EEVI. Näetkös nyt! Sitähän minä —

PENTTI. Ei, ei! Ei sillä tavalla! Oikein toden teolla Minä tarkotan,

että me rakastamme toisiamme Aina ja minä — ja —

EEVI. Se on pahempi se.

PENTTI. Mikä on pahempi?

EEVI. Aina parka!

PENTTI (katselee Eeviä pitkään). Hm! — Tiedätkö Eevi — Minä olen monena

iltana tarkastellut sinua, kun sinä tässä olet ommellut ja hommaillut

häävalmistuksiasi. Minä olen katsellut sinua ja ajatellut yhtä ja toista

sekä sinusta, että sinun sulhasestasi Niinisalosta, joka muuten tuntuu

olevan kunnon mies —

EEVI. Puhdas luonne, eikö niin?

PENTTI. Voipi olla puhdaskin, mutta pehmeä, kovin pehmeä voidakseen

— Hm! — No, niin — kun minä olen ajatellut sinun lasinkirkasta ja

jääkylmää luonnettasi ja sinun järkeäsi, joka on niin kauhean — kuinka

sanoisin —

EEVI. Terve.

PENTTI. Vaikkapa niinkin. Se ehkä sopii. Niin silloin olen myöskin aina

itsekseni — Hm! Sanoppas minulle — miksi sinä et säälittele itseäsi

tai Niinisaloa yhtä paljon kuin Ainaa tai minua?

EEVI. Meitäkö? — Mehän menemme naimisiin.

PENTTI (Nousee). Ooh! Vai sitä sinä -! Etkö sinä luule, että minä

aijon Ainan kanssa mennä naimisiin?

EEVI. Ainan kanssa — sinäkö?

PENTTI. Luonnollisesti.

EEVI. Näetkös nyt millainen ilmaan ampuja sinä olet! — Siihen ei isä

milloinkaan suostu.

PENTTI. Hänen täytyy!

EEVI. Miksikä?

PENTTI. Minä en anna perään, ennenkun olen ajanut tahtoni läpi.

EEVI. Milloinka sinä olet ennen jaksanut ajaa tahtosi läpi?

PENTTI. Tässä mailmassa on niin paljon seikkoja — (heittäytyy

huolettomasti keinutuoliin) joita yksinkertaisesti ei viitsi ajaa

loppuun asti, sitten enään kun niihin on lähemmin tutustunut.

EEVI. Mutta jos tämä olisi juuri yksi sellainen seikka?

PENTTI. Ei, ei! Sinä et tiedä kuinka paljon minä pidän Ainasta. Ja eikö

Aina ole hyvä tyttö? Oh! Hän on parempi kuin hyvä. Ja sellainen äly,

sellainen mielikuvitus! Ja samalla niin hento, niin naisellinen! Eikö

totta?

EEVI. Kyllä, kyllä! — Mutta ajattelepas sitten itseäsi!

PENTTI. Eevi!

EEVI. Älä niin kiivastu! — Pohjaltasihan sinä olet hyvä poika. Muuta

ei voi sanoa. Mutta —

PENTTI. Mutta?

EEVI. Sinä olet niin heikkoa ainesta. Mitä voit tehdä Ainan hyväksi?

PENTTI. Minä voin rakastaa Ainaa, niinkuin hän ansaitsee.

EEVI. Mitäs muuta?

PENTTI. Muuta? — (Nousee). Ylipäänsä vaikka mitä muuta. Nyt on minun

aikani tullut. Kaikella on näet aikansa. Ja nyt on minun. Minä olen

vaan oleksinut täällä ja odotellut. Nyt se on tullut. Ainan kanssa

ja Ainan rinnalla käy kaikki kuin siivillä. Sinä et aavista miten

täyteläistä elämä on! Et aavista miten tunnen innostusta —

EEVI. Innostusta kai sinussa on! Ehkä liljaksikin. Mutta juuri siksi,

että sitä on niin paljon, palaakin se pikemmin ja sammuu sitten,

väsähtää. Ja sitten vastassa sellainen isä, joka ei milloinkaan ole

perääntynyt. Ei milloinkaan jättänyt mitään kesken.

Alkaa ommella.

PENTTI (menee tuijottamaan hiilustaan).

EEVI. Oletko lähettänyt hevosen isää vastaan asemalle?

PENTTI. Olen. (Kävelee, Pysähtyy Eevin viereen). Mutta eihän ollenkaan

ole sanottu, vaikka isä suostuisikin.

EEVI. Ei ikinä.

PENTTI. Mistä sen niin varmasti päätät?

EEVI (tarkastaa Penttiä). Istuhan!

PENTTI (istuu).

EEVI. Kun olin lopettanut kouluni kaupungissa, tahdoin minä jatkaa —

tahdoin lukea eteenpäin. Mutta isä ei antanut. Alkoi heti valmistaa

minua naimisiin. Mutta kosijoita ei ilmestynyt — ainoastaan

hakkailijoita. Silloin päästettiin sellaisia tietoja liikkeelle, että

Koljaan Eevi saa myötäjäisinä viisikolmatta tuhatta. Kosijoita alkoi

tulla, mutta ei kyllin rikkaita ja arvokkaita. Nyt kohotettiin

myötäjäiset kolmeenkymmeneen tuhanteen. Ei vieläkään ilmestynyt se,

johon isä tähtäsi. Taas korotti isä summaa. Ja vielä sittenkin kerran.

Se nousi nyt viiteenkymmeneen tuhanteen. Vasta sitten se ilmestyi.

PENTTI. Niinisalo?

EEVI. Niin. Ylimaan mahtavin tilanomistaja. — Hänet tahtoi isä vävykseen,

vaikka olisi ollut noustava sataan tuhanteen. Ja hän sai hänet.

PENTTI. Mutta miksikä isä tahtoi häntä niin ehdottomasti?

EEVI. Hm! Saat kai senkin aikoinaan tietää.

PENTTI. Ja tahtoiko hän häntä! Kuinka voit olla siitä niin varma?

EEVI. Minä tunnen isäni ajatukset, aivan kuin kävisivät ne omien

aivojeni läpi.

PENTTI. Etkö siis myöskin tiedä, miksi isä niin itsepintaisesti tahtoi

Niinisaloa?

EEVI. Että hän tahtoi, tiedän varmaan. Seisoin ikkunassa — tuossa noin

— isän vieressä, kun Niinisalo ajoi pihaan. Jos olisit nähnyt hänen

kasvonsa silloin, olisit sinäkin ymmärtänyt, että se oli se odotettu,

rahalla ostettu. Hm! Mutta miksi juuri hän? Sitä olen koettanut lukea

isästä, mutta — se on niin sekavaa. — En ole uskonut isästä niin

pikkumaista ja — siksi se on niin sekavaa.

PENTTI. Mitä et ole uskonut?

EEVI. Mutta kun muistelen kaikkia niitä aikoja, jolloin edusmiesvaalit

olivat kiihkeimmillään, niin —

PENTTI. Edusmiesvaalit! — Odotahan! (Ajattelee. Lyö otsaansa) Siinä

se onkin!

EEVI. No?

PENTTI. Sehän on selvä, kuin päivä! — Katsos — Niinisalon suku on

Ylimaan mahtavin ja laajin. Sieltähän on aina edusmies valittu. Ei

koskaan täältä. Aina sieltä. Ei isä, enempää kuin muutkaan täältä, ole

koskaan saanut kannatusta. Sentähden siis juuri Niinisalo! Voittaakseen

Ylimaan mahtavat puolelleen ja saadakseen kannatusta.

EEVI. En minäkään muuta selitystä ole keksinyt.

PENTTI. Eikä muuta olekaan. — Vai niin! Vai niin! Mutta — kuinka hän

olisi uskaltanut kohota sellaiseen summaan? Sataan tuhanteen!

EEVI. Kysy yhtä hyvin, kuinka voi hän maksaa viisikymmentä tuhatta!

PENTTI. Se on totta. Minun tietääkseni ei hänellä ole rahoja juuri

sanottavasti säästössä, kun aina vaan on tilaa paranneltu ja laajenneltu.

Eikä metsää ole myyty koskaan. Hm! Nämä ajatukset ovat toisinaan kyllä

välähtäneet päässäni, mutta en ole niistä sen enempää välittänyt. —

Tosiaankin! Mistä isä —?

EEVI. Sinulta tietysti.

PENTTI (hypähtää ylös). Minulta!

EEVI. Sinun pitää naida Koljaalla se summa, joka minussa menetetään.

PENTTI (jähmettyneenä). Naida? Mistä?

EEVI. Myöskin Ylimaasta. Emma Liinaharju on rikas.

PENTTI. Hänkö? Luuletko että isä tällä matkalla — luuletko?

EEVI. Luulen.

PENTTI. Mutta sehän on kamalaa, kun oma isä sillä lailla viitoittaa

lastensa tulevaisuuden. Kamalaa!

EEVI. Kamalaa on aina, kun vanhuus nuorille tietä aitaa.

PENTTI (nousee). Mutta tällä tavalla! Tällä tavalla! — Eihän se ole

meidän tulevaisuutemme, joka — Sehän on hänen. Hänen!? — Mehän olemme

kuin pelinappuloita. Herra Jumala! Mehän olemme vain häntä varten.

Vain häntä —! Emme itseämme varten — emme! Emme hengitä, emme elä

itsellemme! Vaan muille — muille! Oh! Tällaista —! Ja kuinka sinäkin

voit —!

EEVI. Kun täytyy. — Ja niin täytyy sinunkin.

PENTTI. Mutta siitä ei seuraa hyvää! Ei! Siitä ei voi seurata hyvää!

Murtuneita · 第 9 / 48 题