On helteinen kesäpäivä. Ilma värisee auringon paistaa räkittäessä
sinisellä taivaalla, saviperäinen maa halkeilee kuivuudesta, niittäjää
odottelee pitkä kylvöheinä, hiljaa aaltoillen tukahduttavan etelätuulen
heikoista löyhäyksistä, pääskyset lentää piirtelevät korkealla taivaan
laella, hikisenä takoo talonpoika viikatettaan, lähteäkseen
huomisaamuna heinää kaatamaan.
Huolettomana käyskentelee kujasilla talon kuusitoista vuotias poika,
joka nyt on kotiluonnon helmassa uusia voimia koulutyöhönsä
hankkimassa. Hatuttapäin, paljain jaloin tallustaa hän eteenpäin,
taivaalla hyöriviä lintuja katsellen. Vuorotellen nousevat ja taasen
maahan painuvat hänen jalkansa aivan kuin olisi joku outo voima pannut
hänet tuohon pää pystyssä astumaan. Välistä seisattuu hän, tarkastaa
jotakin paikkaa taivaalla, tarkastaa ja lähtee uudestaan tietä
mittaamaan. Nyt nojaa hän levollisesti aitaa vasten, itäiseen taivaan
rajaan tuijottaen, mutta tuota ei kauan kestä, pian on hän taasen
liikkeessä. Tuonne kummulle näkyvät häntä askeleensa johtavan.--Niin,
sinne hän meneekin. Jo kiipee hän pengertä pitkin, jo heittäytyy hän
tuuhean koivun varjoon selälleen pehmeälle sammalikolle. Käykö hän
nukkumaan? Ei! Levällään ovat hänen silmänsä yhäti taivaasen
käännettyinä.--Nyt ei ole enää näkyvissä lintujakaan. Muutamat
hajanaiset pilven hattarat vaan hämmentävät taivaan sinistä
yksitoikkoisuutta. Niin, pilven hattarat! Niitähän hän näkyykin
tarkastavan... Tuohon monimutkaiseen pilven lohkareesen näkyvät hänen
ajatuksensa kiintyneen. Sitä ovat hänen silmänsä seuranneet taivaan
rajalta asti.
Mitä ihmeellistä on hän nyt tuossa pilvessä löytänyt?----Hm! Pilvi
kun pilvi! Tosin omituisen näköinen, mutta onhan niitä kummempiakin
nähty.----
Mutta kas, kuinka se muuttuu vähitellen, kun sitä vähän aikaa
tarkemmin katselee.--Se rupeaa jakaantumaan. Kas, nyt se jo on kahtia
lohennut. Suurempi ryhmä kiitää edelle, menee jo tuon ylempänä olevan
sinisen-harmaan hattaran sivuitse... Omituista! Katsoppas vaan noita
tarkemmin! Mitä näetkään niistä? Mitä ihmeellisimpiä utukuvia. Tuossa
aivan kuin istuisi äiti pienokainen sylissä. Isä istuu hänen rinnallaan
tyytyväisenä lastaan katsellen... Nyt eroaa mies omaisistaan yhä
kauemmas, tuskin voi sitä enää silmät eroittaa, niin se haihtuu jo
näkyvistä... Äiti istuu yhä entisellä paikallaan. Kas, äkkiä tempaa
tuuli lapsen hänen sylistään. Hän ei huomaa sitä lainkaan, vaan
tuudittelee yhäti. Nyt katoaa hänkin näkyvistä, mutta lapsesta on
tullut reipas, sotaisan näköinen ritari. Harniskaan ja kypäriin
puettuna istuu hän uljaan sotaoriin selässä kädessä kilpi ja miekka.
Hänen jälestään kiitää sotureita taajoissa riveissä. Mikä urhea
sankarijoukko! Luulisi kuulevansa oriin korskunnan, heidän aseittensa
kalskeen.
No, mitä on tuo vaalea hattara tämän yläpuolella? Mikä kuvarikkaus
siinäkin! Tuossa istuu nuori neitonen rukkinsa ääressä syviin
mietteisin vaipuneena. Hänen silmänsä ovat alas painuneina, ne
seuraavat taisteluun rientäviä uroita... Kuinka kirkas kyynel vierähti
hänen rinnalleen, kuinka kirkas, monivärinen. Hänen takanaan seisoo
synkän näköinen, parrakas mies. Salavihkaa katselee hän neitoseen...
Mitä miettineekin hän? Hyvää, rehellistä ei se ainakaan ole.
Aavistamatta hänen salaisia tuumiaan, istuu viaton impi värähtämättä
paikallaan, yhäti surumielisenä alas tuijottaen.
Vaan mitä elämää on tuolla takimaisessa tummemmassa hattarassa? Mitä on
tuo oikeastaan? Odotahan. Jo rupeaa se selviämään.
Aivan on, kuni istuttaisin siinä oikeutta. Juhlallisena, arvokkaana
istuu tuomari korkealla sijallaan; hänen ympärillään on joukko totisen,
vakavan näköisiä miehiä. Jäykkänä pelottomana seisoo syytetty tuomiota
odottaen. Ken tuo syytetty nuori mies? Hän näyttää tutulta.--Jo nousee
tuomari seisoalleen. Kädessä on hänellä paperi. Hän viittaa syyllistä
lähemmäs. Mutta--mitä nyt? Pilvi saapui juuri tuon ylempänä olevan
hattaran kohdalle, jo katosi neitonen näkymättömiin.
Mitä! Tuossa tunkeutuu hän näkyviin ihmisten välistä. Hän lähestyy
tuomaria, puhuu jotakin. Kaikki kuuntelevat kummastuneina. Ja kas,
tuomari vastaa jotakin lempeästi, viittaa syytetylle... Nyt lausuu
syytetty jotakin,--hänen syliinsä vaipuu impi, hänen pelastajansa...
Nyt työntää impi sulhonsa luotaan, viittaa kädellään länteen. Pois
lähtee nuori mies.
Hyvän matkaa edellä kiitää soturijoukko, yhäti on päällikkö----Mitä!
Hänethän me äsken oikeudessa näimmekin--Niin, hän se olikin!
Länttä kohden kiiruhtaa hän yhäti joukkoineen. Mitä on sitten siellä
lännessä? Toden totta! Tuolta taivaan ääreltä rupeaa jotakin näkymään.
Mitä?--Sieltä kuuluu melua----Kas! Synkkä, musta pilvi nousee.--
Pilvikön vaan? Ei! Julma, hävitystä uhkaava vihollislauma sieltä vierii
näkyviin... Se nousee yhäti, lähestyy. Uljaasti rientävät sankarit sitä
vastaan... Voi, voi! Kuinka heidän käyneekään!
--Uh, millainen leimaus, mimmoinen jyräys! Taistelu on alkanut. Vielä
on pystyssä urhea joukko! Nyt nyt!--Ei voi eroittaa enää taistelevia
toisistaan. Uudet välähdykset, uudet jyräykset todistavat vaan, että
ottelua yhä kestää.----
Kiireesti nousee nuorukainen koivun alta, juoksu jalassa rientää hän
kotia kohden. Mutta turhaan. Hänet saavuttaa rankka sade. Tuolla
pensaassa odottaa hän nyt myrskyn ohimenoa. Suotta ei hän sitä
odotakaan. Jyry alkaa vaieta, myrsky taukoo... Musta pilvi rupeaa ohi
menemään. Sininen taivas jo aukeaa tuolta läntiseltä taivaan rajalta.--
Hetkinen vielä, niin myrsky on ohitse. Ukkosen pilvi alkaa jo painua
itäiselle taivaan rajalle... Pian on se kokonaan näkymättömissä.
Vaan hattarat! Kuinka on taistelu päättynyt?... Kova on se ollut! Rivit
ovat harvenneet, hajonneet... Poissa on päällikkö.--Tuolla makaa hän
verissään. Ken se hänen vieressään polvillaan? Hänen äitinsä haamu! Kas
kuinka se tuijottaa rakkaansa vaaleisin kasvoihin.--Ja tuolla istuu
vainajan morsian mustan kosijansa rinnalla. Kyyneleitä ei polonen
vuodata, hänen silmänsä ovat kuivuneet. Pirullinen hymy huulilla,
katselee julmuri onnetonta uhriaan... Vaan mitä nyt?... Äidin haamu
ilmaantuu! Se lähestyy kovaonnista, koskettaa häntä oikealla kädellään,
ja--kuolleena vaipuu nuori vaimo kauhean miehensä jalkojen juureen.
Nuorukainen nousee pensaasta, lähtee reippaasti kotiin astumaan. Mikä
loiste hänen kasvoissaan! Sadeko olisi hänet siihen määrään
virkistänyt?--Ei! Hän oli taivaalla nähnyt jotakin, mitä ennen ei ollut
aavistanut, ihmiselämän iloineen, suruineen! Hän oli löytänyt alan,
jolla saattoi vast'edes mietteensä näkyvään muotoon luoda.