Ebbittin katse suuntautui Simmonsin ohi valaistuun huoneeseen, viskyyn
ja laseihin, ja hän nauroi.
"Hei, poikaseni!" huudahti hän. "Naukkailetteko siellä yöryyppyjä?"
"Tulkaa sisään!" vastasi Simmons. "En, aioin ottaa vain kulauksen ennen
nukkumaanmenoani. Haluatteko?"
Ebbitt astui hitaasti huoneeseen, riisui yltään väljän päällystakkinsa
ja hattunsa, otti valkoisen silkkihuivin kaulastaan ja hieroi jälleen
käsiään, huomauttaen samalla kuinka hirveän kylmiksi yöt jo alkoivat
käydä. Sitten hän sekoitti itselleen tuiman ryypyn ja istuutui
laseineen mukavimpaan tuoliin.
"No niin, minä juon terveydeksenne", sanoi hän ryypäten ja nyökkäsi
isännälleen. "Parhaimmaksi onneksenne! Missä John on?"
"Kaupungilla", vastasi Simmons.
"Hakkailemassako?" vihjaisi Ebbitt ivallisesti.
"Ei minun tietääkseni", sanoi Simmons. "En ole kuullut siitä
puhuttavan."
Ebbitt kopeloi liivintaskujaan, löysi vihdoin sikaarin ja valmistautui
sitä sytyttämään.
"Jos olisin ollut teidän veljenne Johnin sijassa", jatkoi hän hetkisen
kuluttua, "en olisi antanut tuollaisen vanhahkon sir Revillen tapaisen
elostelijan anastaa itselleen Champernownen leskeä, vaan olisin itse
ruvennut tuon laivan kapteeniksi -- sillä helppoahan se olisi ollut
Johnin laiselle kauniille miehelle".
"Rouva on tarpeeksi vanha ollakseen hänen äitinsä", sanoi Simmons. "Hän
on luullakseni jo viisikymmenvuotias."
"Mitä sillä on siinä tekemistä?" tokaisi Ebbitt. "Viisikymmentäkö?
Hyväinen aika, nainen on nykyään kypsynein viisikymmenvuotiaana, jos
hän vain on pitänyt hyvää huolta itsestään, kuten tässä tapauksessa.
Rouva Champernowne on hieno nainen, vieläpä varakaskin. Mutta tässä
maailmassa on paljon pahempiakin asioita kuin rahaa, poikaseni --
paljon pahempia!"
"Eivätkö asiat olekaan hyvällä kannalla teatterissanne?" kysyi Simmons.
"Luulin teidän käärivän kokoon joka ilta rahaa."
"Usein sattuukin, että niin teemme", myönsi Ebbitt huolettomasti.
"Mutta se ei vaikuta minuun, poikaseni. Minulla on määrätty palkka.
Niin ja niin paljon viikolta, olipa sitten teatterilla täysiä huoneita
tai ei."
"No niin, varmat tulot kaikissa tapauksissa", sanoi Simmons. "Onhan se
kuitenkin parempaa kuin kuljeksivan taiteilijan elämä, vai mitä?"
"Niin, kerran olin sellainenkin", sanoi Ebbitt miettiväisesti.
"Kuljeksivako? Sepä se, usein olin vain puoleksi puettu, vatsa tyhjänä!
Mutta elämäni oli paljon hauskempi niinä aikoina, poikaseni, kuin nyt
tässä toimessa."
"Epäilen sentään!" sanoi Simmons. "Minä en ainakaan pitäisi siitä.
Minusta on tärkeätä saada määrätty asema ja määrätty palkka. Tuollaiset
satunnaiset toimet eivät minulle sovi! Missä te siihen aikaan
enimmäkseen kuljeskelitte?"
Ebbittin silmät kävivät haaveellisiksi. Hän otti kulauksen lasistaan,
pysytteli sitä tasapainossa kämmenellään ja tuijotti miettiväisesti
tuleen.
"Kaikkialla ja joka paikassa", vastasi hän. "Minä sain olla mukana
alusta asti. Minä olen nähnyt sen elämän eri puolet. Olen näytellyt
tilapäisissä teattereissa ja myöskin Drury Lanessa. Välistä olen
esiintynyt Hamletina markkinakojussa ja toisaalta ollut statistina
Henry Irvingin esittäessä samaa osaa. Kerran ansaitsin eräällä
lahjanäytännöllä kolmesataa puntaa. Minä olen lausunut runoja
kapakoissa maantien varrella ja ollut iloinen saadessani hatullisen
kuparikolikoita. Kokemusta, poikaseni -- mutta silti seikkailurikasta
elämää. Ja nyt käytän iltapukua ja oopperahattua ja toimin ylivalvojana
elävienkuvien teatterissa. Näyttelen ihmisille kuvia, joita vilkuttava
taikalyhty heittää valkoiselle kankaalle. Mutta kaipaanpa sentään
eläviä miehiä ja naisia ja ihmisääntä. Jos olisitte tuntenut samat
miehet ja naiset kuin minä -- ah, kuinka osasimmekaan näytellä
aikoinamme!"
"Teidän on täytynyt tuntea paljon näyttelijöitä aikoinanne", vihjaisi
Simmons.
"Joukoittain -- äärettömästi!" myönsi Ebbitt. "Kyllä. Hyviä miehiä ja
tovereita -- mutta nyt jo kuolleita, useimmat heistä. Sellaisia ei ole
nykyään, ja näyttämöllä esiintyykin nyt vain paljaita raukkoja."
Simmons työnsi viskypullon lähemmäksi vierastaan. Ja Ebbittin
täyttäessä lasiaan uudelleen, hänen isäntänsä vilkaisi takanreunalle
asettamaansa kelloon, jonka oli tullessaan kotiin pannut osoittamaan
samaa aikaa kuin kaupungintalon kello.
"Ja näyttelijättäriä kai myös?" sanoi hän Ebbittin kerran vielä
juodessa hänen maljansa. "Te kai tunnette paljon näyttelijättäriä?"
"Kyllä, poikaseni, lukemattomia!" vastasi Ebbitt. "Jo
kuusikymmenluvulta saakka, jolloin aloitin. Olenhan näytellyt madame
Celestenkin kanssa -- tunsin hänet melko hyvin siihen aikaan. Minä
olen tuntenut näyttelijättäriä sadoittain -- hyviä, huonoja ja
keskinkertaisia."
Simmons vaikeni hetkiseksi. Hän piti silmällä kelloa ja tarkkasi,
kuuluisiko portailta askelia. Ja kellon minuuttiosoittimen liikkuessa
hitaasti eteenpäin hän puhui jälleen.
"Oletteko koskaan tuntenut erästä Nora le Geyt-nimistä
näyttelijätärtä?" kysyi hän tyynesti.
Ebbitt kohotti nopeasti päänsä takan loimun piiristä. Kasvojen
yläosa synkistyi, ja huulet aukenivat raolleen, päästääkseen esille
jonkinlaisen sähisevän äänen.
"Nora le Geytiäkö?" toisti hän. "Mitä pirua te tiedätte Nora le
Geytistä?"
"Olen vain kuullut puhuttavan hänestä", vastasi Simmons huolettomasti.
"Mitä ihmettä siinä on? Useita näyttelijättäriä muistellaan vielä kauan
aikaa heidän kuolemansa jälkeenkin."
Ebbitt tuijotti yhä häneen. Hänen huulensa olivat vielä raollaan, niin
että hampaat näkyivät, ja hänen katseensa oli epäilevä.
"Tuntuu melkein mahdottomalta, että te olisitte kuullut joskus
puhuttavan hänestä", ärähti hän. "Missä te olisitte kuullut hänestä,
kun olette vasta poikanen?"
Simmons vilkaisi jälleen kelloa ja kuunteli ääniä portailta. Sitten hän
kääntyi vieraansa puoleen, nauraen puoleksi kyynillisesti, puoleksi
julkeasti.
"Minunlaisteni asianajajien täytyy tietää melko paljon, Ebbitt",
vastasi hän. "Meitä ei hämmästytä mikään. Minäkin tiedän melko paljon
Nora le Geytistä. Hän meni naimisiin erään Arradeanen, James Arradeanen
kanssa, joka sittemmin nimitti itseään James Deaneksi, ja se oli
sama James Deane, joka murhattiin hiekkakuopassa Ashenhurst-huvilan
takana. Kas tässä", jatkoi hän ottaen taskustaan neiti Prettyn pöydältä
anastamansa kirjan ja avaten sen kannen, "on eräs Nora le Geytin
kirjakin hänen nimikirjoituksineen. Tunnetteko tämän käsialan? Tietysti
tunnette, koska olitte luullakseni Noran entinen mielitietty. Hän petti
teidät sitten toisen miehen vuoksi, ja sen vuoksi te" -- hän katsahti
äkkiä kelloon ja jännitti korviaan kuullakseen ääniä ovelta -- "ja sen
vuoksi te", jatkoi hän kumartuen eteen päin ja katsoen suoraan Ebbittin
hämmästyneihin silmiin, "ammuitte hänet!"
Huoneessa oli nyt ihan hiljaista, paitsi kellon hidasta tikitystä.
Sen rikkoivat kuitenkin vihdoin Ebbittin liikkeet. Hän laski lasinsa
pöydälle, nousi tuijottaen Simmonsiin ja peräytyi ovea kohti, voimatta
sanoa muuta kuin yhden sanan: "Mitä --"
"Niin, mitä?" huudahti Simmons halveksivasti. Hän tiesi oven
olevan auki, vaikkakin vain raollaan. Hän oli tahallaan jättänyt
sen sulkematta, pyytäessään vierastaan sisään, ja nyt hän korotti
ääntään. "Mitä todellakin? Kerronko teille kaikki tietoni, Ebbitt? Te
tunsitte Deanen samaksi mieheksi, joka oli lyönyt teidät laudalta,
silloin illalla, kun hän meni katsomaan kuvianne. Te päätitte kostaa,
tulitte kotiin, varastitte Johnin revolverin avonaisesta laatikosta
tuolta toisesta huoneesta ja otitte sen mukaanne mennessänne
ulos. Teidän mieleenne juolahti nimittäin, että Deane ehkä menisi
Ashenhurst-huvilaan samana iltana tapaamaan sukulaisiaan -- te
tiesitte sen kaiken ja aloitte väijyä häntä. Te tapasittekin sitten
hänet ja saitte hänet jollakin tavoin viekoitelluksi hiekkakuoppaan,
missä ammuitte hänet, ja viskasitte revolverin rouva Champernownen
hedelmätarhaan, josta se löydettiin -- minä juuri satuin sen löytämään.
Ja sieltä on löydetty muutakin -- te olitte pudottanut sinne toisen
kalvosinnappinne emaljoidun kannan, Ebbitt, ja sekin on löydetty.
Kuulkaahan nyt, mies, teillä on vielä paidassanne sen napin jäljelle
jäänyt osa, kuten itse näette. Kaikki on nyt selvillä, Ebbitt --
poliisi tietää koko jutun. Niin, mitä siihen sanotte -- mitä voitte..."
Ebbitt käänsi katseensa syyttäjän kasvoista hienosti silitetyn paitansa
oikeaan kalvosimeen. Hän katsoi sekunnin ajan särkynyttä nappia,
mutisten jotakin partaansa. Simmons nauroi, jolloin Ebbittin käsi
äkkiä pujahti lonkkaa kohti. Sekunnissa ja ennenkuin Simmonsin nauru
oli lakannut kuulumasta, huomasi syyttäjä tuijottavansa kohotetun
revolverin piippuun.
"Minun ei nyt tarvitse varastaa tai lainata revolveria!" sanoi Ebbitt.
"Tämä on minun, ja tällä kertaa on teidän vuoronne!"
Kuului kimakka kiljaisu, joka muuttui tuskallisen pelon ulvonnaksi,
jonka Simmons päästi hypätessään pöydän taakse ja torjuen käsillään.
"Ei!" huusi hän. "Ebbitt, pankaa se pois -- pois! Voi, hyvä Jumala,
Mellapont -- Nicholson!"
Revolveri paukahti kovaa, ja Simmons horjui ähkien taaksepäin, saamatta
kiinni mistään. Ja kun poliisit Mellapontin johdolla ryntäsivät viime
askelmia ylös savun täyttämään huoneeseen, käänsi Ebbitt aseen itseään
kohti ja poistui maailmasta huokaisematta tai huudahtamatta.
<tb>
Niiden siveellisten periaatteiden ja ennakkotapausten mukaan, joita
melodraamoissa tavallisesti noudatetaan, olisi pitänyt käydä niin,
että Simmons nostettiin lattialta kuolleena, sydämen läpi ammuttuna.
Mutta ehkä hänen sydämensä oli niin sitkeä, että luoti kilpistyi siitä,
taikka niin pieni, ettei se täyttänyt sitä alaa, johon Ebbitt tähtäsi.
Oli miten oli, sen sijaan että hän olisi kuolettavasti haavoittunut,
huomattiin hänen saaneen luodin olkapäänsä läpi, jossa oli ilkeä ja
paha haava, mutta ei sellainen, että se olisi riistänyt yhteiskunnalta
hänen palveluksiaan. Hän oli tajutonna, kun Mellapont ja hänen
miehensä tarttuivat häneen, ja kun hän palasi tajuihinsa, huomasi hän
lepäävänsä Southernstowen sairaalan yksityisosastolla lääkärien ja
sairaanhoitajattarien vaalimana. Ja neiti Prettynkin sallittiin parin
vuorokauden kuluttua tulla katsomaan miesparkaa, jolloin hän kumartui
Simmonsin puoleen, tiputtaen kyyneliä punaiselle pielukselle, ja
ilmaisi kuiskaten, että Simmons oli sankari -- hänen sankarinsa.
Kaikkialla maailmassa on kummallisia ihmisiä eikä Southernstowekaan
ollut jäänyt niistä osattomaksi. Simmons Hackdalen palvonta, jonka
neiti Pretty oli pannut alulle, levisi ja kukoisti. Totuus yhtyi
siinäkin satuun, kuten kaikissa palvomisissa. Simmonsin maatessa
valkoisessa vuoteessa ylistivät miehet häntä kapakoissa. Nuori Hackdale
oli ihan yksinään ja muiden avutta tyynesti, hitaasti ja itsepäisesti
vainunnut esille totuuden hiekkakuopassa tapahtuneesta murhasta ja
sitten pelkäämättä käynyt murhaajaan käsiksi paljain käsin ollen
vähällä menettää henkensä palvellessaan oikeutta. Hieno, teräväpäinen
ja neuvokas nuori mies, sanoivat kannuja kallistelevat hölmöt,
ja varmasti sellainen, joka vielä menisi pitkälle -- ehkäpä niin
korkealle, että hänestä lopulta tulisi pääministeri. Järkeä hänessä
oli pikkusormessaankin melkein enemmän kuin kaikilla kaupungin tai
kreivikunnan viisastelevilla asianajajilla ja pöyhkeillä poliiseilla
yhteensä. Eikö hän tehnyt tyynesti ja vaatimattomasti kaikkea sitä,
mitä he eivät voineet saada toimeen lain suomilla keinoillakaan? Sitä
ei voinut kieltää, ja nuori mies oli hyvin ansainnut luvatun palkinnon
ja muutakin. Tällaisessa tapauksessa nero sai osakseen suosiota.
Hänen parantumisensa edistyi, tosin hitaasti alussa, mutta sitä
nopeammin sen jälkeen kun hän sai piilottaa rouva Champernownen ja
neiti Prettyn maksumääräykset pieluksensa alle. Neiti Pretty antoi
hänelle oman shekkinsä vain leikkikaluksi, kuten hän sanoi -- tuntui
niin naurettavalta, sanoi hän Simmonsille ollessaan tämän luona
toisella parista päivittäisestä vierailustaan, antaa tällainen mitätön
osa siitä kokonaisuudesta, joka ennen pitkää tulisi olemaan Simmonsin
oma ja johon kuului koko tyttö sydämineen ja rahoineen. Mutta Simmonsin
mielestä oli millainen maksumääräys tahansa hyvin parantavaa laastaria,
ja hän nukkui paremmin saatuaan sen ja toisenkin. Ja vihdoin hän
huolellisen lääkinnän, hoidon ja ruokinnan ansiosta nousi ja poistui
sairaalasta. Jokainen tahtoi puristaa hänen kättään ja saikin;
neuvosmies Bultitude, entinen pormestari, kiitti häntä julkisesti
High-kadulla siitä, että hän oli puhdistanut tahran kaupungin
kunniallisesta nimestä. Tämän kaiken vaikutuksesta ja odottaessaan
lähestyvää avioliittoaan neiti Prettyn kanssa ja matkustamista
lemmittynsä tinakaivoksille Simmons vuokrasi itselleen komeamman
asunnon ja tilasi monta uutta pukua räätäliltään.
Sitten hän, yllään komea puku, hieno hännystakki, ja päässä
silkkihattu, vei neiti Prettyn iltapäivän jumalanpalvelukseen
Southernstowen tuomiokirkkoon eräänä sunnuntaina melkein heti kun
oli kylliksi toipunut. Tuomiorovasti valitsi saarnan aiheeksi
seitsemännenneljättä psalmin viidennenneljättä säkeen: "_Minä näin
jumalattoman, sangen jalon ja valtiaan, joka levitti itsensä ja
vihoitti niin kuin viheriä laakeripuu_." Hän selitti sitä hyvin
tarkasti ja voimakkaasti, valaisten sitä lukemattomilla vertauskuvilla,
joissa painosti erittäinkin sellaisia asioita kuin petosta, viekkautta,
oveluutta, tekopyhyyttä, valehtelemista ja itsekkäisyyttä. Jos
Simmonsia joskus olisi opetettu tutkimaan sydäntään tai tarkastamaan
omaatuntoaan, olisi hän käynyt levottomaksi kuunnellessaan tätä
saarnaa. Mutta hän oli virkeä ja täydellisesti tyytyväinen, mikä
suurimmaksi osaksi johtui siitä, että hänen ympärillään kirkossa oli
niin paljon tyhjiä tuoleja, että hän voi laskea uuden silkkihattunsa
yhdelle niistä ja niin suojella sitä joutumasta omien tai toistenkaan
jalkojen potkittavaksi, eikä hän lakannut pöyhistelemästä sittenkään,
kun hän poistui tästä kunnioitettavasta rakennuksesta. Hän luuli
itseään hyvin taitavaksi ja eteväksi mieheksi, ja neiti Pretty oli
samaa mieltä. Mutta se johtui vain siitä, ettei Simmonsilla eikä hänen
Cynthiallaan ollut lainkaan huumorintajua. Varmaankin he menestyvät
mainiosti.