Aavistamatta lainkaan, että Simmons Hackdale oli mukana samassa
junassa, vain muutamien metrien päässä saman käytävän varrella,
Mellapont palasi Southernstoween ajatuksiinsa vaipuneena. Hän tunsi
vaistomaisesti Bartlettin puhuneen totta ja ilmaisseen kaikki tietonsa.
Millaisia johtopäätöksiä siitä voitiin tehdä? Mellapontin mielestä vain
tällaisia: Jos oli olemassa joitakin henkilöitä, jotka tiesivät enemmän
hiekkakuoppamurhasta kuin muut, olivat ne juuri rouva Champernowne ja
John Hackdale. John Hackdale toimi nähtävästi työnantajansa kanssa
saadakseen Bartlettin vaikenemaan.
Bartlett näytti olevan sitä mieltä, että John Hackdale toimi vain
välittäjänä tai apurina hänen ja rouva Champernownen kesken. Mutta
Mellapont ei ollut siitä lainkaan varma. Hänestä näytti siltä kuin
hän pätevistä syistä voisi epäillä rouva Champernownen ja John
Hackdalen jakavan keskenään synkemmän salaisuuden. Hän tiesi erään
seikan, joka tunkeutui esille yhä uudestaan. Ashenhurst-huvila, sen
läheiset kujat ja hylätty, pensaitten valtaama hiekkakuoppa kuuluivat
kaikki siihen piiriin, jota Hackdale oli ylimääräisenä poliisina
vartioinut. Voiko mikään olla uskottavampaa kuin että hän tullessaan
sinne murhailtana sattui salaa näkemään rikoksen toimeenpanon ja tunsi
rouva Champernownen, jolla varmasti oli revolveri ja joka Mellapontin
mielestä oli juuri sellainen nainen, että hän voi sitä käyttää
tehokkaasti? Niinpä saattoi ja kieltämättä olikin John Hackdalen etujen
mukaista suojella sitä naista, josta hänen toimeentulonsa riippui ja
joka voi edistää hänen etujaan.
Kuta enemmän Mellapont tätä ajatteli, sitä varmempi hän oli siitä,
että hän nyt oli oikeilla jäljillä -- että rouva Champernowne murhasi
Deanen, itsekkäistä syistä, ja että John Hackdale sen tiesi. Ja hän
oli näkevinään kuinka se oli tapahtunut. Rouva oli ehkä tarkastellut
aluettaan ja ulkohuoneitaan revolveri taskussaan (hän oli näet saanut
selville eräältä apulaiseltaan, että rouva Champernowne pyytäessään
revolverin kantolupaa oli ilmoittanut sen johtuvan siitä, että hänen
talonsa oli niin yksinäisellä paikalla ja kaikenlaisten kulkurien oli
tapana tunkeutua hänen vajoihinsa ja säilytyssuojiinsa) ja tällöin
tavannut Deanen. Hän oli hyvinkin helposti viekoitellut Deanen
hiekkakuoppaan ja ampunut hänet siellä, luottaen siihen, että epäluulot
kohdistuisivat kulkureita vastaan, joita aina jäi jäljelle kaupunkiin
markkinapäivinä. Ja John Hackdale oli ehkä ollut läheisyydessä ja
kuultuaan laukauksen mennyt paikalle, mistä ääni oli kuulunut, ja
tavannut siellä rouva Champernownen. Tämä kaikki oli mahdollista, ja
Mellapontin mielestä John Hackdale oli juuri sellainen mies, joka
hyvinkin voi liittyä salaliittoon vaietakseen asiasta.
Oli kuinka tahansa, saatuaan nämä uudet tiedot hänen piti mennä
tapaamaan ja puhuttelemaan John Hackdalea ja rouva Champernownea.
Hackdalea kuitenkin ensin, ehdottomasti kahden kesken, koska oli
kysymyksiä -- hyvin tärkeitä kysymyksiä -- joihin hänen oli heti
saatava vastaukset. Sitten vasta nainen. Rouva Champernownen täytyi
alistua kuulusteltavaksi, vaikka olikin pormestari, hieno ja rikas.
Mellapontin saapuessa Southernstoween oli jo pimeä. Katsomatta oikealla
tai vasemmalle hän käveli nopeasti poliisiasemalle, hakien sieltä
käsiinsä Nicholsonin, erään siviilipukuisen poliisinsa. Vaihdettuaan
hänen kanssaan muutamia sanoja hän otti Nicholsonin mukaansa ja meni
suoraan siihen taloon, jossa Hackdale asui. Jättäen Nicholsonin
ulkopuolelle pikku torin kulmaan, josta voi katsella tulematta itse
huomatuksi, Mellapont koputti ovelle, kysyi John Hackdalea ja kuultuaan
hänen olevan kotosalla meni suoraa päätä veljesten yksityiseen
arkihuoneeseen. John istui siellä yksinään teepöydässä. Hänellä oli
kupillinen teetä toisessa ja sanomalehti toisessa kädessään, mutta hän
laski molemmat pöydälle poliisimestarin tullessa sisälle. Mellapont oli
tarpeeksi tarkkaavainen huomatakseen, että hänen kätensä vapisivat ja
kasvot kalpenivat.
Mellapont sulki oven ja kääntyi, istuutuen tuolille Hackdalen viereen,
sanomatta sanaakaan. Hän katsoi tiukasti mieheen, jota oli tullut
tapaamaan.
"Hackdale", sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä, "minä olen tullut
tapaamaan teitä erään vakavan ja tärkeän asian vuoksi enkä tahdo
kiertää sitä kuin kissa kuumaa puuroa, vaan lyön korttini rehellisesti
pöytään. Tulen juuri Portsmouthista James Bartlettin asunnosta,
puhuteltuani häntä siellä. Ja nyt voin kertoa teille heti, että
James Bartlett tunnusti minulle kaikki -- peittelemättä. Kuulkaahan
nyt, Hackdale, miksi te ja rouva Champernowne olette maksaneet
Bartlettille vaikenemisrahoja saadaksenne hänet olemaan puhumatta
siitä, että Deane pysäytti hänet murhailtana kysyäkseen häneltä tietä
Ashenhurst-huvilaan? Miksi?"
Hackdale oli tavattoman kalpea, eikä hänen värinsä näyttänyt
merkkiäkään palaamisesta. Hän oli kuin kasaan lyöty, ja Mellapont
huomasi sen.
"Älkää hätäilkö, Hackdale", sanoi hän suopeasti. "Tämä sattui teihin,
mutta ettehän voi olla hämmästynyt, koska Bartlettin laisiin miehiin ei
milloinkaan ole luottamista. Muuten uskon hänen puhuneen minulle totta,
ja teidän on nyt parasta tehdä samoin. Miksi te jo alussa lahjoitte
hänet? Ajatelkaa, ensiksikin annoitte hänelle kaikki mukananne olevat
rahat, sitten sataviisikymmentä puntaa ja lupauksen samanlaisesta
määrästä, jos hän matkustaa Amerikkaan, maksettavaksi sitten kun
kuulette hänen nousseen maihin ja myöhemmin tuhannen puntaa, vaikka hän
ei ollutkaan matkustanut. Se näyttää ilkeältä, Hackdale, perin pahalta!
Mitä teillä on sanomista siihen?"
Nyt Hackdale tiesi Bartlettin juorunneen. Hän oli hämmästynyt,
hämmentynyt ja mykistynyt eikä voinut olla änkyttämättä.
"Minä -- minä --" aloitti hän. "Kuulkaahan -- niin, Mellapont -- rouva
Champernowne..."
"Entä sitten?" kysyi Mellapont tiukasti. "Rouva Champernowne..."
"Hän tahtoi -- luonnollisesti -- pitää nimensä syrjässä siitä", änkytti
Hackdale.
"Miksi?" kysyi Mellapont. "Tiedättekö syytä?"
"Kunniani kautta, en!" väitti Hackdale. "Minä en tiedä sen enempää
kuin Bartlettkaan. En enempää kuin että -- että Deane oli tavannut
Bartlettin ja kysynyt tietä, ja että -- että..." Hän keskeytti
muistaen lukkoneulan. Mutta ei kukaan, ei Mellapontkaan, päätteli hän,
voisi saada sitä selville. "Minä en tiedä mitään muuta!" lopetti hän
laimeasti.
"Te ette siis tiedä, kuka ampui Deanen?" kysyi Mellapont.
"Jumalan nimessä, en!" huudahti Hackdale. "Minä en tiedä sitä!"
"Ja aiotte väittää minulle, että rouva Champernowne oli halukas
maksamaan kaikki nuo rahat -- tuhat puntaa käteistä rahaa ja
elinkautisen eläkkeen -- Bartlettille saadakseen hänet olemaan
vaiti vain siitä, että hän oli kohdannut erään miehen North Barin
läheisyydessä?" kysyi Mellapont. "Miksi hän niin teki?"
"Minä en tiedä sitä", toisti Hackdale. "Hänellä on kai siihen pätevät
syynsä. Hänen asiansahan se on."
Mellapont istui ääneti ja katseli Hackdalea minuutin tai pari.
"Kaupungissa tiedetään vallan hyvin, Hackdale, että teidät ylennettiin
murhan ilmitulon jälkeisenä päivänä Champernownen liikkeen johtajaksi",
sanoi hän vihdoin. "Kuulkaahan, johtuiko se millään tavalla tästä?
Lahjottiinko teidätkin Bartlettin tapaan?"
Hackdale alkoi jo hieman tyyntyä. Hän pudisti päätään.
"Minä olin ansainnut jokaisen ylennyksen, jonka työnantajani voi
minulle antaa, poliisimestari", vastasi hän melko arvokkaasti. "Olin
jo odottanut sitä. Ylennykseni johtui pitkästä ja uskollisesta
palveluksestani."
Mellapont nousi tuoliltaan.
"Teillä on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon,
Hackdale", sanoi hän viralliseen tapaan. "Näyttäkää minulle sitä
revolveria!"
Hackdale säpsähti, punastui ja näytti loukkaantuvan, mutta nousi heti
kääntyen ovelle.
"Kyllä", vastasi hän. "Se on eräässä laatikossa makuuhuoneessani
tuolla, ja minä tuon sen heti teille."
"Ei, minä tulen sinne kanssanne", sanoi Mellapont.
Hackdale tuijotti häneen, mutta avasi kuitenkin oven. Hän väänsi sähkön
palamaan, meni Mellapontin seuratessa hänen kintereillään huoneen
poikki lipastolleen ja veti erään laatikon auki. Hän työnsi kätensä
sievästi taitettujen liinavaatteiden alle, mutta kiskaisi sen kohta
takaisin, päästäen huudahduksen.
"Se ei olekaan siellä!" sanoi hän. "Mutta minä olen ihan varma siitä,
että pistin sen sinne, minä kun säilytän sitä aina täällä. Kuka..."
Hän alkoi etsiä ja penkoa, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen ja
siroitellen niiden sisällön sinne tänne kiireissään ja kiihkossaan,
Mellapontin seisoessa hänen vieressään ja katsellessa kylmästi ja
ääneti. Mutta revolveria ei tullut näkyviin, ja sen omistaja käänsi
kalpeat ja hämmästyneet kasvonsa katselijaan päin.
"Se on hävinnyt olemattomiin", sanoi hän. "Se oli kyllä täällä
joku aika sitten -- lieneekö siitä vielä kuukauttakaan. Simmons on
kaiketi..." Mellapont kääntyi ovelle.
"Teidän olisi parasta ajatella asiaa sen valossa, mitä teille
kerroin", sanoi hän vakavasti. "Ehkä huomaatte olevan muutakin minulle
ilmaistavaa, ja jos niin käy, tiedätte kyllä, mistä minut löydätte."
Sen sanottuaan hän poistui huoneesta ja talosta ja meni siihen
varjoisaan piilopaikkaan, minne oli jättänyt miehensä väijymään.
"Hän oli kotonaan, Nicholson", sanoi hän. "Jos hän lähtee kaupungille,
seuratkaa häntä. Pitäkää häntä silmällä yhtä mittaa, kunnes saatte
minulta sanan. Tehän tiedätte tehtävänne, jos ilmaantuu jotakin
ilmoittamisen arvoista."
Siviilipukuinen mies nyökäytti päätään, ja Mellapont, poistuen hänen
luotaan, käveli nopeasti lyhyen matkan päässä sijaitsevaan Shelmoren
yksityisasuntoon. Kuultuaan siellä, että Shelmore söi päivällistä
herra Palsfordin kanssa Chaneellor-hotellissa, hän meni sinne ja
astuen ilmoittamatta kahvilahuoneistoon näki molempien asianajajien
juuri lopettavan ateriaansa. Muutamissa minuuteissa hän oli kuiskaten
kertonut heille lyhyesti kaiken sen, mitä oli saanut tietää erottuaan
heistä keskipäivällä.
"Entä nyt?" kysyi Shelmore.
"Nyt rouva Champernownen luo", sanoi Mellapont päättäväisesti. "Minä
haluan, että te molemmat tulisitte sinne kanssani. Sinne ei ole kuin
kymmenen minuutin kävely. Sitten kun olette valmiit..."
Ja hetkisen kuluttua kävelivät nämä kolme miestä ääneti katuja pitkin
Ashenhurst-huvilaa kohti. Heistä ei kukaan puhunut sanaakaan, ennenkuin
he ehtivät rouva Champernownen ovelle. Silloin Palsford kuiskasi:
"Hän näki minut viime kerran noin parikymmentä vuotta sitten. Onko
luultavaa, että hän nyt..."
"Olen ajatellut sitäkin", sanoi Mellapont. "Jättäkää se minun
huolekseni."
Jane Pratt avasi oven ja nähtyään Shelmoren näytti säpsähtävän. Mutta
Mellapont oli heti hänen vieressään kuiskailemassa, ja hetkisen
kuluttua tyttö oli opastanut heidät kaikki läheiseen huoneeseen ja
poistunut heidän luotaan. Mellapont nyökkäsi tovereilleen.
"Minä sanoin hänelle, että hän ilmoittaisi vain minut", selitti hän.
"Herra Palsford, seisokaa tässä juuri ovea vastapäätä. Minä haluan,
että rouva Champernowne näkisi teidät ensin..."
Ovi aukeni, ennenkuin hän ehti sanoa enempää, ja rouva Champernowne
astui huoneeseen. Ja hän näki Palsfordin ensin, osoittamatta mitään
erityistä mielenkiintoa, paitsi että hän hiukan punastui. Hänen
katseensa kohdistui Mellapontiin ja Shelmoreen, pysähtyen vihdoin
edelliseen ja ilmaisten kaikkea muuta kuin hyväntahtoisuutta.
"No, mitä nyt?" kysyi hän tuimasti. "Mitä tämä tarkoittaa, Mellapont?
Miksi te..."
"Meidän tulomme johtuu mitä tärkeimmistä syistä, rouva Champernowne",
keskeytti Mellapont. "Vakavista asioista, joihin minun täytyy pyytää
teitä kiinnittämään huomionne. Mutta ensiksikin -- te tunsitte
luullakseni tämän herran silloin kun asuitte Normansholtissa
parikymmentä vuotta sitten rouva Arradeanena?"
Rouva Champernowne katsoi Palsfordiin toistamiseen. Mutta hän ei
vastannut vieraan kumarrukseen, istuutui vain huoneen keskellä
sijaitsevan pöydän ääreen, mentyään kaikkien kolmen ohi, ja viittasi
tuoleihin.
"No nyt, Mellapont", sanoi hän. "Mitä te oikeastaan haluatte? Luopukaa
salaperäisyydestänne ja ruvetkaa puhumaan asioista."
"Hyvin mielelläni", vastasi Mellapont istuutuen tuolille pöytää
vastapäätä. "Mikään ei voisi sopia minulle paremmin, rouva
Champernowne. Ja se säästää sitä paitsi aikaakin, jos menen suoraan
asiaan. Minä voin peittelemättä ilmoittaa teille James Bartlettin
myöntäneen minulle tänään iltapäivällä, että te olette maksanut hänelle
vaikenemisrahoja taivuttaaksenne hänet pitämään suunsa kiinni eräästä
kummallisesta seikasta. Miksi, rouva Champernowne?"
Rouva Champernowne katsoi häneen kylmästi.
"Se on minun asiani!" vastasi hän.
"Eipähän, vaan poliisin, rouva Champernowne", vastasi Mellapont.
"Älkäämme käsittäkö väärin toisiamme. Minä tiedän enemmän kuin
luulettekaan. John Hackdalekin on tehnyt muutamia myönnytyksiä. Ja
herra Palsford on kertonut minulle elämästänne Normansholtissa,
miehenne katoamisesta, ja niin edespäin. Sallikaa minun puhua
suoraan, rouva Champernowne. Me nimitämme sitä miestä, joka tuli
Chancellor-hotelliin ja joka murhattiin hiekkakuopassa huvilanne
takana, James Deaneksi, kuten hän itsekin, vaikka luulemme häntä James
Arradeaneksi, miehenne serkuksi. James Deane poistui Chancellorista
myöhään illalla kaupungille. Hän kysyi tietä taloonne, mainiten
nimennekin. Myöhemmin nähtiin hänet alueellanne teidän seurassanne
-- te näytätte hämmästyvän sen kuullessanne, mutta minä voin sen
todistaa. Hän ei palannut enää Chancelloriin, ja hänet löydettiin
kuolleena, murhattuna, kaksi vuorokautta myöhemmin. Silloin te aloitte
hyvittää ihmisiä saadaksenne heidät vaikenemaan -- hyvititte varmasti
Bartlettin, ja epäilen vakavasti, että hyvititte myös John Hackdalen.
Asiat näyttävät perin vakavilta, rouva Champernowne, ja luullakseni
teidän olisi parasta puhua, ja sitä vaadinkin! Miksi ette voisi puhua
ja ilmoittaa meille totuutta? Suostukaa, rouva Champernowne, sillä
tehän olette viranomainen ja tiedätte..."
"Entä sitten, jollen tahdo?" kysyi rouva Champernowne.
Mellapont levitti kätensä.
"Ajatelkaa asemaani", sanoi hän. "Minulla on kaikki nämä tiedot
hallussani! Miltä asia mielestänne näyttää, rouva Champernowne? Mitä
ihmiset sanoisivat? Täällä on läsnä pari lakimiestä, ja jos suostutte
noudattamaan heidän neuvoansa, olen varma..."
Mutta rouva Champernowne ei näyttänyt haluavan kääntyä kuminankaan
lakimiehen puoleen, ei Shelmoren eikä Palsfordin. Hän katseli
sormuksiaan, joita pyöritteli koneellisesti, kysyjää ja sitten taas
sormuksiaan. Tuli hetkisen kestävä vaitiolo, joka vihdoin äkkiä
keskeytyi.
"No niin", sanoi hän. "Se oli varmasti tuo toinen James Arradeane --
tuo serkku! Hän tuli tänne, ja minä puhelin hänen kanssaan ulkona.
Hänellä oli syytä tulla tänne. Hän oli nähnyt ja tuntenut minut
elävienkuvien teatterissa."
"Mikä oli hänen syynsä, rouva Champernowne?" kysyi Mellapont tyynesti.
"Hän oli kuullut minun aikovan mennä naimisiin sir Reville
Childerstonen kanssa ja halusi kertoa minulle, ellen sattuisi sitä
tietämään, että toinen James Arradeane, jonka kanssa ensin olin
naimisissa ja joka karkasi luotani Normansholtissa, on kuollut."
Mellapont kääntyi Palsfordin puoleen. Palsford tuijotti rouva
Champernowneen.
"Kuollutko?" huudahti hän. "Milloin ja missä?"
"Melbournessa, Austraaliassa, kolme kuukautta sitten", vastasi rouva
Champernowne. "Hän luovutti minulle todistuksenkin, sähkösanoman.
Minulla on se vieläkin hyvässä tallessa. Kaikki supistuu tähän, ja sen
kerrottuaan hän meni pois. En nähnyt häntä sitten enää; en tiedä, minne
hän meni, enkä tiedä sitäkään, kuka hänet tappoi. Ja minä olen myös
varma siitä, ettei John Hackdalekaan sitä tiedä. Siinä kaikki."
Miehet katsoivat toisiinsa ihmetellen.
"Mutta jos tässä on kaikki, rouva Champernowne", kysyi Mellapont,
"niin mistä johtuvat erikoiset varokeinot Bartlettin kaltaisen miehen
vaientamiseksi?"
Rouva Champernowne loi häneen omituisen katseen.
"Se on minun asiani!" sanoi hän toistamiseen. "Minulla on pätevät syyni
siihen, etten toivo menneisyyttäni julkisuuteen. Omat syyni."
"Ehkä aiottu avioliittonne sir Revillen kanssa on siihen vaikuttanut?"
vihjaisi Mellapont.
"Sir Reville Childerstone on tiennyt kaikki jo alusta saakka", sanoi
rouva Champernowne tyynesti. "Ja nyt tiedätte, mitä minä voin teille
kertoa. En tiedä mitään siitä, mitä tapahtui James Arradeanelle sen
jälkeen kun hän poistui portistani tielle."
Mellapont tovereineen lähti hetkisen kuluttua Ashenhurst-huvilasta. He
ehtivät sivuuttaa North Barin, ennenkuin kukaan puhui.
"Nyt jouduttiin pinteeseen", sanoi Mellapont vihdoin. "En ymmärrä,
mitä minun oikeastaan pitäisi ajatella. Tutkimusten lopettaminen ei
kuitenkaan käy päinsä. Minulla on vielä tänä iltana paljon tehtävää.
Aion tehdä neiti Prettylle muutamia kysymyksiä. Tulkaa tekin mukaani,
hyvät herrat."
Sisäkkö, joka oli Jane Prattin ystävä, opasti heidät kaikki neiti
Prettyn arkihuoneen ovelle ja ilmoittamatta heitä sen paremmin kuin
valmistavalla koputuksella avasi oven. Ja huoneessa istuivat neiti
Pretty ja Simmons vierekkäin takan ääreen siirretyllä sohvalla.