Siellä kaukana kukkivat ruusut jo,
suvituulissa poppeli huiskuu,
satakielinen laulaa illalla
ja yöt niin kuumina kuiskuu.
Siellä kaukana kauniit ihmiset
ilo leikkiä lemmessä lyövät.
Väkivoimaksi nektarit, ambrosit
lailla jumalten juovat, syövät.
Siellä suurta kuin oisi sielukkuus,
sydämestä laulukin helkkyis,
ja ihmiset toistansa ymmärtäis,
nero, rakkaus silmistä välkkyis.
Sinne enää en jaksa ma tahtoa,
sinne lennä ei lintunen pieni.
Sinun jalkojes juureen kuolen pois,
minun päättyy kärsimystieni.
Kun ma kiidän kohti unten kaukorantaa,
kun vain kauneutta anoo avoin sieluni,
kuinka pelkään, kuinka pelkään, kauas kantaa
joka askel, kulta, pois sun luotasi.
Katseen nostan ikitähtein sarjaan suureen,
vaivun, nöyrä, jumaluuden jalkain juureen,
kulta, kulta, kuinka murehdin, kun maisias
et sä heitä pyyteitäsi, himojas.
Kaikkeuden sähkö syttyy luona salaa
sielu sekä ruumis luomisvoimin palaa
silloin jäykkenen jo minä jääksi kauhusta:
sinussa on paljon kylmää valhetta!
Mitä nainen raukasta, oi rakas kulta!
Sisintään hän etsii miehen sielusta,
Ellei peili olis kirkkaampi kuin multa,
nähdä sais ei nainen koskaan kuvaansa