Näistä neljästä huoneeseen kokoontuneesta miehestä ymmärsi Simmons
kaikkein nopeimmin tilanteen. Hän huomasi heti, mitä oli tapahtunut
hänen poissa ollessaan. Palsford ei ollut ainoastaan mennyt
Shelmoren luo sir Reville Childerstonen asioissa, vaan myös kertonut
hänelle Normansholtin Arradeane-jutusta ja ehkä tavannut rouva
Champernownenkin, tuntien hänet samaksi rouva Arradeaneksi, joka oli
asunut hänen kotikaupungissaan. Ja Shelmore oli vienyt hänet poliisin
puheille, ja tässä nyt oli Mellapont heidän molempien kanssa, haluten
nähtävästi puhutella neiti Prettyä. Mutta miksi? Hänen oli tietysti
toimittava, vieläpä nopeasti, jos hän tahtoi olla ensimmäinen.
Mutta Shelmore ehti jo puhua. Hän ja Mellapont olivat katsahtaneet
toisiinsa nähdessään Simmonsin. Ja Shelmore kiiruhti pukemaan näiden
katseiden tarkoituksen sanoiksi.
"Mitä te täällä teette, Hackdale?" kysyi hän tiukasti. "Teidänhän
pitäisi olla Dorsetshiressä. Mitä..."
"Myöhästyin keskipäivän junasta", vastasi Simmons empimättä ja hieman
uhmaavasti. "Ja minun oli pakko odottaa iltaa päästäkseni toiseen.
Mutta maleksiessani siellä satuin huomaamaan poliisimestari Mellapontin
Bartlettin seurassa. Silloin ymmärsin heti kohtauksen tarkoituksen ja
tulin takaisin."
"Miksi?" kysyi Shelmore vieläkin jyrkemmin.
"Turvatakseni omat etuni", vastasi Simmons. "Ja neiti Prettyn."
Hän kääntyi puhuessaan neiti Prettyyn päin, joka hieman punastui,
näyttäen kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä toisten häikäilemättömään
tunkeutumiseen hänen yksityishuoneeseensa.
"Herra Hackdale on toiminut hyvin uuraasti valvoessaan minun etujani",
mutisi hän. "Hän on työskennellyt kovasti..."
"Hän saa neuvotella kanssani omista eduistaan, jos tulee juttelemaan
minun kanssani!" keskeytti Mellapont, katsellen merkitsevästi
Simmonsia. "Teidän on parasta tulla, poikaseni, heti!"
"Minä tulen, jos minua haluttaa!" vastasi Simmons. "En ainakaan teidän
kutsustanne, Mellapont. Te ette voi syyttää minua mistään. Eikä teillä
ole mitään oikeutta ilmoittamatta tunkeutua tämän neidin huoneeseen --
ei teillä eikä noilla toisillakaan!"
"Minä puhun tästä sisäkölle ja isännälle!" sanoi neiti Pretty. "Perin
töykeää, mielestäni."
Mellapont katsahti Shelmoreen. Sitten astuen askeleen eteenpäin hän
kosketti Simmonsia olkapäähän ja viittasi häntä tulemaan huoneen
nurkkaan. Ja Simmons meni, ja toiset näkivät poliisimestarin kumartuvan
ja kuiskaavan muutamia sanoja hänen korvaansa. Mitä ne sisälsivät,
ei kukaan heistä tiennyt, mutta he huomasivat Simmonsin säpsähtävän,
punastuvan, näyttävän vihaisemmalta kuin milloinkaan ennen ja vihdoin
käyvän hyvin äreän näköiseksi, kun Mellapont kuiskasi vielä jonkun
toisen ilmoituksen.
"No niin, missä sitten?" murahti hän. "Ei täällä missään tapauksessa!
Eikä teidänkään konttorissanne!"
Mellapont kääntyi Shelmoren puoleen.
"Minä ehdotan, että menisimme teidän konttoriinne?" sanoi hän. Sitten
nähdessään Shelmoren nyökäyttävän päätään hän puhutteli neiti Prettyä.
"Minun pitää tehdä teille pari kolme kysymystä, neiti Pretty", lisäsi
hän. "Tulen tänne myöhemmin. Ja mitä häikäilemättömyyteen ja töykeyteen
tulee, niin suotakoon poliiseillekin hieman vapauksia, kun asia koskee
murhaa. No niin, Hackdale!"
Simmons mutisi jotakin neiti Prettylle nopeasta palaamisestaan,
mutta poistui kuitenkin empimättä, näyttäen varsin taipuvaiselta.
Mellapont oli näet kuiskaillessaan ilmoittanut hänelle Jane Prattin
kavaltaneen hänet täydellisesti. Se oli järkyttänyt Simmonsin
mainioiden suunnitelmien perustuksia, ja nyt hän oli innokas saamaan
selville, voisiko hän enää millään tavalla korjata valleja, ennenkuin
ne vyöryisivät hänen niskaansa. Hän meni toisten edellä kadun poikki,
aukaisi konttorin oven omalla avaimellaan ja kiersi valot palamaan
omassa ja isäntänsä huoneessa.
Sitten istuutuivat kaikki neljä miestä Shelmoren pöydän ääreen, ja
Mellapont kääntyi konttoristin puoleen tuomarin näköisenä.
"Kuulkaahan nyt, Hackdale", aloitti hän. "Te olette pelannut kaunista
peliä, ihan yksinänne luonnollisesti, saadaksenne sen palkinnon,
jonka tuo kadun toisella puolen asuva ajattelematon nuori neiti on
luvannut. Mutta silloin kun joudutte tekemisiin nuorten naisten kanssa,
pitäisi teidän muistaa vanha viisas sananparsi, jossa sanotaan, että
jokaisen on parasta vapautua entisestä lemmestä, ennenkuin aloittaa
uuden. Jane Pratt kuuli sunnuntai-iltana teidän liehitelleen neiti
Prettyä metsässä sunnuntaina iltapäivällä -- niin, poikaseni, hän kuuli
puhuttavan siitä, koska teitä pidettiin silmällä -- ja Jane Pratt on
mustasukkainen nainen. Hän kavalsi teidät empimättä Shelmorelle eilen
illalla, ja nyt me tiedämme kaikki. Niin, me tiedämme senkin, että te
löysitte revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta. Teidän on nyt
parasta tunnustaa kaikki, Hackdale."
"En ainakaan teille!" sanoi Simmons.
Hän oli kuunnellut tarkasti Mellapontia, ja hänen rohkeutensa oli
lisääntynyt sitä mukaa. Jos tiedettiin vain mitä Jane Pratt oli
voinut kertoa, välitti hän vähät heistä. Hänen huomionsa kiintyi
pääasiallisesti neiti Prettyyn, jonka hän kyllä kykenisi viekoittamaan,
ja kevyesti nauraen hän toisti uhmaavat sanansa.
"Jollen itse halua!"
"Luullakseni haluatte", huomautti Mellapont tyynesti. "Te antaudutte
hyvin suureen vaaraan, ellette halua."
"Millaiseen vaaraan?" kysyi Simmons ivallisesti. "Luuletteko minua
hölmöksi? Te ette voi syyttää minua mistään. Minä olen täällä omaksi
huvikseni ja voin näpsäyttää sormiani teille kaikille ja poistua ovesta
tällä hetkellä, jos vain haluan."
Hän nousi tuoliltaan ja meni ovea kohti kuin toteuttaakseen
uhkauksensa, tuijottaen samalla julkeasti poliisimestariin. Mellapont
nyökkäsi.
"Tehkää vain niin, poikaseni!" sanoi hän. "Tehkää niin, ja silloin
kävelette poliisiaseman koppiin viiden minuutin kuluttua. Kuuletteko?"
Simmons pysähtyi tuijottaen jälleen, mutta ilme oli muuttunut.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Tarkoitan, että epäilen veljeänne Johnia osalliseksi James Deanen
murhaan ja että te olette ruvennut hänen apurikseen teon jälkeen",
vastasi Mellapont. "No, poikaseni, miltä se teistä tuntuu? Ja nyt
istuudutte kiltisti tuolle tuolille jälleen ja vastaatte kysymyksiini,
tai muuten vangitsen teidät."
Simmons oli käynyt kalpeaksi, ja hänen likekkäiset silmänsä alkoivat
kimallella kummallisesti. Mutta hän koetti hymyillä.
"Se kaikki on kirottua pötyä, Mellapont", aloitti hän koettaen
kerskailla. "Tehän tiedätte..."
"Minä tiedän, että eilen illalla löytämänne revolveri kuuluu
veljellenne, poikaseni, ja että tekin sen tiedätte", sanoi Mellapont.
"Istuutukaa nyt ja vastatkaa kysymyksiini, tai muuten..."
Simmons istuutui tuolinsa reunalle ja työnsi kädet taskuihinsa äreän
näköisenä.
"Minä en aio sanoa enkä tehdä mitään sellaista, mikä ehkä voi riistää
minulta palkinnon", mutisi hän. "Minä olen työskennellyt kovasti
saadakseni sen ja..."
"Jos neiti Pretty on sellainen aasi, että heittää rahansa empimättä
teille, nuori mies, saatte ottaa ne vastaan enkä minä niistä
yksityisesti tai virallisesti välitä", sanoi Mellapont. "Minä en välitä
siitä, mitä kerrotte neiti Prettylle tai kuinka häntä huiputatte --
tehän näytätte saaneen hänet jo pauloihinne melko lujasti. Haluan vain
niitä tietoja, joita voitte minulle antaa. Tahdotte ehkä suojella
veljeänne, vaikka päättäen siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut teistä,
te ette näytä pitävän sitäkään tärkeänä."
"Jokainen katsokoon omaa parastaan!" murahti Simmons. "Minun pitää
ajatella itseäni."
"Silloin teidän on parasta ajatella itseänne nyt", sanoi Mellapont,
"ja suojella itseänne vastenmielisiltä yllätyksiltä. Nyt vastaatte
kysymyksiini. Kertoiko Jane Pratt teille, että hän näki murha-iltana
erään vieraan miehen Ashenhurstin alueella juttelevan rouva
Champernownen kanssa?"
"Kyllä, varmasti", vastasi Simmons.
"Kertoiko hän teille, että veljenne ja Bartlett tulivat sinne eräänä
iltana ja että hän näki rouva Champernownen antavan John Hackdalelle
maksumääräyksen?"
"Kyllä."
"Oliko Jane Pratt mukananne sunnuntai-iltana, kun löysitte revolverin
rouva Champernownen hedelmätarhasta?
"Kyllä hän oli. Ja hitto hänet vieköön, koska hän on kertonut teille
koko jutun!" sanoi Simmons. "Mitä tämä siis hyödyttää?"
"Te vastaatte kysymyksiini, Hackdale. Missä se revolveri on?"
"Sellaisessa piilossa, josta sitä ei voi löytää kukaan muu kuin minä",
ärähti Simmons.
"Hyvä on -- teidän on haettava se esille. Tiedättekö, kenelle se
revolveri kuuluu?"
Simmons otti kätensä taskustaan, pani käsivartensa ristiin ja työntäen
terävän leukansa pitkälle tuijotti kattoon. Siellä oli hämähäkki,
suuri ja lihava hämähäkki, ja hän katseli sen kulkua huoneen toisesta
nurkasta toiseen, ennenkuin puhui. Toiset miehet katselivat häntä
uteliaina. Vihdoin hän laski katseensa heidän kasvojensa tasalle ja
sanoi: "Kyllä minä tiedän!"
"Kenen se siis on?" kysyi Mellapont tiukasti. "No!"
"Veljeni, John Hackdalen", sanoi Simmons. "Tunsin sen heti, kun
valaisin sitä lyhdylläni. Siihen oli kaiverrettu hänen nimikirjaimensa.
Mutta en ymmärrä sen todistavan tai voivankaan todistaa, että hän ampui
Deanen. Ei ollenkaan!"
"Kuinka niin?" sanoi Mellapont. "Miksi se ei voisi todistaa?"
"Onhan hän voinut lainata sen jollekulle", vihjaisi Simmons. "Tai ehkä
hän on myynyt sen. Mitä hän olisi sillä tehnyt?"
"Missä hän tavallisesti säilytti sitä?" kysyi Mellapont. "Tiedättekö
senkin?"
"Ah, kyllä! Lipastossa makuuhuoneessaan liinavaatteiden alla."
"Milloin näitte sen viimeksi?"
"Sitä en muista. Kuukausia sitten."
Mellapont vaikeni hetkiseksi.
"Muistatteko mitään veljenne hommista murha-iltana?" kysyi hän. "Se oli
maanantai-ilta."
"Muistan kyllä sen illan -- se oli kuiva ja kaunis", vastasi Simmons,
"mutta en mitään erityistä hänestä. Hän toimi ylimääräisenä poliisina
siihen aikaan ja viipyi aina hyvin myöhään ulkona. Kello oli
tavallisesti noin yksi tai kaksi yöllä, kun hän tuli kotiin."
"Nyt teen teille erään määrätyn kysymyksen, herra Hackdale", sanoi
Mellapont. "Oletteko epäillyt veljeänne?"
"En suorastaan", sanoi Simmons. "Olen kyllä ajatellut hänen tietävän
jotakin. Hämmästyin aika lailla löytäessäni hänen revolverinsa
hedelmätarhasta. Ei -- minä luulin hänen tulleen jonkun rikostoveriksi
teon jälkeen. Myönnän niin ajatelleeni."
"Puhukaamme suoraan", ehdotti Mellapont. "Ketä te epäilette Deanen
oikeaksi murhaajaksi? Ilmoittakaa se minulle peittelemättä."
Simmons nauroi. Hänen naurussaan oli jotakin niin luottavaista, että
hänen toverinsakin huomasivat sen merkityksen.
"Rouva Champernownea luonnollisesti!" sanoi hän.
"Syynne?" kysyi Mellapont. "Millä perusteella?"
Mutta Simmons pudisti päätään.
"Minä en aio uhrata toiveitani tuosta palkinnosta", aloitti hän.
"Minähän olen jo sanonut, että te saatte hyvin vapaasti anastaa
itsellenne neiti Prettyn lupaaman palkinnon ja hänet itsensäkin
omaisuuksineen", sanoi Mellapont. "Teidän asianne on saada hänet
uskomaan, että olette siihen oikeutettu -- minä en ryhdy mihinkään
teitä vastaan siinä asiassa. Ja tämäkin, että olette ollut niin
ystävällinen ja puhunut, jää meidän salaisuudeksemme. Miksi aloitte
epäillä rouva Champerownea?"
Simmons ojensi pitkän laihan sormensa, viitaten sillä pöydän yli
Palsfordiin.
"Hän tietää sen varmasti", vastasi hän ivallisesti hymyillen. "Herra
Palsford tietää sen tarpeeksi hyvin. Katsokaa, Mellapont, Shelmore
lähetti minut Normansholtiin tarkastamaan erästä kiinteistöä, jonka
sir Reville Childerstone siellä omistaa. Mutta silloin tiesin -- viis
siitä, kuinka -- että Deane oli asunut Normansholtissa ja että hän oli
hankkinut itselleen eräästä sen osasta maisemakortin, jonka taloista
oli merkinnyt yhden. No niin, minusta tuntui hyvin omituiselta, että
hän oli merkinnyt juuri tämän kortin satojen samanlaisten joukosta.
Kun matkustin Normansholtiin, näytteli eräs Swale-niminen nuorukainen
herra Palsfordin konttorista minulle kaupunkia ja silloin näin sen
talon, josta mainitsin, ja Swale kertoi minulle siihen liittyvän
tarinan. Herra ja rouva Arradeane olivat asuneet siinä vuokralla
parikymmentä vuotta sitten. Mies oli äkkiä kadonnut paikkakunnalta ja
rouvakin oli matkustanut pois. Kuulin vielä enemmänkin, ja tullessani
takaisin Southernstoween olin varma siitä, että tämä Chancelloriin
saapunut James Deane oli sama James Arradeane, joka oli ennen asunut
Normansholtissa, ja että Normansholtissa asunut rouva Arradeane
oli sama kuin rouva Champernowne täällä ja oli murhannut laillisen
miehensä, voidakseen mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa!"
"Ja te ajattelette vieläkin niin?" vihjaisi Mellapont.
Simmons katseli vuorotellen kuhunkin kuuntelijaansa.
"Tahtoisin mielelläni tietää, kuka sen sitten teki, ellei hän",
sanoi hän tarkoittavasti. "Miksi hän maksoi Jim Bartlettille
vaikenemisrahoja? Se maksumääräys, jonka hän antoi Johnille Bartlettin
nähden, oli aiottu Bartlettille, luonnollisesti, vaikka luulenkin
teidän tietävän siitä enemmän kuin minä, koska olette puhutelleet
häntä. Ja miksi -- jos tämä kaikki jää meidän keskinäiseksi
salaisuudeksemme -- hän antoi juuri samana aamuna, kun murha oli
paljastettu, Johnille uuden viran, josta hän saa enemmän kuin kaksi,
jopa melkein kolme kertaa suuremman palkan kuin entisestä toimestaan,
ellei juuri senvuoksi, että hän pitäisi suunsa kiinni? Hän on samasta
syystä taivuttanut muutkin vaikenemaan. John tietää varmasti paljon,
hyvin paljon!"
"Te kavallatte oman veljenne", sanoi Shelmore, puhuen nyt ensi kerran
ja hyvin halveksivasti. "Te olisitte ainakin voinut salata hänen
nimensä..."
"Hän sanoi sen jäävän meidän keskinäiseksi asiaksemme", vastasi
Simmons, viitaten Mellapontiin. "Ja minullakin on oma suuni lähempänä
kuin kontin suu. Minun pitää ajatella itseäni. Ja minä osaan mainiosti
sijoittaa kolmentuhannen punnan palkinnon. Se auttaa minua edistymään
urallani."
Miehet katsoivat toisiinsa. Nyt tuli hetkiseksi äänettömyys, jonka
sitten Simmons keskeytti. "Minä haluan poistua", sanoi hän. "Hetkinen
vielä", vastasi Mellapont. "Entä revolveri? Oletteko tallettanut sen
hyvin?"
"Mainiosti!" vastasi Simmons yrmeänä. "Niin mainiosti, ettei sitä voi
kukaan löytää."
"Te olette siis varma siitä, että se kuuluu veljellenne?"
"Täydellisesti!"
Mellapont näytti miettivän jotakin ehdotusta, joka pyrki esille hänen
aivojensa salaisista komeroista. Ja äkkiä nousten seisoalleen hän
otti taskustaan lompakon ja kaivoi siitä esille pienen silkkipaperiin
käärityn esineen. Hän avasi hitaasti kääreen ja kääntyen Simmonsiin
päin näytti hänelle toisten nähden saman murtuneen kalvosinnapin
kantaa, jota kerran oli näyttänyt Shelmorellekin.
"Tiedättekö mitään tästä?" kysyi hän tyynesti. "Oletteko joskus
ennenkin nähnyt tämän?"
Mutta hän huomasi jo puhuessaan, että Simmons oli tuntenut hänen
näyttämänsä esineen. Konttoristin kasvot vuoroin kalpenivat ja
punastuivat, hänen huulensa menivät raolleen, silmät leimahtelivat, ja
hänen pitkät sormensa alkoivat liikkua kiihkeästi.
"Hyvä Jumala!" mutisi hän. "Mistä -- mistä te olette löytänyt sen?"
"Hiekkakuopasta sen paikan läheisyydestä, josta Deanen ruumis
löydettiin!" vastasi Mellapont. "Tunnetteko tämän?"
Simmons painoi nopeasti hatun päähänsä ja kääntyi ovelle. Mutta
ennenkuin hän ehti ottaa pariakaan askelta, pysähtyi hän.
"Jääkää tänne!" sanoi hän kummallisen kiihkeästi. "Tänne tai oleskelkaa
ainakin konttorissanne, Mellapont. Minä soitan teille tunnin tai ehkäpä
vasta parin tunnin kuluttua. Minä ymmärrän nyt koko asian ja tiedän
murhaajan. Enpä olisi uskonut -- mutta odottakaa..."
Ja ennenkuin he ehtivät pidättää häntä, oli hän hyökännyt ulos
huoneesta ja eteisen läpi portaita alas. Mellapont, särkynyt napinkanta
kourassaan, kääntyi kysyvästi toisten puoleen. Palsford puhui.
"Tuo mies tietää!" sanoi hän tyynesti. "Hän tietää, vihdoinkin!"