Nyt he olivat eroitetut toisistaan.
Tässä istui Witt puhellen itsekseen, niinkuin jo olen kertonut.
Lähiasemalta juoksi Frits yli mäkien, kunnaitten, kenttien ja niittyjen
hakien isäänsä, seuraavalla istui ukko Swart ryypiskellen likööriä ja
haukkuen Wittiä, poikaansa, ja koko maailmaa, ja neljännellä asemalla
istui Kalle Witt aitauksella heilutellen keltahousuisia koipiaan
edestakaisin. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt suuri väkijoukko, joka
kummaili, kuinka erinomaisesti hän osasi heilutella sääriään.
»Hyvä isä», sanoi Witt, »kunpa nyt olisin kotona!»
Frits sanoi:
»Kunpa olisin kotona äidin luona!»
Ukko Swart sanoi:
»Tästä alkaa tulla kirotun kirjava juttu!»
Ja Kalle sanoi:
»Mitä hyötyä minulla on siitä, että istun tässä ja heiluttelen
jalkojani.»
Mutta jokainen heistä sanoi:
»Voi, kun oltaisiin pastorin Henrikin luona!»
Ja he päättivät äkkiä kukin matkustaa takaisin Berliniin.
Niin he ajattelivat ja niin myös tapahtui kuin he olivat ajatelleet.
Samana iltana olivat he jälleen Berlinissä, ilman että kukaan heistä oli
sattunut tapaamaan toista. Ainoastaan kun Frits astui ulos vaunusta,
luuli hän näkevänsä jotain keltaista vilahtelevan edessään. Hän katsoi
tarkemmin, ja mikä ilo! Sehän oli keltahousuinen Kalle!
»Kalle Witt, pysähdy!» huusi Frits. »Olipa erinomainen asia, että
tapasin sinut.»
»No, älä ihmeessä, sinäkö se olet?» sanoi Kalle. »Minä luulin sinun
olevan ukkojen kanssa matkalla Belgiaan.»
»En sinne päinkään, me olemme kaikki joutuneet eroon toisistamme.--
Etkö ole nähnyt minun isääni?»
»En.»
»Mutta kuinka minä sentään tulinkaan iloiseksi nähdessäni sinun sinisen
takkisi ja keltaiset housusi!»
»Peijakas periköön ne molemmat, niin housut kuin takin», sanoi Kalle.
»Siellä, mihin te jätitte minut, oli niin turkasen kaunis tyttö. Sen
minä sanon sinulle, Frits, että hän oli kaunis kuin prinsessa. No, minä
menen hänen luokseen ja sanon:
'Tahdotteko tehdä minulle sen kunnian, että annatte minulle pienen
naukun?'
No, minä tyhjennän lasin, saan toisen sijaan, ja vieläpä kolmannenkin,
ja silloin mieleni käy niin kummalliseksi. Minä menen tarjoilupöydän
luokse ja suikkaan hänelle suuta,--kylläs tunnet Kalle Wittin!
'Herra', sanoi hän, 'hävetkää vähän!'
Eikä aikaakaan, niin sain korvapuustin, oikein maiskahtavan
korvapuustin, ja samalla joku toinen löi hattuni myttyyn, niin että se
painui korvieni yli.
'Mitä', sanoin minä, 'mitä tämä merkitsee?'
Mutta silloin joku kolmas antoi minulle aika kolauksen niskaani, ja
sitten alkoivat kaikki huutaa:
'Ajakaa ulos se talonpojan-tolvana!'
Ja niin he heittivät minut suin päin ulos ovesta ja--katsohan vain--
repivät toisen liepeen takistani! Se oli jo toinen tällä kirotulla
matkalla!--Niin, siinä minä vaivainen nyt istuin. Isäni oli poissa, te
olitte poissa ja minä kökötin siinä kuin sammakko liukkaalla jäällä.»
»No siitä älä nyt enää välitä, Kalle», sanoi Frits, »mutta nyt meidän
täytyy saada selko Henrikistä, jotta saamme yösijan hänen luonaan.»
»Aivan niin, mutta poiketaanpas ensin tuonne sisälle. Siinä on kinkku
ikkunassa ja sinne minä tahdon mennä, sillä olen nälissäni kuin susi; en
ole syönyt mitään koko päivänä.»
He menivät sisälle, ja Kalle söi kuin hengen edestä, ja hyvä
baijerilainen olut vain kartutti hänen ruokahaluansa. Frits söi myös
halukkaasti, eikä aikaakaan, niin olivat he unohtaneet päivän vaivat ja
vastukset.
»Mutta hyvänen aika», sanoi Frits viimein, »kello on jo puoli
yksitoista! Tule, Kalle, meidän on mentävä, jos mieli päästä Henrikin
luo.»
He menivät.
Mutta mitä nyt? He astuivat ja astuivat ja katselivat ympärilleen ja
seisahtuivat löytämättä Henrikin asuntoa. He rupesivat viimein
kyselemään.
»Hyvä herra, ettekö voi sanoa, missä pastorin Henrikki asuu?»
Kukaan ei tietänyt. Kaikki, joilta he tätä kysyivät, tuijottivat heihin
päätä pudistellen, luullen kai heitä mielipuoliksi.
Vihdoin tulivat he Vaaliruhtinaan sillalle.
»Kas niin», sanoi Kalle, »nyt minä osaan. Me menemme vain ensin
vasemmalle, sitten yli sillan, sitten kappaleen matkaa takaisinpäin,
sitten vasemmalle, sitten poikkeamme oikealle ja menemme katua alas.--
Ja olisipa ihme, ellemme löytäisi sitä taloa!»