Sillä aikaa kun Mellapont, Shelmore ja pohjoisenglantilainen asianajaja
keskustelivat poliisimestarin yksityiskonttorissa Southernstowen
poliisiasemalla, söi Bartlett tyytyväisenä päivällistä Portsmouthissa,
tietämättä lainkaan, että hänkin oli muuan heidän keskustelunsa
aiheista. Hän oli palannut sinne saamansa tuhat puntaa taskussaan
ja se suuresti tyydyttävä tieto mielessään, että tästä alkaen John
Hackdale lähettäisi hänelle viisi puntaa joka viikon perjantai-iltana.
Hän talletti tuhat puntaansa pankkiin ja jutteli samalla hieman
pankinjohtajan kanssa siitä, kuinka sijoittaisi pääomansa, joka
nyt oli kahdentuhannen punnan suuruinen. Mutta tämä keskustelu oli
vain valmistavaa laatua, koska Bartlettin sanojen mukaan siihen ei
ollut mitään kiirettä. "Mietin ensin asioita ja tutkin osakkeiden
markkinahintoja ja osinkojen suuruutta", sanoi hän. Hän palasi sitten
asuntoonsa tilaten päivällisen, tavattoman ylellisen, ja kun sitä
tarjoiltiin hänelle, söi hän niin halukkaasti kuin ainakin mies, joka
tuntee täydellisesti ansainneensa elämän hyvät puolet.
Lopetettuaan aterioimisensa hän sekoitti itselleen keskipäivän annoksen
rommia ja vettä, sytytti piippunsa, otti lehden käteensä ja istuutui
nojatuoliin takan ääreen. Elämä, tuumi Bartlett itsekseen, kävisi
tästä alkaen hyvin huvittavaksi ja siunatun mukavaksi. Hänellä oli nyt
mainio asunto -- emäntä oli taitava ja hyvin palvelevainen -- ja hänen
elämänsä oli tyyntä ja kunnioitusta herättävää. Hän oli näkevinään
olemassaolonsa muuttuvan säännölliseksi ja rauhalliseksi -- sellainen
kuin tämä päivä oli ollut, sellainen olisi huominenkin. Hän söisi
aamiaista hätäilemättä, maistelisi käristettyjä kananmunia ja liikkiötä
ja lukisi aamulehteä. Myöhemmin hän menisi tavalliselle kävelylleen,
joka päättyisi mieliravintolaan. Siellä hän nauttisi lasillisen
tai parikin ja keskustelisi politiikasta muiden hänenlaistensa
tyhjäntoimittajien kanssa tarjoiluhuoneessa. Sitten hän palaisi
kotiinsa kello yhden aikaan syömään päivällistä tukevasti. Sen jälkeen
hän nukahtaisi hetkisen takan edessä ja heräisi, kun tee tuotiin
sisään. Illalla hän olisi jälleen mieliravintolassaan, koska siellä
oli hyvää seuraa iltaisin ja niin hauskaa keskustelua, ettei parempaa
sopinut toivoakaan. Puoli kymmenen aikaan hän palaisi jälleen kotiinsa
kuuman illallisen ääreen -- niin, sellainen sen pitäisi olla joka ilta
-- ja sitten, otettuaan yönaukun tavallista juomaansa -- parasta vanhaa
Jamaika-rommia -- menisi vuoteeseen. Se oli ihanteellinen olotila
Bartlettille.
Hän torkahti näin haaveillessaan, sanomalehti sylissään, ja pian
sitten nukkui sikeästi mukavassa tuolissaan. Mutta hän heräsi äkkiä
kuullessaan erään äänen -- emäntänsä äänen -- joka kuulosti ensin
olevan hyvin kaukana ja sitten vastenmielisen lähellä.
"Herra Barton, herra Barton, täällä on eräs herra, joka haluaa tavata
teitä!"
Bartlett kääntyi hämmentyneenä, voimatta muistaa, että hän emännälleen
ja vastalöytämälleen maailmalle oli sanonut olevansa Barton eikä
Bartlett. Mutta ennenkuin hän ehti tajuta sen, huomasi hän jotakin
muuta, kouraantuntuvampaa -- hänen vieraansa, joka oli jo astunut
sisään, oli Mellapont. Ja jostakin syystä näytti siviilipukuinen
Mellapont, joka oli hyvin arvokkaan herrasmiehen, ikään kuin
eläkettä nauttivan upseerin tai jonkin sellaisen näköinen, paljon
hirvittävämmältä kuin tummansiniseen, mustanauhaiseen virkapukuun
pukeutunut Mellapont. Mutta Bartlett ei silti menettänyt malttiaan.
"Ah, hyvää päivää, sir!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan. "Perin
odottamaton huvi, todellakin. Pieni virkistävä ryyppy matkanne jälkeen,
herra Mellapont! Minulla on sivupöydällä pullollinen melko hyvää
viskyä, sir. Kuulkaapa, rouva Capper, puhdas lasi tai parikin, olkaa
niin hyvä."
"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, kiitoksia vain", vastasi
Mellapont. Hän tuli lähemmäksi emännän poistuttua huoneesta ja katsahti
Bartlettiin merkitsevästi. "Hyvä on, poikaseni!" mutisi hän. "Haluan
hieman jutella kanssanne, siinä kaikki. Teillä on mukavat olot
täällä ja niin kodikkaat huoneetkin, vai mitä?" jatkoi hän emännän
palattua pari lasia ja karahvi soodavettä mukanaan. "Te olette täällä
epäilemättä kuin kotonanne?"
"Ah, me viihdymme mainiosti täällä, sir -- emmekö viihdykin, rouva
Capper?" vastasi Bartlett hilpeästi. "Niinpä niin, sallikaa minun
tarjota teille, sir", jatkoi hän häärätessään pöydän luona. "Tämä on
mainiota viskyä, kuten minulle on sanottu, herra Mellapont, mutta itse
en koske siihen. Minä juon vain pienen lasillisen rommia kanssanne."
Hän ojensi vieraalleen lasin ja kaatoi sitten itselleen suuremman
annoksen mielijuomaansa kuin tavallisesti. "Terveydeksenne, herra
Mellapont." Sitten emännän poistuttua ja suljettua oven hän kääntyi
tiukasti vieraansa puoleen. "Toivoakseni ei mikään ole vinossa, sir?"
Mellapont tarttui lasiinsa, nyökkäsi sen laidan takaa, huomauttaen
sisällön olevan hyvää, vanhaa ja voimakasta ja istuutui tuolille,
viittauksella pyytäen isäntäänsäkin palaamaan samaan nojatuoliin, josta
hän juuri oli noussut.
"Paljonkin on vinossa, Bartlett", sanoi hän. "Ja nyt olen tullut
tapaamaan teitä, koska varmasti uskon teidän tietävän yhtä ja toista.
Te voitte auttaa meitä tutkimuksissamme. Niinpä puhun teille suoraan.
Minä tiedän hyvin paljon -- teistä. Te olette ollut mukana eräissä
kohtauksissa, jotka liittyvät Southernstowessa tapahtuneeseen murhaan.
Sitä ei teidän kannata kieltää, Bartlett."
Bartlettin hermot, joita Mellapontin äkillinen ilmestyminen hänen
turvapaikkaansa olivat järkyttäneet, alkoivat nyt rommin vaikutuksesta
jälleen tyyntyä. Hän kävi varovaiseksi.
"Minä olen ehkä nähnyt ja tiennyt jotakin, herra Mellapont", sanoi hän.
"Se kello, esimerkiksi..."
"Saatte sivuuttaa nuo seikat kokonaan", keskeytti Mellapont. "Ne on
jo selvitetty. Me saimme epäilemättä tietää totuuden kuullessamme
Shelmoren selostuksen oikeudessa. Kight ja sisäkkö olivat ottaneet
haltuunsa Deanen kalleudet siten kuin he tunnustivatkin, ja aikanaan
heidät tutkitaan, todistetaan syyllisiksi ja tuomitaan. Mutta he ovat
syyttömiä itse murhaan. Kuulkaahan nyt, Bartlett, minä kysyn teiltä
suoraan, onko teillä minkäänlaista luuloa tai epäluuloa, kuka on
syyllinen?"
"Minä en epäile sitä enkä tätä, herra Mellapont", vastasi Bartlett.
"Siihen voidaan epäillä syyllisiksi vaikka kuinka monta ihmistä
-- syyttä. Minä en tiedä sen miehen murhaajaa, eikä minulla ole
minkäänlaisia luulojakaan."
"Hyvä on!" sanoi Mellapont. "Siinä tapauksessa aion kysyä teiltä
jotakin -- kerrottuani teille muutamia asioita. Ja viimeinen ensin.
Toissailtana menitte te, Bartlett, ja John Hackdale yhdessä rouva
Champernownen taloon, Ashenhurstiin. Teidät otettiin vastaan. Te
odotitte pienessä huoneessa hallin vieressä sen aikaa, jonka Hackdale
viipyi rouva Champernownen luona salongissa. Hän haki sitten teidätkin
hetkisen kuluttua sinne. Rouva Champernowne puheli teille molemmille
ja sitten kirjoitti maksumääräyksen, antaen sen John Hackdalelle. Te
poistuitte hänen kanssaan, mutta..."
Mellapont keskeytti tahallaan. Hän katseli tutkittavaansa
terävin silmin ja huomasi, että hänen ensimmäiset sanansa olivat
hämmästyttäneet Bartlettia. Mutta hän näki myös, että sitten kun ensi
järkytys oli mennyt ohi, sitä seurasi mielihyvää ja luottavaista
varmuutta osoittava ilme. Näytti siltä kuin Bartlett olisi sanonut
itselleen: "No niin, hän ehkä tietää niin paljon, mutta siinä
onkin kaikki eikä se ole vielä mitään!" Ja hän jatkoi katsellen
kuuntelijaansa vielä tarkemmin.
"Mutta minä tiedän enemmänkin", sanoi hän. "Seuraavana aamuna Hackdale
vaihtoi maksumääräyksen rahaksi rouva Champernownen käyttämässä
pankissa Southernstowessa. Se oli kirjoitettu tuhannelle punnalle, ja
hän otti rahat seteleissä. Ja te, Bartlett, olette juuri sijoittanut
tuhat puntaa pankkiin tilillenne, jonka olette avannut täällä
Portsmouthissa Bartonin nimellä. Silloin maksoitte summan juuri
samoilla seteleillä, jotka Hackdale nosti Southernstowen pankista
-- minä olen kirjoittanut niiden numerot muistiin lompakkooni. Nyt
teen kysymykseni, Bartlett, ja pyydän teitä miettimään tarkasti
vastaustanne. Miksi rouva Champernowne maksoi teille tuhat puntaa?"
Bartlett oli hyvin hämmästynyt, vieläpä pelästynyt tällä kertaa. Hänen
kätensä vapisi laskiessaan lasin pöydälle.
"Meillä -- meillä kaikilla on asioita, omia yksityisiä asioita, herra
Mellapont", änkytti hän. "Minä en ymmärrä..."
"Älkää kierrelkö, Bartlett!" keskeytti Mellapont. "Teillä ei ole
minkäänlaisia asioita rouva Champernownen kanssa. Jos teillä olisi
ollut liikeasioita hänen kanssaan, ei niitä olisi selvitetty niin
salaisesti. Kuulkaahan nyt, minä olen lähestynyt teitä ystävälliseen
tapaan -- olkaa sen vuoksi järkevä ja kertokaa minulle totuus, koska
se ajan oloon hyödyttää teitä. Teidän on paljon parempi olla lain
ja meidän, poliisin, puolella kuin poiketa rikollisille poluille,
Bartlett. Sanokaa rehellisesti, että saitte nuo tuhat puntaa
vaikenemisestanne?"
"Soisin, että määrittelisitte tarkemmin tuon puhetapanne, herra
Mellapont", sanoi Bartlett. "Koettakaa!"
"Rahat maksettiin paljastamisen estämiseksi", vastasi Mellapont
jyrkästi. "Te tiedätte jotakin!"
"Minä en tiedä, voisinko paljastaa ketään", vastasi Bartlett. "Enkä
voisikaan!"
"Silloin teidän pitää kertoa minulle, miksi nuo rahat maksettiin",
sanoi Mellapont. "Jos saitte ne rehellisestä liikeyrityksestä, jota
teidän ei tarvitse hävetä, kertokaa minulle hyvässä luottamuksessa,
eikä asia mene sen edemmäksi."
"Minulla ei ole siihen lupaa, herra Mellapont", vastasi Bartlett.
"Sopimuksessa on aina pari osakasta. Jos otaksutaan, että olen toinen
niistä, on vielä toinenkin olemassa. Vaikka olisinkin halukas kertomaan
teille, niin voihan sattua, ettei toinen olekaan."
Mellapont kumartui eteenpäin takkamaton yli.
"Kuulkaahan nyt, Bartlett!" sanoi hän vakavasti. "Sallikaa minun
lausua teille jotakin. Te olette joutunut perin vaaralliseen asemaan.
En pelkää olla avomielinen teitä kohtaan -- siksi selitänkin teille
asioiden oikean laidan. Tehän tiedätte, että Deane löydettiin
murhattuna, revolverilla ammuttuna, hiekkakuopasta juuri rouva
Champernownen huvilan takaa, ja nyt kerron teille erinäisiä
tosiseikkoja, jotka olemme saaneet selville. Deane tapasi rouva
Champernownen silloin yöllä huvilan likellä -- hänen oli nähty
puhelevan rouvan kanssa. Revolveri, jolla hänet luultavasti ammuttiin,
on löydetty rouva Champernownen hedelmätarhasta. Rouva Champernownella
on poliisin antama lupakirja revolverin hallussapitoon, joten näin
löydetty revolveri voi olla hänen. Muuten on olemassa päteviä syitä
vakavaan epäluuloon rouva Champernownea vastaan, sillä niistä
todistuksista päättäen, jotka sain käsiini tänä aamuna, hänellä on
ollut hyvä syy toivoonsa päästä vapaaksi tuosta murhatusta miehestä tai
vaientaa hänet. Kuunnelkaa siis, Bartlett, paljon tarkkaavaisemmin kuin
milloinkaan ennen. Jos rouva Champernowne vangitaan tämän syytöksen
perusteella ja jos hänet voidaan todistaa syylliseksi ja jos saadaan
selville hänen antaneen teille rahaa, jotta pitäisitte suunne kiinni
jostakin, mitä olette saanut tietää, teette itsenne osalliseksi --
tiedättekö mihin, Bartlett?"
Bartlett kuunteli tarkkaavaisemmin kuin koskaan ja huomasi Mellapontin
vähitellen pääsevän voitolle tässä suullisessa yhteenotossa. Mutta hän
koetti vieläkin olla kohteliaan välinpitämätön.
"Minä en voi väittää tietäväni sitä, sir", vastasi hän. "Minähän en ole
lakimies, herra Mellapont."
"Ette olekaan", myönsi Mellapont. "Mutta se väite ei auttaisi teitä
missään paikassa. Jokaisen englantilaisen otaksutaan tuntevan lain,
eikä hän voi teeskennellä tietämättömyyttä puolustuksekseen. Bartlett,
tiedättekö te, mikä on rikostoveri?"
"En laillisessa merkityksessä, sir", sanoi Bartlett. "Silloin selitän
sen teille", jatkoi Mellapont. "Rikostoveri on sellainen henkilö, joka,
vaikka ei olekaan päärikollinen ja vaikka hän ei olisikaan ollut läsnä
rikoksen tapahtuessa, kuitenkin on ollut jollakin tavoin osallinen
siihen joko ennen tai jälkeen. Jälkeen -- muistakaa se Bartlett --
jälkeen yhtä hyvin kuin ennenkin. Mitä siis on olla rikostoveri teon
tapahduttua? Teon tapahduttua tulee rikostoveriksi jokainen, joka
auttaa tai koettaa suojella rikollista tai yrittää vapauttaa hänet,
vaikka tietääkin rikoksen tapahtuneen. Painakaa se tarkasti mieleenne!"
"Minä en tiedä mitään rikosta tapahtuneen", sanoi Bartlett. "Enkä ole
auttanut, vapauttanut tai suojellut ketään."
"Ettekö vaikenemisellannekaan?" kysyi Mellapont tiukasti. "Sanokaa nyt,
miksi rouva Champernowne antoi teille tuhat puntaa. Bartlett, parasta
olisi, että olisitte varovainen. Ajatelkaa jälleen."
Ja Bartlett ajatteli ainakin viisi minuuttia.
"Tarkoitatteko todella", sanoi hän vihdoin, "tarkoitatteko siis -- ei
mitään peloittelua, herra Mellapont, vaan että jos rouva Champernowne
huomataan syylliseksi ja jos saadaan selville minun tietävän jotakin --
jonkin mitättömän seikan -- minua voidaan mahdollisesti syyttää siitä,
mistä äsken puhuitte?"
"Kyllä", vastasi Mellapont. "Ihan varmasti! Jos tiedätte jotakin --
vaikka perin vähäpätöistä -- häntä vastaan ja salaatte sen meiltä,
autatte ja suojelette häntä. Niin se juuri on."
"Te luulette siis häntä vastaan ilmenevän jotakin?" kysyi Bartlett
levottomana.
"Kyllä, niistä erityisistä seikoista päättäen, jotka minulle kerrottiin
tänä aamuna!" vastasi Mellapont.
Bartlett vaipui vielä kerran ajatuksiinsa. Jos rouva Champernowne
todistettaisiin syylliseksi, mikä nyt näytti mahdolliselta, loppuisi
hänen viikoittain maksettava eläkkeensä, ja toiselta puolen, jos hän
kertoisi Mellapontille tietonsa, oikeuttaisi hänen ilmoituksensa
vaatimaan neiti Prettyn lupaamaa palkintoa -- ja yksi lintu pivossa on
parempi...
"Herra Mellapont", sanoi hän äkkiä, "jos kerron teille kaikki tietoni,
saanko luottaa vaikenemiseenne?"
"Saatte niin paljon kuin oikeus myöntää", vastasi Mellapont. "Varmasti!"
"En usko, että teidän tarvitsee mainita minun nimeäni ollenkaan",
huomautti Bartlett. "Mutta eräs toinen seikka -- jos nyt kerron teille
kaikki, tahdotteko tukea vaatimustani, että saisin neiti Prettyn
lupaaman toisenkin palkinnon? Hän tarjoaa tuhat puntaa jokaiselle, joka
on nähnyt Deanen tai puhutellut häntä murhailtana."
"Sen kyllä voisin tehdä", sanoi Mellapont. "Minä suon neiti Prettyn
rahat teille yhtä mielelläni kuin jollekin toiselle. Hän on jossakin
määrin hölmö, minun mielestäni. No, Bartlett, näittekö hänet ja
puhuttelitteko häntä?"
"Kyllä!" vastasi Bartlett vihdoin empimättä. "Kyllä, sir, ja siinä
onkin kirjaimellisesti kaikki, mitä tiedän. Hän kohtasi minut North
Barin läheisyydessä ja pyysi minua neuvomaan, missä oli Ashenhurstin
kartano, rouva Champernownen huvila. Minä ilmoitin sen hänelle, ja hän
lähti kävelemään sinne päin. Pari iltaa myöhemmin kuulin puhuttavan
murhasta ja tiesin vainajan samaksi, joka oli pysäyttänyt minut,
koska tuntomerkit sopivat niin hyvin häneen. Mutta heti sen jälkeen
tapasin John Hackdalen, joka silloin toimi ylimääräisenä poliisina ja
oli kierroksellaan. Minä kerroin hänelle samoin kuin nyt teille. Hän
pyysi minua pitämään suuni kiinni ja antoi minulle luullakseni kaikki
taskussaan olevat rahat. Seuraavana päivänä -- illalla -- hän tuli
luokseni sataviisikymmentä puntaa mukanaan ja sanoi minulle, että jos
tahdon matkustaa Amerikkaan ja jäädä sinne, hän sähköttää minulle yhtä
suuren summan heti, kun kuulee minun nousseen maihin New Yorkissa. Minä
lupasin, ja hän ehti juuri poistua luotani, kun kuulin neiti Prettyn
tarjoamasta palkinnosta. Se kiihoitti minua, ja sen sijaan, että olisin
matkustanut Southamptoniin, tulinkin tänne odottamaan ja tutkimaan
lehtiä. Minun pitää kiittää vain sattumaa siitä tilaisuudesta, jolloin
pääsin kellon ja molempien Chancellorin palvelijoiden, Kightin ja
Sandersin, jäljille. Sitten sain neiti Prettyn lupaaman palkinnon --
vainajan tavaroista luvatut tuhat puntaa. Kun matkustin Southernstoween
sen asian vuoksi, näki John Hackdale minut ja hämmästyi, koska en
ollutkaan matkustanut Amerikkaan. Hän vei minut rouva Champernownen
kotiin, ja minä sain puhutella rouvaa hänen läsnä ollessaan, kuten jo
kerroitte. Mutta rouva ei maininnut minulle sanaakaan, herra Mellapont
-- miksi tuli pitää suuni kiinni, vaan antoi minulle John Hackdalen
välityksellä tuhannen puntaa ja lupauksen viikoittain maksettavasta
eläkkeestä. Siinä on kaikki, mitä tiedän."
Mellapont ajatteli kiihkeästi. Hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet
pääasiallisesti John Hackdaleen. Hän muisti hiekkakuopan ympäristöineen
kuuluneen John Hackdalen vartiopiiriin, muisti John Hackdalen
löytäneen vainajan ja salanneen sen seikan, että hän tiesi erään
miehen, Bartlettin, tavanneen Deanen ja puhuneen hänen kanssaan, mistä
ehdottomasti selvisi, että John Hackdale oli pelannut kieroa peliä. Ja
sitten hän äkkiä muisti myös, että John Hackdalellakin oli poliisin
antama lupakirja revolverin hallussapitoon.
"Hm!" sanoi hän heräten mietteistään. "John Hackdale siis olikin
päähenkilö tässä kaikessa viime keskusteluun saakka. Ja tähänkö
todellakin sisältyy kaikki, mitä tiedätte, kaikki?"
"Kaikki, herra Mellapont", vakuutti Bartlett. "Tuntuu melko vähältä,
vai mitä?"
"Kenties", mutisi Mellapont. "Sen saamme sitten nähdä." Hän
veti kellonsa esille. "Minun pitää mennä asemalle ja palata
Southernstoween", jatkoi hän. "Tulkaa tekin kävelemään, koska haluan
tehdä teille vielä muutamia kysymyksiä."
Ja Bartlett meni hänen kanssaan, jolloin Simmons Hackdale,
maleksiessaan kaduilla, sattui heidät huomaamaan. Hän näki heidän
eroavan aseman sisäänkäytävän edustalla. Ja heti kun poliisimestari
Mellapont oli astunut Southernstoween menevään junaan, valitsi
Simmonskin itselleen paikan saman vaunun toisesta osastosta. Hänestä
tuntui kuin hänen laisensa viekkaan kenraalin pitäisi olla läsnä
taistelutantereella kuumimman ottelun aikana.