Kevät-illassa sävel helää
niin hieno, kaihoisa.
Kuvasi kumma elää
poveni pohjassa.
Yö Alppilan pian vaippaan
jo verhoo tummimpaan.
Jos tietäisit kuin kaipaan
sun luokses, outo vaan.
Kevät täyteen käy kohta kukkaan,
ohi hennoin sulous.
Taas menee sydän hukkaan
sinun kaunein kaihoilus.
Ja kuitenkin, jos, armas
sua saisin lempiä,
niin mulle lemmen parma
vain antais myrkkynsä.
Jos lemmit tai et lemmi
on samat tuskasi.
En voimaani viel' emmi,
— ei tullut omani.