Sillä aikaa kun Simmons Hackdale nukkui makeasti ja Jane Pratt itki
itsensä uneen nääntyneenä mustasukkaisuuden, vihan ja kostonhimon
puuskasta, makasi Shelmore valveillaan, tuskallisesti hämmentyneenä
sisäköltä kuulemastaan selostuksesta. Hän ei ollut kovinkaan ihmeissään
siitä, mitä oli kuullut Simmonsista, koska oli jo joku aika sitten
huomannut konttoristinsa ovelaksi nuoreksi mieheksi, jolla oli hyvä
luontainen äly ja jonka ehkä ennemmin tai myöhemmin, jahka joutuisi
elämänsä käännekohtaan, pitäisi päättää, aikoiko edelleenkin pysyä
suoralla tiellä vai poiketa rikollisille poluille. Eivätkä häntä
myöskään hämmästyttäneet neiti Cynthia Prettystä kuulemansa uutiset.
Hän ja hänen tätinsä olivat osoittaneet ystävyyttä tälle nuorelle
naiselle ja siis olleet paljon hänen seurassaan. Shelmore oli
vähitellen tehnyt sen johtopäätöksen, ettei neiti ainoastaan ollut
itsepäinen joka asiassa, vaan myös keimailija, josta helposti voisi
kehittyä elostelija. Lakimiehenä hän oli neuvonut neiti Prettyä
matkustamaan takaisin Camborneen ja jättämään asian hänen huolekseen,
mutta neiti oli nyrpistänyt suutaan ja ilmoittanut viihtyvänsä
mainiosti nykyisessä olinpaikassaan jonkun aikaa, antaen hänen
ymmärtää, että hän rakasti vapautta eikä sallinut kenenkään häntä
siitä estää. Ei, tässä kaikessa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi
hämmästyttänyt häntä; hän oli tietoinen siitä, että neiti Pretty
oli koettanut hänellekin keimailla, mutta saanut vastaansa vakavaa
kylmyyttä. Eipä siis ihme, että neiti Pretty oli kääntynyt hänen
konttoristinsa puoleen, joka, kuten Shelmore hyvin tiesi, osasi olla
yhtä hauska kuin viekas ja yhtä mielistelevä kuin ovela. Muuten saattoi
otaksua, että Sim Hackdale ja Cynthia Pretty sopisivat hyvin yhteen,
kun molemmat olivat aineellisia.
Ei, mokomat seikat eivät kyenneet hämmentämään Shelmorea, mutta
sensijaan heräsi kysymys: Mihin tämä kaikki johtaisi? Deane oli kysynyt
Bellingiltä, kuka ja mikä rouva Champernowne oli -- rouva Champernowne
oli nähty asuntonsa likellä murhailtana erään muukalaisen seurassa,
joka melkein varmasti oli ollut Deane -- kuolleen ja murhatun Deanen
ruumis oli löydetty juuri rouva Champernownen huvilan läheisyydestä
-- rouva Champernowne oli antanut maksumääräyksen John Hackdalelle
James Bartlettin nähden -- rouva Champernownen hedelmätarhasta oli
löydetty revolveri -- ja jos kaikki nämä asiat sovitettiin yhteen, niin
mitä ne vihjaisivat? Shelmore nukkui miettien näitä kysymyksiä, ja ne
askarruttivat hänen aivojaan vielä aamullakin hänen herätessään.
"Mellapont!" mumisi hän noustessaan. "Mellapont! Minun pitää tavata
häntä heti."
Hän poikkesi poliisiasemalle, mennessään konttoriinsa, pitäen parhaana
puhutella poliisimestaria ennen kuin Simmonsia. Päästyään kahden
kesken Mellapontin kanssa, mukanaan muistiinpanot, hän kertoi kaikki,
mitä Jane Pratt oli hänelle ilmaissut edellisenä iltana. Mellapontin
ilmeinen hämmästys eneni kertomuksen jatkuessa.
"Uskotteko sen olevan totta?" kysyi hän Shelmoren lopetettua. "Oletteko
varma siitä, ettei tyttö liioitellut tai sepittänyt sitä omasta
päästään? Myönsi hän hän tulleensa luoksenne mustasukkaisuudesta. Ja
mustasukkainen nainen on..."
"Minä en epäröi lainkaan sanoessani uskovani, että hän on ehdottoman
rehellinen todistaja", vastasi Shelmore. "En luule hänen liioitelleen
tai sepitelleen, vaan oletan, että eilisiltainen revolverinlöytö
pakotti hänet ajattelemaan asiaa vakavammin, jolloin hänen
mustasukkaisuutensa lisäksi tuli sellainen tunne, että maa alkoi
polttaa hänen jalkainsa alla."
"Te olette kai ajatellut näitä seikkoja paljonkin eilisillan jälkeen?"
sanoi Mellapont. "Punninnut niitä, luonnollisesti."
"Minä en ole ajatellut mitään muuta", vastasi Shelmore vakavasti.
"No niin. Mutta millaisen johtopäätöksen teette niistä?" kysyi
Mellapont.
Shelmore pudisti päätään. Mutta tämä liike ei ilmaissut niin paljon
hämminkiä kuin erityistä pahoittelua sen vuoksi, että välttämättömyys
tehdä tällainen johtopäätös oli ilmaantunut.
"Minun luullakseni ei voida epäilläkään sitä, että rouva Champernowne
on tavalla tai toisella ollut mukana tässä jutussa", vastasi
hän. "Kaiketi muistatte, Mellapont, että ensi kerran tehdessämme
tiedusteluja Chancellorissa Belling kertoi, että kun Deane palasi
elävistäkuvista sinä iltana, jolloin hän oli saapunut kaupunkiimme ja
jolloin mikäli tiedämme, hänet myös murhattiin..."
"Lääkärin todistuksesta käy selville, että murha tapahtui juuri samana
iltana", keskeytti Mellapont. "Lääkärit olivat sitä mieltä, että hän
oli ollut kuolleena pari vuorokautta tai niille paikoin, kun Hackdale
löysi hänen ruumiinsa keskiviikkoiltana."
"Hyvä -- siis hänen murhailtanaan", jatkoi Shelmore. "Tehän muistatte
Bellingin kertoneen meille, että Deane palatessaan elävistäkuvista oli
kysellyt häneltä rouva Champernownesta. Kuinka voimme tietää, ettei
hän ollut tuntenut rouva Champernownea joksikin ennestään tutuksi
henkilöksi?"
"Mutta hänhän kysyi Bellingiltä aluksi, kuka se rouva oli", sanoi
Mellapont. "Hän ei tiennyt rouvan nimeä, ennenkuin Belling ilmoitti sen
hänelle. Sen muistan varmasti."
"Tuohan on voinut olla vain tekosyy", huomautti Shelmore. "Hän on
ehkä tiennyt hyvinkin rouvan nimen ja kuitenkin jostakin syystä
halunnut salata, että he olivat vanhoja tuttuja. Hän tahtoi ehkä vain
kuulla, millainen rouvan asema nyt oli täällä Southernstowessa. Voiko
mikään olla todennäköisempää kuin se, että hän valmistautuessaan
tiedustelemaan Bellingiltä kysyi, kuka se nainen oli, joka näytti
erittäin vaikutusvaltaiselta? Minä luulen Deanen tunteneen rouva
Champernownen ja juuri hänen olevan sen miehen, joka tapasi rouva
Champernownen siellä huvilan lähellä illalla."
"Kunpa tietäisimme sen varmasti!" sanoi Mellapont. "Sepä se!"
"Minusta se sopii mainiosti yhteen", sanoi Shelmore. "Tiedämme kaikissa
tapauksissa, että Deane, jostakin äkillisestä mielijohteesta, poistui
Chancellorista kaupungille. Tytön näkemän miehen on täytynyt olla
Deane. Mutta senjälkeen -- ah! Siinä on puuttuvia renkaita, kuten
luonnollisesti aina sattuu. Voidaanko ne hankkia?"
"Tätä yksityiskohtaa voidaan ja pitääkin tutkia", huomautti Mellapont.
"Esimerkiksi, jos jatkuva kyseleminen osoittautuu tarpeelliseksi,
tiedustelisin tytöltä enemmän hänen emäntänsä toimista sinä iltana
sen jälkeen kun hänet oli nähty oudon miehen kanssa huvilan alueella
-- menikö rouva sisälle heti sen jälkeen kun Jane Pratt oli nähnyt
hänet miehen seurassa vai jäikö hän ulos vielä pitemmäksi aikaa?
Hyvin tärkeä seikka! Mutta enimmän herättää kuitenkin uteliaisuuttani
Hackdalen ja Bartlettin maksumääräysjuttu, Shelmore. Hackdale ja
Bartlett keskustelivat rouva Champernownen kanssa, jonka nähtiin
kirjoittavan maksumääräyksen ja antavan sen Hackdalelle. Jos Hackdale
olisi ollut hänen luonaan yksinään, en olisi kiinnittänyt siihen
suurtakaan huomiota, mutta Bartlett oli hänen kanssaan. Maksumääräys
oli luultavasti tarkoitettu heille molemmille. Mutta miksi? Bartlett
on ovela mies ja periaatteeton. Se tuo mieleeni erään seikan. Bartlett
oli melko rappiolla joku aika sitten, hyvin rappiolla todellakin. Hän
maleksi sinne tänne kaupungissa ja oli mielissään, jos sai juosta
ihmisten asioilla tai pitää kiinni jonkun hevosta. Hän oli kiitollinen
shillingistäkin. Sitten hän katosi äkkiä, mutta ilmestyi taas ennen
pitkää näkyviin tuoden tietoja vainajan kellosta. Silloin hän oli hyvin
puettu, melkeinpä hienosti, kuten ehkä huomasitte: hänellä oli uusi
puku, hyvät liinavaatteet, kengät ja hattu. Mistä hän oli saanut niihin
rahaa? Minusta näyttää melkein, Shelmore, että Bartlett tietää kirotun
paljon."
"Tiedättekö, missä hän nykyään oleskelee?" kysyi Shelmore.
"Tiedän kyllä", vastasi Mellapont. "Hän asuu Portsmouthissa, ja minulla
on hänen osoitteensa. Kun ilmoitin hänelle, että hänen pitää olla läsnä
Kightin ja Sandersin toisessa kuulustelussa, ilmoitti hän minulle
asuinpaikkansa hyvin mielellään. Nyt aion kuulustella Bartlettia, koska
hän nähtävästi tietää jotakin. Mutta entä se konttoristinne, nuori Sim?
Mitä hän vaanii?"
"Sitä palkintoa, jonka neiti Pretty niin tyhmästi meni lupaamaan",
vastasi Shelmore. "Hän on hyvin ahne. Hänen tarkoituksensa on ansaita
se palkinto."
"Niinkö?" sanoi Mellapont. "Mutta oletteko ihan varma siitä? Minusta
näyttää kuin tämä nuori kärppä keräisi tyynesti kaikkia mahdollisia
tietoja toista tarkoitusta varten."
"Mitä tarkoitusta?" kysyi Shelmore.
Mellapont katsahti vieraaseensa merkitsevästi.
"Rouva Champernowne on hyvin rikas nainen, Shelmore", sanoi hän. "Hän
on luullakseni varakkaampi kuin neiti Pretty, ja sellainenkin tapa on
käytännössä, jota sanotaan kiristämiseksi."
Shelmore säpsähti. Hän ei ollut sitä ajatellut.
"Ehkä", sanoi hän. "Hänellä ei ole minkäänlaisia periaatteita."
"Ette kai ole puhunut hänelle mitään sen jälkeen kun tapasitte Jane
Prattin?" kysyi Mellapont. "Vai ette? No, se on hyvä. Kuulkaahan nyt,
meidän pitää panna viekkaus viekkautta vastaan. Luuletteko voivanne
lähettää herra Simmonsin pois kaupungista, tunnin tai parin kuluttua
pariksi päiväksi?"
"Miksi?" kysyi Shelmore hämmästyneenä.
"Estääksemme häntä neuvottelemasta kenenkään kanssa, varsinkaan Jane
Prattin ja neiti Prettyn kanssa, sillä aikaa kun alan työskennellä",
vastasi Mellapont. "Se on varovaisinta, vakuutan teille."
"Kyllä voisin", sanoi Shelmore mietittyään hetkisen. "Niin, minä
voin lähettää hänet heti pois Lontooseen sellaisissa asioissa, jotka
viivyttävät häntä siellä päivän tai pari, jopa kolmekin, jos se on
välttämätöntä."
"Pari päivää riittää", sanoi Mellapont. "Lähettäkää hänet heti tiehensä
ylihuomiseen asti. Ja sillä aikaa" -- hän katsahti merkitsevästi
vieraaseensa -- "ja sillä aikaa minä panen toimeen muutamia
tiedusteluja, jotka auttavat minua ottamaan hänet paremmin vastaan kuin
nyt voimme. Te olette luonnollisesti niin varovainen, ettette ilmaise
hänelle mitään saamistanne tiedoista?"
"No tietysti!" sanoi Shelmore. "Minulla onkin mainio veruke lähettää
hänet pois. Hän luulee sen johtuvan liikeasioista."
Hän nousi mennäkseen ja Mellapont noudatti hänen esimerkkiään. Mutta
ennenkuin he saapuivat ovelle, viittasi poliisimestari äkkiä siihen
tuoliin, josta Shelmore oli poistunut.
"Istuutukaa vielä paikallenne viideksi minuutiksi, herra Shelmore",
sanoi hän. "Mieleeni juolahti jotakin. Minä en viivytä teitä kauempaa,
tuskinpa niinkään pitkää aikaa."
Hän poistui huoneesta ja palasi ilmoittamansa ajan kuluttua hyvin
vakavan näköisenä.
"Totta totisesti!" sanoi hän hiljaisella äänellä, tullen Shelmoren
viereen. "Minä olen juuri saanut selville jotakin, hyvin vakavaa ja
tärkeää. Tehän tiedätte, että jokaisen, joka tahtoo pitää hallussaan
ampuma-aseita, ei ainoastaan tarvitse hankkia lupakirjaa, vaan hänen on
myös pyydettävä kantolupa poliisilta?"
"Tietysti!" vastasi Shelmore.
"No niin, minä olen juuri tarkastellut luetteloamme", jatkoi Mellapont,
"ja nähnyt että rouva Champernownella on revolveri. Samoin John
Hackdalella."
Shelmore mietti hetkisen ääneti.
"Niin", sanoi hän vihdoin, "mutta jos rouva tai hän teki sen, minkä
tiedämme tapahtuneen, ei ole ollenkaan uskottavaa, että siihen käytetty
revolveri heitettiin hedelmätarhaan. Vai mitä luulette?"
"Kaiketi olette oikeassa", myönsi Mellapont. "Lähettäkää kuitenkin
tuo konttoristinne pois tieltä niin pitkäksi aikaa, että ehdin tehdä
muutamia tiedusteluja. Eihän voi tietää, mihin hän pistää nenänsä,
jos jää tänne -- enkä juuri nyt välitä hänen läsnäolostaan täällä
kaupungissa."
Shelmore meni konttoriinsa. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, miksi
Mellapont halusi lähettää Sinimonsin pois Southernstowesta kahdeksi
vuorokaudeksi, mutta ehdotus sopi hyvin hänen omiin suunnitelmiinsa.
Sitä paitsi hän syystä tai toisesta, tuskin itsekään tietäen, miksi, ei
juuri nyt halunnut nauttia konttoristinsa seurasta. Niinpä hän heti,
kun oli lukenut postissa tulleet kirjeensä, kääntyi Simmonsin puoleen,
aikoen esittää sovitun asian.
"Hackdale, te voitte jättää nyt kaikki minun tehtäväkseni", sanoi hän.
"Minulla on teille jotakin muuta hommaa. Muistatte kai sen maatilan,
josta hieromme kauppaa majuri Hampolen puolesta?"
"Senkö Dorsetshiressä sijaitsevan maatilan?" vastasi Simmons. "Kyllä."
"Minä en ole lainkaan tyytyväinen siitä saamiimme selostuksiin", jatkoi
Shelmore. "Tahtoisin tarkastaa sen henkilökohtaisesti. Te saatte
matkustaa sinne heti ja tutkia sen perinpohjin. Ehditte kai vielä
puoli kahdentoista junaan, vai mitä? Silloin pääsette Portsmouthiin
niin ajoissa, että ennätätte neljätoista minuuttia yli kahdentoista
lähtevään Dorchesterin junaan."
Simmons katsoi kelloaan.
"Kyllä vielä ehdin siihen", vastasi hän. "Aikaa on liiaksikin.
Tänään iltapäivällä en kuitenkaan ehdi toimittaa juuri mitään, koska
Dorchestetiin on noin neljän tai viiden tunnin matka."
"Ette tietystikään", myönsi Shelmore. "Te matkustatte sinne tänään
ja toimitatte tarkastuksen huomenna ja ylihuomenna. Minä kirjoitan
teille maksumääräyksen menoihinne. Teidän ei tarvitse palata kotiin
huomenna, koska haluan, että tarkastus tehdään kunnollisesti. Katsokaa,
millaisten korjausten tarpeessa se on rakennuksiin, aitoihin, teihin
ja kaikkeen muuhunkin nähden, koska sieltä saamamme kirjeet ovat
niin epämääräisiä. Pitäkää silmänne auki katsellessanne kaikkea.
Majuri Hampole tulee tänne muutamien päivien kuluttua, ja minä haluan
saada sellaiset tiedot, että voin kertoa hänelle tarkasti kaikki
yksityisseikat kiinteimistöstä, jonka hän aikoo ostaa."
"Se on selvää", vastasi Simmons. "Minä pidän siitä kyllä huolta."
Hetkisen kuluttua hän sai Shelmoren kirjoittaman maksumääräyksen
ja poistui vaihtamaan sitä läheiseen pankkiin, kiiruhtaen sitten
asuntoonsa suorittamaan matkavalmistelut. Hänellä ei ollut mitään
tällaista tehtävää vastaan, sillä sehän tarkoitti asumista hienoissa
hotelleissa, parhaan saatavissa olevan syömistä ja juomista, uusien
paikkojen ja tuntemattomien ihmisten näkemistä ja yleensä hauskaa
elämää. Hän oli kyllä sopinut kohtauksesta neiti Prettyn kanssa tänä
iltana, mutta aikoi sähköttää Portsmouthista ja ilmoittaa, että hänen
oli ollut pakko matkustaa pois liikeasioissa päiväksi tai pariksi; ja
mitä muihin juoniin ja suunnitelmiin tuli, saivat ne odottaa, kunnes
hän tulisi takaisin. Aikoen perinpohjin huvitella menoihinsa saamillaan
runsailla rahoilla, jotka kilisivät hänen taskussaan, hän meni asemalle
ja osti matkalipun.
Viisi minuuttia myöhemmin Simmons jo toivoi, ettei olisi ostanut
lippua tai ainoastaan Portsmouthiin, sen sijaan että oli maksanut
matkansa Dorchesteriin asti. Tämä toivo sai alkunsa siitä, että
hän katsoi vaununsa ikkunasta juuri viime hetkellä, hakien jotakin
sanomalehtienmyyjää. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ainoatakaan, mutta
Simmons huomasi ja tunsi erään miehen, joka nähtävästi oli juuri
poistunut junasta -- Lontoon ja Portsmouthin pikajunasta -- ja nyt
antoi kantajalle määräyksiä matkatavaroistaan. Hän oli lihava,
punaposkinen ja hyvinvoivan näköinen mies, ulkoasultaan kuin asianajaja
-- vieras, olisivat tarkkaavaiset ihmiset sanoneet sen perusteella,
kuinka hän katseli ympärilleen ja millaisia kysymyksiä hän teki. Mutta
Simmons tunsi hänet, muistaen hänen nimensä levottomana ja ihmetellen.
Herra Palsford, asianajaja Normansholtista, sen liikkeen johtaja, missä
Simmons oli vieraillut äskettäin, jolloin Swilford Swale oli kertonut
hänelle salaperäisen jutun Arradeanesta ja hänen katoamisestaan.
Palsford, luonnollisesti, siitä ei voitu erehtyäkään. Mitä hänellä oli
tekemistä täällä Southernstowessa?
Mutta Simmons osasi valppaalla järjellään vastata tähän kysymykseen
heti kun se oli herännyt. Sir Reville Childerstonen ja hänen
Normansholtissa sijaitsevan kiinteimistönsä vuokraajan välinen
riita ei ollut vielä päättynyt, vaan päinvastoin käynyt vielä
kiivaammaksi kuin ennen ja Palsford oli varmaankin luullut parhaiten
edistävänsä asiakkaansa etuja tulemalla itse neuvottelemaan siitä
Shelmoren kanssa. Se oli Simmonsille yhdentekevää. Palsford tai hänen
toverinsa tahi hänen konttoristinsa saivat tulla Southernstoween
väittelemään lakiasioista niin usein kuin halusivat, mutta Palsford
oli normansholtilainen ja tunsi siis hyvinkin tuon monta vuotta sitten
sattuneen Arradeane-jutun. Mitähän tapahtuisi, jos hän Southernstowessa
oleskellessaan näkisi rouva Champernownen, joka usein liikkui
kaupungilla, ja tuntisi hänet rouva Arradeaneksi, mikä ei ollut
lainkaan mahdotonta? Mihin asemaan hän, Simmons, silloin joutuisi
-- kuinka kävisi silloin hänen nopeasti kypsyvien suunnitelmiensa,
joiden päämääränä oli rahallinen etu. Se, mikä puoli tuntia sitten oli
näyttänyt pieneltä onnenpotkaisulta, tuntui nyt onnettomuudelta. Hänen
pitäisi olla paikalla valmiina joka mahdollisuuden varalta.
Mutta hän ei ollut vielä matkustanut kauas eikä matkustanutkaan. Hän
laskeutui junasta Portsmouthissa, ja sen sijaan että hän olisi noussut
neljätoista minuuttia yli kahdentoista Dorchesteriin lähtevään junaan,
hän menikin erääseen hotelliin syömään välipalaa. Hän ajatteli päänsä
puhki voimatta päättää, mitä olisi tehtävä. Vihdoin hän päätti jäädä
yöksi Portsmouthiin saadakseen ajatella asiaa vielä tarkemmin. Syötyään
varhaisen päivällisen hotellissaan hän meni illalla teatteriin. Mutta
matkallaan sinne hän joutui toisen järkytyksen uhriksi. Kadun toisella
puolen hän näki Bartlettin poliisimestari Mellapontin seurassa.