasvoi päivä päivältä hänen

sydämessään. "Jospa meillä olisi pikkuinen mökki maalla, jossa

saisimme asua kaikki neljä yhdessä."

Hän oli nyt ruvennut lukemaan filosofiaakin. Ja vaikka se aukaisi

hänen silmiään näkemään asioita uudessa valossa ja auttoi häntä

ajatuksien loogillisessa järjestelyssä, kiusasi häntä siinäkin

kysymys: mikä on totuus? ja hän tunsi vaistomaista halua tietää,

minkämoisia nuo ajattelijat olivat olleet elämässään. Ja niitä

tietoja urkkiessaan hänelle olikin muodostumaisillaan uusi ihanne:

Baruch Spinoza, joka eli yksin ja mietiskeli.

Silloin hän kerran sai nimipäivälahjaksi Viktor Rydbergin runot, ja

ne muodostivat käännekohdan hänen sisällisessä elämässään.

Hän näki uudelleen lapsuutensa ihanteen. Ja nyt hän siihen uskoi.

3.

Kuu kumotti ja tähdet tuikkivat. Syksyinen oli iltayö ja kylmän

kolea. Taivas kaareutui tummana pään yli ja jalkojen juurella oli

tuhatvaloinen kaupunki, josta kuului kaukainen kohina. Mutta täällä

metsässä vuoren kalliolla oli rauhallista ja yksinäistä.

Neljä nuorukaista siellä seisoi katselemassa kaupunkia allaan ja

tähtiä yllään, ja yhden kupeella oli koira.

Ja Eero sanoi:

-- Lapsena minulla oli ihanne. Se oli Victor Hugo'n Jean Valjean,

sillä Jean Valjean oli hyvä. Sitten hän mielestäni häipyi, mutta nyt

hän on noussut entiseen kirkkauteensa. Taas minä ihanteeni näen. Ja

minä uskon, että ihanne on olemassa. Minä uskon, että se ihanne on

hyvyys. Minä uskon, että ihminen voi ja että ihmisen pitää siihen

pyrkiä.

-- Tästä päivästä lähtien minä tahdon koettaa tulla hyväksi. Tästä

päivästä lähtien minä uupumatta tahdon etsiä totuutta, sillä se on

sama asia. Tästä päivästä lähtien minä vihkin elämäni ihanteelle

ja tästä päivästä lähtien en tee muuta kuin sitä, mikä siihen

pyrkimykseeni kuuluu.

-- Tahdotteko te olla minulle apuna ja tahdotteko ottaa pyrkimykseeni

osaa? Silloin muodostakaamme liitto, pyhä ystävyyden liitto,

jonka tarkotuksena on keskinäinen apu ja tuki suuressa työssämme.

Tahdotteko?

-- Tahdomme, sanoivat Aarno, Tuomo ja Harry.

-- Silloin kädet yhteen, oikeat kädet! Neljä kättä kohtasi toisensa.

-- Tämä on liitto neljän kesken... ja sinä, Roland olet

viidentenä... Me tahdomme pyrkiä hyviksi, me tahdomme pyrkiä

ihmisiksi.

Ja kaikki toistivat lupauksen. Eero sanoi:

-- Olkoon liittomme nimi _Resurget_. Ihanne oli kadonnut silmistäni,

mutta se tuli takaisin. Niin uskon edeskinpäin, että jos ihanne

himmenee hetkeksi, niin se kirkastuu taas. Ja resurget merkitsee:

se on nouseva jälleen. Ja olkoon tunnuslauseemme: _resurget sol

fugiens_, vielä paistaa pakeneva päivä, sillä aurinko on elämää

suovan ihanteen symbooli. Niin kestäköön liittomme läpi elämän,

ja auttakoon meitä totuuden ja hyvyyden ihanne. Olkoon elämämme

kuin pyhiinvaellus luvattua, toivottua maata kohti, ja jos

joskus taipaleella eksymme oikealta tieltä, muistakaamme, että

yön synkimmänkin jälkeen päivä koittaa, muistakaamme liittomme

tunnuslausetta:

_Resurget sol fugiens_.