Miellyttävä ja varakkaalta näyttävä herrasmies, jonka Simmons oli
tuntenut herra Palsfordiksi, asianajajaksi Normansholtista, hankki
itselleen Southernstowen asemalta tietoja paikkakunnan parhaasta
hotellista ja käski viedä matkatavaransa sinne, lähtien sitten hitaasti
kävelemään pitkin katuja. Näin pienessä kaupungissa hän piankin löysi
etsimänsä konttorin, ja ennenkuin Simmons oli ehtinyt puolet matkastaan
Portsmouthia kohti, kiipesi herra Palsford samoja portaita, joita
myöten konttoristi äsken oli laskeutunut kadulle. Hän avasi oven
siihen etuhuoneeseen, jossa Simmons tavallisesti istui, ja huomattuaan
sen tyhjäksi koputti pöytään, jolloin Shelmore pisti päänsä esille
yksityiskonttorinsa ovesta.
"Minä olen Palsford, Normansholtista", ilmoitti vieras suopeasti
hymyillen. "Herra Shelmore, luullakseni?"
Shelmore näytti hämmästyvän ja kiiruhti opastamaan virkatoverinsa
sisälle.
"Konttoristini on poissa tällä haavaa", huomautti hän siirtäen
nojatuolin lähemmäksi. "Minulla ei olekaan nykyään muuta kuin yksi,
herra Palsford -- toistaiseksi. Mutta mikä tuo teidät näille seuduille?"
"Minulla oli asioita Lontoossa", vastasi Palsford lempeästi hymyillen.
"Ja ajattelin saatuani ne toimitetuiksi, että koska olen vain sadan
kilometrin päässä mielenkiintoisesta kaupungistanne, sopisi iskeä kolme
kärpästä yhdellä kertaa, herra Shelmore. Ensiksikin halusin nähdä
Southernstowen, josta olen usein kuullut puhuttavan, mutta jota en
milloinkaan ole nähnyt. Toiseksi tahdoin neuvotella kanssanne teidän
asiakkaanne, sir Reville Childerstonen, ja minun asiakkaani, hänen
vuokraajansa, välisestä asiasta. Ja kolmas syy on mahdollisesti --
sanon mahdollisesti -- tärkein kaikista."
"Ja mikä se on?" kysyi Shelmore.
Palsford otti, arvoituksellisen hymyn väreillessä hänen huulillaan,
taskustaan pitkän imukkeen, savukekotelon ja tulitikkulaatikon. Hän
jatkoi hymyilemistään sovittaessaan savuketta imukkeeseen ja hymyili
vieläkin sytytettyään sen ja vetäistyään siitä muutamia haikuja. Tässä
hymyssä oli jotakin niin ovelaa, luottavaista ja leikillistä, että
Shelmore kävi uteliaaksi.
"Te kai olette oikea southernstowelainen, herra Shelmore?" kysyi
Palsford. "Syntyperäinen?"
"Kyllä", myönsi Shelmore. "Minä olen syntynyt ja kasvanut täällä."
"Silloin varmasti tunnette kaikki vakinaiset asukkaat. Tunnetteko
erästä täkäläistä hienoa naista, joka nimittää itseään rouva
Champernowneksi?"
Shelmore tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Nimittää itseään!" huudahti hän. "Tahdotteko sillä vihjaista -- mutta
sama se, minä tunnen rouva Champernownen! Kukapa ei häntä tuntisi?
Hän on Southernstowen pormestari, sitä paitsi hyvin etevä ja taitava
liikenainen ja hyvin rikas. Mitä hänestä?"
Palsford hymyili jälleen, otti esille lompakkonsa, haki sieltä
kaikenlaisten paperien joukosta erään leikkeleen ja laski sen
Shelmoren pöydälle. Shelmore huomasi katselevansa rouva Chainpernownen
jäljennettyä kuvaa, jonka alle oli painettu muutamia rivejä.
"Esittääkö tämä kuva häntä?" kysyi Palsford lyhyesti. "Ehdottomasti!"
vastasi Shelmore. "Kuva on otettu nykyään."
"Mainiota!" huomautti Palsford. "Rouva Champernowne, Southernstowen
pormestari! Mutta minä tunnen tämän naisen ihan toiseksi henkilöksi!"
Shelmore säpsähti jälleen, ja hänen katseensa kävi epäileväksi. Mutta
Palsford vain hymyili.
"Toiseksi henkilöksi!" toisti hän. "Minä tunnen hänet erääksi rouva
Arradeaneksi, joka asui syntymäkaupungissani noin parikymmentä vuotta
sitten. Olen yhtä varma siitä, että Southernstowen rouva Champernowne
ja entinen Normansholtin rouva Arradeane ovat yksi ja sama henkilö,
kuin siitäkin, että tuo erittäin hauskan näköinen torninhuippu, jonka
näen ikkunastanne, kuuluu Southernstowen tuomiokirkkoon."
Shelmoren tunteet olivat samanlaiset kuin ihmisen, joka on joutunut
juuri kohotettavan verhon eteen. Mitä sen takana oli? Mutta ennenkuin
hän ehti puhua, jatkoi Palsford, painaen sormellaan paperinpalaa.
"Minä satuin löytämään tämän vaimoni pöydältä", sanoi hän. "Tarkoitan
lehteä, josta sen leikkasin -- uudenaikaista hienoston lehteä. Tehän
näette, herra Shelmore, mitä kuvan alla mainitaan -- että rouva
Champernowne menee piakkoin naimisiin asiakkaanne, sir Reville
Childerstonen kanssa. Onko asia niin?"
"Kyllä -- kyllä varmasti!" myönsi Shelmore. Palsford heilutteli
imukettaan.
"Hyvä on!" sanoi hän. "Mutta jos hän on sama nainen, joksi häntä
varmasti luulen, ei hän voi mennä" naimisiin sir Reville Childerstonen
eikä kenenkään kanssa. Se on selvää!"
"Miksi?" kysyi Shelmore.
"Koska hänen entinen miehensä vielä elää!" vastasi Palsford kuivasti.
"Sen vuoksi juuri!"
"Tarkoitatte siis, että jos rouva Champernowne todellakin on rouva
Arradeane, on olemassa joku Arradeane-niminen mies, hänen miehensä,
joka todella vielä elää?" kysyi Shelmore. "Niinkö?"
"Joku mieskö? Niin, joku mies, vieläpä hänen aviomiehensä!" sanoi
Palsford. "James Arradeane, tuon naisen mies, on vielä hengissä, sen
vannon teille. Tai", lisäsi hän äkkiä, "hän eli ainakin neljä kuukautta
sitten, enkä ole kuullut hänen kuolleen".
Shelmore istui tuijottaen vuorotellen kuvaan ja vieraaseensa. Hän
kääntyi äkkiä Palsfordin puoleen ja kysyi tiukasti:
"Oliko teidän rouva Arradeanella muuan veli, joka asui hänen luonaan ja
jota nimitettiin --"
"Herra Alfrediksi?" nauroi Palsford. "Juuri niin! Onko..."
"Rouvalla on!" sanoi Shelmore. "Hyvä Jumala, tämä on pahempaa kuin
mikään muu!"
"Mikä on pahempaa kuin muu?" kysyi vieras.
Shelmore nousi tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja alkoi kävellä
edestakaisin huoneessa, nähtävästi syviin mietteihin vaipuneena.
Palsford kiinnitti toisen savukkeen imukkeeseen ja jatkoi tyyntä
tupakoimistaan. Vihdoin Shelmore palasi istumaan.
"Kuulkaahan nyt!" sanoi hän. "Oletteko lehdistä lukenut niin sanotusta
Southernstowen eli hiekkakuopan salaisuudesta -- eräästä murhasta?"
"En -- en muistaakseni", vastasi Palsford. "Minä en lue selostuksia
murhista, koska en harrasta niitä, en edes ammatin kannalta. Ne eivät
kuulu minun alaani, Shelmore."
"Ei minunkaan", sanoi Shelmore. "Mutta niihin sekaantuu joskus
pakostakin. No niin, asianlaita on näin: Muuan outo, hyvin varakas
mies, joka nimitti itseään James Deaneksi --"
"Kuinka?" huudahti Palsford tiukasti. "James Deaneksiko?"
"James Deane", toisti Shelmore, "tuli asumaan kaupunkiimme
Chancellor-hotelliin muutamiksi päiviksi joku aika sitten, ja hänet
murhattiin -- ammuttiin -- hänen tuloiltanaan keskiyöllä. Hänen
ruumiinsa löydettiin hylätystä hiekkakuopasta rouva Champernownen
huvilan takaa. Tähän saakka ei hänen kuolemansa salaisuutta ole saatu
paljastetuksi, mutta minähän voin kertoa teille, että vakavista syistä
luulemme rouva Champernownen olleen, ellei juuri tosiasiallisesti
osallisena murhaan, niin ainakin rikostoverina. Mainitsemani Deane..."
"Kuka hän oli -- mistä hän saapui tänne?" keskeytti Palsford.
"Cambornesta, Cornwallista", vastasi Shelmore. "Hän oli erään
tinakaivoksen toinen osakas, ja hänen liiketoverinsa, sievänlainen
tyttö, oleskelee nykyään täällä, asuen Chancellor-hotellissa -- saatte
varmasti nähdä hänet, jos viivytte täällä. Hän sanoo tuon miehen --
James Deanen, joka oli ollut hänen isänsä liiketoveri ja sitten oli
hänen holhoojansa -- olleen ammatiltaan kaivosinsinöörin."
Palsfordin kasvot, joiden ilme tavallisesti oli hyväntahtoisen iloinen,
olivat nyt käyneet hyvin vakaviksi. Hän hieroi leukaansa miettiväisesti.
"Kummallista, hyvin kummallista!" mumisi hän. "Tämä meidän maailmamme
on sittenkin hyvin pieni. Hiton kummallista! Ja -- murha!"
"Ette suinkaan luule James Deanea samaksi James Arradeaneksi, josta
äsken kerroitte?" kysyi Shelmore.
"En!" vastasi Palsford jyrkästi. "Kerron teille suoraan, herra
Shelmore. James Arradeane, puheena olevan naisen mies, on nyt
Australiassa ja on oleskellut siellä jo parikymmentä vuotta. Mutta
minä olen kirjevaihdossa hänen kanssaan neljästi vuodessa -- hänellä
on täällä Englannissa hieman omaisuutta, josta pidän huolta. Ei -- se
mies ei voinut olla James Arradeane. Mutta kuitenkin luulen varmasti
tietäväni, kuka hän oli."
"Kuka sitten?" kysyi Shelmore.
"Ystävälläni oli samanniminen serkku", vastasi Palsford. "Toinen
James Arradeane, joka asui Lontoossa. Hän oli kaivosinsinööri, kuten
toinenkin. Olen tavannut tuon lontoolaisen vain kerran parikymmentä
vuotta sitten. Mutta sen jälkeen en ole kuullut puhuttavan hänestä
kertaakaan. Arvatenkin murhattiin juuri tuo mies, Shelmore. Hän oli
siis vaihtanut nimensä Deaneksi, poistunut Lontoosta ja muuttanut
Cornwalliin."
"Miksi hänet olisi murhattu?" kysyi Shelmore. Palsford heitti
savukkeensa pois, pisti imukkeen taskuunsa ja katsahti nuorempaan
mieheen terävästi ja merkitsevästi.
"Ehkä sen vuoksi", sanoi hän hiljaisella äänellä, "ehkä sen vuoksi,
että hän tiesi toisen James Arradeanen vielä elävän ja uhkasi estää
sen, mistä olisi tullut kaksinnaiminen. Se siitä, Shelmore. Mutta
kuulkaahan nyt -- tämä juttu alkaa näyttää paljon vakavammalta kuin
osasin aavistaakaan. Päättäen siitä, mitä olen teille kertonut ja te
minulle, pitää tätä asiaa tutkia perinpohjin. Mutta ensin minun pitää
saada ehdoton ja nimenomainen varmuus siitä, etten ole erehtynyt
tuosta naisesta. Olen kyllä siinä varmassa uskossa, että teidän
rouva Champernownenne on juuri sama rouva Arradeane, joka poistui
Normansholtista noin parikymmentä vuotta sitten, mutta jos saisin nähdä
hänet..."
"Se käy päinsä viidessä minuutissa", keskeytti Shelmore katsoen
kelloaan. "Kaupungin valtuustolla on juuri istuntonsa tässä
läheisyydessä. Tulkaa mukaani, niin poikkeamme sinne."
Hän opasti vieraansa katua pitkin kaupungin talolle ja sitten
istuntosalin yleisölle varatun lehterin hämärään nurkkaukseen. Rouva
Champernowne oli juuri johtamassa salissa puhetta. Ja viiden minuutin
kuluttua Palsford nykäisi opastaan kyynärpäästä.
"Kyllä!" kuiskasi hän. "Se on epäilemättä sama nainen. Lähtekäämme pois
täältä."
Shelmore oli hyvinkin iloinen saadessaan poistua. Näinä viime tunteina
tehdyt paljastukset alkoivat hämmentää häntä, ja hän halusi päästä
niitä selvittelemään. Ja kun he poistuivat istuntosalista, poikkesi hän
sivulle, vieden Palsfordin Mellapontin konttoriin poliisiasemalle.
"Hän on hyvin vähän muuttunut", huomautti Palsford heidän kävellessään.
"Ihmeellisen hyvin säilynyt nainen, aina yhtä hieno ja etevä. No
niin, en voinut aavistaa, että joudun tällaiseen verkkoon. Onko se
poliisimestarinne saanut käsiinsä jonkin johtolangan, jota myöten
pääsemme siitä ulos?"
"Pyydän teitä kertomaan hänelle kaikki, mitä olette kertonut
minullekin", vastasi Shelmore. "Täällä on tietysti tapahtunut paljon
sellaista, mitä en vielä ole ehtinyt kertoa teille. Parasta on, että
te, minä ja Mellapont pidämme keskenämme oikean neuvottelun."
Mellapont kuunteli syventyneenä ajatuksiinsa, mitä Palsfordilla oli
sanottavaa. Sitten hän alkoi kysellä.
"Te sanotte sen miehen, James Arradeanen, joka Normansholtissa
asuessaan oli täkäläisen rouva Champernownen puoliso, vielä elävän",
sanoi hän. "Oletteko ihan varma siitä?"
"Hän oli elossa ainakin neljä kuukautta sitten", vastasi Palsford.
"Silloin hän kirjoitti minulle viime kerran. Voisin todistaa hänen
olevan elossa, jos saan pari vuorokautta aikaa, jotta sähkötän hänelle.
Hän asuu Melbournessa."
"Millaisissa suhteissa te olette häneen?" kysyi Mellapont.
"Kun hän poistui Normansholtista", vastasi Palsford, "jätti hän hieman
omaisuutta haltuuni. Minä lähetän siitä saamani rahat -- vuokrat --
hänelle neljänneksittäin."
"Millaisissa oloissa hän lähti Normansholtista?" kysyi Mellapont.
"Kertomuksestanne päättäen hän poistui äkkiä, jättäen vaimonsa sinne,
ja katosi. Ette suinkaan tahdo väittää, että hän oli tehnyt salaisen
sopimuksen vaimonsa kanssa?"
"En", vastasi Palsford. "Kerron teille kaikki -- ja luulen todella,
vieläpä tiedänkin varmasti, että minä olen ainoa henkilö, joka on siitä
asiasta perillä. Normansholtin asukkaat juttelevat vielä nykyäänkin
James Arradeanen kummallisesta katoamisesta, mutta ei kukaan muu kuin
minä tiedä siitä mitään. Tosiseikat ovat tällaiset: Arradeane, joka
halusi päästä rahallisesti osalliseksi naapuristomme hiilikaivoksiin,
muutti Normansholtiin vaimonsa ja hänen veljensä kanssa. Pian tuli
yleisesti tunnetuksi, että sekä hän että hänen vaimonsa olivat melko
varakkaita. Mutta sitten kävi myös ilmi, etteivät he sopineet hyvin
yhteen. Siihen vaikuttivat monenlaiset syyt. Miehen maku oli erilainen
kuin vaimon. Heillä ei ollut lapsia, joten puuttui sekin erikoinen
side. Hän ei kärsinyt lankoaan, josta hänen vaimonsa ei tahtonut erota.
Veli oli heikko, mihinkään kelpaamaton, tyhjäntoimittaja, syntynyt
loiseksi ja elämään toisen kustannuksella, jos joku viitsi pitää häntä
luonaan. Asiat eivät siis olleet lainkaan hyvällä tai miellyttävällä
kannalla. Ja vieläkin muistan hyvin, että Arradeane vihdoin tuli
luokseni ja kertoi salaisuutena saaneensa kaikesta jo niin tarpeekseen,
että aikoi karata tiehensä. Hän ilmoitti minulle asioittensa olevan
kunnossa: kaikki laskut oli maksettu, melkoinen rahasumma oli
sijoitettu hänen vaimonsa yksityistilille pankkiin, ja vaimolla oli
paljon omiakin varoja, kuten jo ennestään tiesin. Hän sanoi myös, ettei
hän tahtonut herättää hälinää tai häiriötä eikä aikonut ilmoittaa
suunnitelmaansa, vaan halusi vain yksinkertaisesti mennä tiehensä. Niin
hän tekikin, yllättäen minutkin, ja kun sitten kuulin hänestä, oli hän
jo Melbournessa, ja siellä hän on asunut siitä asti."
"Onko hän kirjevaihdossa teidän kanssanne milloinkaan maininnut
vaimoaan?" kysyi Mellapont.
"Ei milloinkaan, ei kertaakaan", vastasi Palsford. "Hänen aikomuksensa
olikin tehdä jyrkkä ero. Ja kuten jo olen teille kertonut, se
tapahtuikin varmasti hänen puoleltaan. Hän katosi kerta kaikkiaan."
"Koettiko rouva häntä löytää?" kysyi Shelmore. "Toimitettiinko
etsiskelyjä?"
"Ei ainakaan hänen asuessaan Normansholtissa", sanoi Palsford. "Mutta
sitä kestikin vain vähän aikaa. Jokseenkin pian miehen katoamisen
jälkeen hän oli selvittänyt kaikki sikäläiset asiansa, myynyt tavaransa
ja poistunut veljineen. Ja mitä minuun tulee, en kuullut hänestä
milloinkaan sanaakaan, ennenkuin näin hänen kuvansa naisten lehdessä ja
tunsin hänet. En epäillyt lainkaan havaintoani, ja kun nyt olen nähnyt
rouva Champernownen ilmielävänä, tiedän hänet samaksi naiseksi, joka
Normansholtissa esiintyi rouva Arradeanena."
"Parikymmentä vuotta on pitkä aika", huomautti Mellapont
miettiväisesti. "Hyvin pitkä aika."
"Niin onkin!" sanoi Palsford. "Jos epäilette minun olevan väärässä,
keksikää jokin veruke, jonka nojalla rouva Champernowne saa nähdä
minut äkkiä. Ellei hän heti tunne minua, syön vaikka hattuni! Mutta
hän tuntee, koska minäkään en ole paljon muuttunut parissakymmenessä
vuodessa.
"En tarkoita sitä, ettette olisi oikeassa", vastasi Mellapont. "Minun
luullakseni te olette -- sitä en lainkaan epäile. Tarkoitin vain sitä,
että parissakymmenessä vuodessa saattaa tapahtua paljon asioita. Hän
on asunut täällä melkein koko sen ajan, perustanut suuren liikkeen,
ansainnut paljon rahaa, päässyt kaupungin pormestariksi ja aikoo nyt
mennä naimisiin erään paroonin kanssa."
"Hän ei voi mennä uusiin naimisiin!" sanoi Palsford. "Hänen miehensä
elää vielä. Ehkä hänen serkkunsa, toinen James Arradeane, jota luulen
murhatuksi Deane-nimiseksi mieheksi, kertoi tai ainakin aikoi kertoa
sen rouva Champernownelle, koska hän luonnollisesti tiesi serkkunsa
elävän."
Mellapont katsahti Shelmoreen, pudistaen päätään.
"Yhä pahempaa!" mumisi hän. "Pelkään meidän saavan tähän sellaisen
ratkaisun, joka tulee hieman hämmästyttämään. Herra Palsford, te
kai asutte Chancellorissa? Hyvä! Älkää mainitko tästä mitään sille
nuorelle naiselle, johon siellä epäilemättä tutustutte, nimittäin neiti
Prettylle. Herra Shelmore, otaksun teidän konttoristinne matkustaneen
pois? Hyvä on -- neuvotelkaamme vielä tänä iltana toistamiseen. Ainakin
toivon siihen mennessä saavani enemmän tietoja."
"Mistä aiotte niitä hankkia?" kysyi Shelmore.
"Matkustan Bartlettin luo ja pakotan hänet puhumaan", vastasi Mellapont
julman näköisenä. "Varmaa on, että Bartlett tietää melko paljon.
Kun saan hänet uskomaan, että minun puolelleni asettuminen on hänen
etujensa mukaista, avaa hän suunsa. Ottakaa herra Palsford mukaanne,
herra Shelmore, ja kertokaa hänelle jutun yksityiskohdat niin tarkasti
kuin tiedämme ne. Tavatkaamme toisemme sitten illalla, vai mitä? Kun
pannaan viisaat päämme yhteen..."