Selma Hellman.
diakonissa."
* * * * *
Suuren surun ensimmäinen aste on kylmyys, välinpitämättömyys ja
tunteettomuus sille iskulle, joka meitä on kohdannut. Sellainen
mielentila saattaa kestää ehkä päivän, viikon, kuukauden ja vuodenkin,
mutta voi myöskin mennä ohi muutamassa hetkessä, riippuen luonteista.
Niinpä Esterikin istui ensin hiljaa, puristaen molemmin käsin äitinsä
kirjettä. Silmissä oli pelottava katse ja suun ympärillä leikki
ivallinen hymy.
Viimein sai sijaa surun toinen aste, epätoivo. Hän syöksähti ylös ja
huusi: Äiti kuollut ja nyt jo haudattakin! Suuri Jumala, miksi annoit
hänen kuolla? Miksi en minä saanut olla hänen luonaan viimeisellä
hetkellänsä? Voi, äiti, äiti, miksi en saanut olla kuolinvuoteesi
ääressä polvillani pyytämässä sinulta anteeksi sitä rikosta, jonka olen
tehnyt? Voi äitini, miksi en saanut kuulla sinun huuliltasi, niiltä
huulilta, jotka aina puhuivat minulle rakkautta, vielä yhden kerran
anteeksiantamuksen suloista sanaa, joka olisi lievittänyt sydän tuskani?
Niin, niin, äiti, mutta sinun oma sydämesihän oli jo nuorena särkynyt,
etkä siis olisi voinutkaan kestää langenneen lapsesi tunnustusta.
Kuullessasi sitä olisi lakannut sydämesi sykkimästä, sinä olisit
kuollut, et rauhallisesti, kuten nyt, vaan rauhatonna, tuskaisena ja
onnettomana.
— Voi, äiti, kuinka paljon olet kärsinyt maailmassa, ja nyt vasta,
kun kärsimykset loppuvat, ilmoitat ne minulle. Oi, miksi et sanonut
ennen, että olisin tietänyt välttää niitä, joihin sinä lankesit. Mutta
olisinko minä uskonut silloin sinua? Oi, en, sillä minä rakastin kuten
sinäkin ja sorruin sen uhriksi.
"Äiti, minä en ehkä olisi sortunut, ellei olisi pakoitettu." — —
Hyi, tuo mies, tuotako hän oli rakastanut, jumaloinnut, luullut jaloksi
ja hyväksi, parhaaksi maailmassa, tuotako, joka oli julma ja tunnoton
ja teki kauppaa hänen rakkaudellaan ja hänellä itsellään... Huh, kuinka
hän nyt häntä vihasi, samoin kun sitä toistakin, jonka tahdosta hän,
Ester, oli tullut maailmaan. Oi, kuinka hän vihasi kaikkia sivistyneitä
herroja, hän vihasi koko maailmaa, sillä hänellä ei ollut ketään, jota
olisi rakastanut, kun kerran äiti kuoli.
Ei ketään? Oi, olihan hänellä rakastettava, oli se pieni olento, se,
jolle hän tulisi antamaan kohta elämän. Sitä hän rakasti, sen tähden
tahtoi hän elää ja tehdä työtä; sitä tahtoi hän suojella kaikesta
pahasta. Sen edestä tahtoi hän uhrata vaikka oman elämänsä. Niin hän
tahtoi, mutta hänen piti päästä pois tästä kirotusta talosta, pois sen
kauhean miehen läheisyydestä.
Pois, kauvas pois, mutta minne? Hän puki kiireesti yllensä, riensi
kadulle, samoili siellä ilman päämäärää, joutui viimein kaupungin
ulkopuolelle, kiirehti edelleen ja saapui hautausmaalle. Täällä, tässä
paikassa hänen oli paras olla, täällä, jossa moni särkynyt sydän oli
levon löytänyt ja makasi nyt hiljaa kenenkään häiritsemättä...
Täällä sai surun kolmas aste, hiljainen kaipaus, voiton. Hän lankesi
polvilleen tuolle pehmeälle, puhtaalle lumelle ja sulatti kyyneliin
katkeran surunsa ja pettyneet toiveensa.
Hitaasti, — kyynelten yhä poskille vieriessä — käveli hän kotiin.
Keittiössä tuli tohtorinna silmät itkusta punaisina häntä vastaan.
Hän tiesi siis jo kaikki. Arthur oli kertonut ja nyt hän itki — ehkä
hänen tähtensä. Esterin tuli sääli tuota vanhaa, hyvää tohtorinnaa, hän
juoksi hänen kaulaansa pyytämään anteeksi rikostaan. Tohtorinna painoi
häntä rintaansa vastaan ja kuiskasi tuskaisesti:
"Niin, lapset, te olette ajattelemattomuudessanne tuottaneet minulle
ainaisen murheen ja häpeän. Tiedän, että Arthur oli paha, mutta miksi
sinä et karkoittanut häntä silloin pois luotasi?"
Esterin sydän kapinoitsi tätä kuullessa, mieli teki sanoa kaikki, mutta
hän voitti kuitenkin itsensä ja vastasi hiljaa:
"Oi, antakaa anteeksi, minä en voinut, olin silloin niin heikko."
Niin olit, ja siksi sinun täytyy nyt mennä meiltä pois ja pitää kaikki
salassa, ettei maisteri, minä ja koko meidän talo tule pahaan huutoon.
Sinun täytyy mennä jonnekin vieraaseen paikkakuntaan, jossa ei meitä
eikä sinua tunneta.
Kuule, mene nyt vaikka Helsinkiin. Tästä saat kaksisataa markkaa ja jos
tarvis tulee, niin kirjoita, kyllä maisteri lähettää lisää, hän on sen
minulle luvannut.
Esterin käsi puristui nyrkiksi, hänen teki mieli repiä nuo rahat
pieniksi palasiksi ja heittää, pois; mutta sitte muisti hän olevansa
köyhä, ja eiväthän ne olleetkaan maisterin, vaan tohtorinnan rahoja.
Hän kiitti, mutta päätti samalla olla ottamatta penniäkään maisterilta,
vaikka kuolisi nälkään.
Hän sanoi tohtorinnalle hyvästit, kokosi kiireesti vähäiset tavaransa
ja lähti yöllä kahdentoista junassa matkustamaan Helsinkiin, kohti
tuntematonta tulevaisuutta.
* * * * *
Elokuu loi haaveellista valoaan tohtori Heickell'in pieneen
puutarhaan, jossa suuren lehmuksen alla olevalla penkillä istui kaunis
keski-ikäinen mies puristaen hellästi sylissään istuvaa yhdeksäntoista
vuotiasta naista rintaansa vasten ja kuiskasi kiihkeästi:
"Onnie, armas pikku vaimoni, oi, kuinka olen onnellinen tänään, kun
saan sinua jo nimittää ainaisesti omakseni. Tiedätkö, en ketään naista
ole rakastanut ennen sinua, sinä puhdas ja viaton sisämaan kaupungissa
kasvanut pyhimykseni, sinä, jonka läheisyydessä kaikki epäpuhtaus
katoaa jäljettömiin."
Pieni, vaaleani kiharain ympäröimä pää painui luottavaisesti miehen
olkapäätä vastaan ja heleä, melkein lapsen ääni kuiskasi:
"Arthur, onko puheesi totta? Etkö koskaan ole naista rakastanut ennen
minua, olenko minä ensimmäinen ja jäänkö myöskin viimeiseksi?"
"Armas, puheeni on totta, sinä olet ensimmäinen, sinä jäät myöskin
viimeiseksi, mutta, kultani, anna minun suudella pois nuo epäuskoiset
sanat huuliltasi, etteivät ne enää koskaan sinne nousisi."
Hän taivutti päätään sivulle ja suuteli vaimonsa pehmeitä punahuulia,
ja heidän onnensa oli täydellinen.
Mutta, Onnie parka, jos sinulla olisi tulisilmät, joilla voisit
katsella, niin näkisit, että se sydän, jonka luulit kokonaan
omistavasi, oli jo aikoja sitte jakaantunut kymmenien kesken ja ne
sanat, jotka sinä yksin luulit kuulleesi, olivat tätä ennen kuulleet
kymmenet, ja epäiltyänsä niiden todellisuutta, saaneet saman vastauksen!
Oi, onnellinen olet sinä, kun et näe, sillä jos näkisit, särkyisi
sinunkin sydämesi, samoin kuin niiden toistenkin sydämet olivat
särkyneet.
Suuri pilvenmöhkäle peitti kuun juuri sillä hetkellä, jolloin tuo
nuori, onnellinen aviopari käveli hiekkakäytävää myöten ja saapui
kiviportaille sekä katosi sen oven taakse.
Samaan aikaan, jolloin nuo onnelliset hengittivät ihanan kuutamoillan
raitista ilmaa, istui Sörnäisissä Kina kadun varrella pienessä ahtaassa
ullakkokamarissa kalpea, mutta hyvin kaunis kahdeksantoista vuotias
nainen kumartuneena neulomuksensa yli.
Huoneessa on liian lämmin ja siksi on täytynyt heittää pois
päällysliivi ja hän istuu nyt paitahihasillaan pitkät, hajallaan
olevat mustat hiukset osaksi peittivät valkoista kaulaa ja valuivat
verhoksi pyöreille käsivarsille. Syvät, surumieliset silmät kohoavat
usein työstä ja kääntyvät vuoteella nukkuvaa kolmen kuukauden ikäistä
pienokaista katselemaan.
Viimein vaipuu työ helmaan ja ajatukset harhailevat kauvas
menneisyyteen. Hän näkee suuren tuvan, jonka nurkkaan he, isä, äiti
ja kaksi pienoista olivat asettuneet istumaan, tehden kukin toimiaan.
Hän luki koululäksyjään ja liekutti jalallaan kehtoa, jossa pieni veli
nukkui. Sitte valkeni päivä ja hän riensi ohkaisissa vaatteissa lumista
metsä-polkua myöten suurta, kaunista rakennusta kohti, jossa oli paljon
toisia pienokaisia koolla. He menivät kellon soitua kukin paikoilleen
siinä suuressa luokkahuoneessa ja odottivat hiljaa. Luokkaan astui
kookas, harmaahapsinen mies, silmät olivat suuret ja avomieliset, otsa
korkea, syntyperäistä jaloutta ilmaiseva, suuta varjosivat pitkät,
harmaat viikset, mutta leuka oli sileäksi ajettu. Hän kumarsi syvään,
lausuen: "Hyvää huomenta, lapset!" Lapset vastasivat ja sitte astui
tuo rakas vanhus soittokoneen ääreen, alotti virren ja kaikki lapset
yhtyivät veisaamaan. Sen tehtyä luki hän hartaasti rukouksen ja alotti
päivätyön uskontotunnilla.
Kaksi vuotta sai hän olla tämän rakkaan vanhuksen opetettavana, jolla
ajalla itsekin usein ajatteli tulevansa lasten opettajaksi, mutta sitte
tuo kaikki raukesi tyhjiin, kun muutettiin sinne salolle, pieneen
yksinäiseen tölliin.
Oi, kuinka hyvin hän muisti sen töllin pienine ulkohuonerivineen ja
viljapeltoineen, joista saatiin niukalti, mutta kuitenkin riittävästi
viljaa ensi vuosina, vaan sitte tuli eräänä kesänä kova halla ja
vei kaikki puolivalmiit viljelykset. Seuraava talvi oli hyvin kylmä
ja pitkä; vihdoin toki se loppui ja ihana kesä viritti uuden toivon
rinnassa. Työtä tehtiin ahkerasti, myytiin toinen lehmä ja ostettiin
siementä ja kylvettiin. Kaikki näytti lupaavan runsasta satoa, mutta
sitte tuli elokuun alkupäivinä kova halla, kovempi kuin edellisenä
kesänä, ja vei kaikki. Kuinka hyvin hän muistikaan sen hallayön
jälkeisen aamun. Äiti itki ja voivotteli, isä istui penkillä kasvot
käsiin painuneena, eikä puhunut mitään, kolme pikku lasta itki leipää,
jota eivät kuitenkaan saaneet, ne raukat. — Esterin silmistä tippui
kirkkaita kyyneleitä hänen heitä muistellessaan.
Hän huokasi: "Jumalalle kiitos siitä, että he jo seuraajana talvena
pääsivät pois kärsimästä tämän maailman kovuutta ja kylmyyttä."
Sitte hän muisti sen aamun, jona hän lähti pois kotoa, lähti viimeisen
kerran siitä pienestä, rakkaasta Saviahosta, ja matkusti suureen,
kirjavaan ihmisvirtaan, sinne suurien viettelysten ja petosten
pesäpaikkaan, matkusti vanhaan, vuosisatoja seisoneeseen ja monta kovaa
kokeneesen Viipuriin.
Siellä olo-aikaan tahtoivat ajatukset nytkin siirtyä ja estääkseen
niitä, nousi hän ylös, astui pienen, nukkuvan poikansa luo ja katseli
häntä. Oi, miten hän oli isänsä, maisteri Arthur Heickell'in näköinen.
Samanlainen tumma tukka — lapsella syntymätukka — putoili alas pieninä
kiharoina kaarevalle otsalle, nenä oli suora ja pienessä suussa
ylähuuli hieman vahvempi alimmaista — kuten hänelläkin — ja leuka vähän
suippeneva... Hänen vertaillessaan noita kahta hänelle niin läheistä
henkilöä toisiinsa, heräsi hänen mieleensä ajatus: "Kun lapseni kasvaa,
tulee hänestä yhtä kaunis kuin isänsäkin on, mutta samassa vavahtaa
sydän, silmät sulkeutuvat ja huulilta kuuluvat sanat: Herra, Jumala,
kunhan ei vaan tuon kauniin kuoren alla koskaan tulisi sykkimään
saastainen, kylmä ja tunteeton sydän, sellainen, joka säälittä voi
särkeä köyhäin, yksinkertaisten naisten sydämiä ja turmella heidän
onnensa niin kuin — — —" Ei, ei, hän ei tahdo lausua noita nimiä, vaan
vaikenee, puristaa ristissä olevia käsiään kovasti toisiaan vastaan,
niin kuin sen kautta tahtoisi karkottaa pois pahat ajatukset ja jatkaa
sitte: "Niin. Herra, sen tiedän. Sinä et tahdo, että tuo pieni olento
enää tulee jatkamaan sitä rikosten ketjua, jonka hänen vanhempansa
ovat alkaneet. Et, vaan Sinä tahdot varjella häntä joutumasta paheiden
poluille..."
Äidin näin jatkaessa avasi lapsi kirkkaat, siniset silmänsä, pieni suu
liikkui ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Ole huoleti, äiti, minusta
tulee mies, joka en sorra, vaan suojelen kanssasisariani ja veljiäni."
Äidin rakastava sydän lukee tuon sanattoman vastauksen lapsensa
huulilta. Hän nostaa hänet syliinsä, suutelee otsaa ja kuiskaa:
"Jalluni, Jalluni, sinä nykyinen elämäni toivo, täytä, mitä nyt olet
äidillesi luvannut!"