Jäätyään mietiskelemään yksityiseen arkihuoneeseensa neiti Pretty
tunsi tämän viime keskustelun Simmonsin kanssa olleen varsin
huvittavan. Hänen mielestään Simmons käyttäytyi ikäisekseen
sellaisella tavalla, että hänestä ei voinut olla pitämättä. Hän oli
tuntenut oikein väristystä Simmonsin puristaessa hänen kättään, ja
ehdotettu kävelyretki Simmonsin kanssa romantillisessa ympäristössä
oli vedonnut hänessä johonkin niin voimakkaasti, että hän jo alkoi
odottaa sunnuntaita. Niin liike-elämään perehtynyt nuori nainen kuin
hän luulikin olevansa, oli hän kuitenkin altis tunteille eikä millään
muotoa halveksinut hellempiä suhteita. Hän seisoi hetkisen uunin
edustalla hypistellen koneellisesti sen koristuksia ja tuijottaen
hajamielisesti vuorotellen kuhunkin. Mutta todellisuudessa hän ajatteli
Simmonsia ja arvaili, olikohan Simmons sellainen kiltti poika kun hän
oli olettanut. Ja hän jatkoi miettimistään, ja nukkumaan mennessään
hän oli päättänyt, että Simmonsin otsa oli jalopiirteinen, että hänen
tukkansa oli todellisuudessa tavattoman viehättävä punaisen ruskea
ja että hänen silmänsä, vaikka ne olivat melko lähekkäin, olivat
miellyttävän terässiniset.
"Ja hän on varmasti teräväpäinen ja puhuu yhtä hyvin kuin pukeutuukin",
mutisi neiti Pretty. "Ja hän on myös kunnianhimoinen ja sanoo
haluavansa päästä korkealle. Todellakin hyvin kiltti mies, paljon
hauskempi kuin jäykkä ja asiallinen Shelmore. Ja jos..."
Mutta siitä neiti Prettyn ajatukset työnnettiin sielun salaisimpiin
sopukkoihin, unelmien kaltaisiksi ja epämääräisiksi. Ja vielä
sunnuntainakin hän tajusi olevansa haaveellinen ja tunteellinen,
mutta oli kuitenkin sen verran käytännöllinen, että pukeutui erittäin
huolellisesti, ja lähtiessään kohtauspaikalle koristautui tavalla, joka
pani kamarineidon tuijottamaan ja ihmettelemään. Koska tämä kohtaus
oli hänen elämässään ensimmäinen, josta hän oli sopinut nuoren miehen
kanssa, tunsi hän jollakin tavoin vaistomaisesti, että hänen piti
näyttää niin kauniilta kuin suinkin. Hän tiesi jo Simmonsin ihailevan
häntä eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että ihailu menisi
pitemmällekin.
Simmons oli myös nähnyt paljon vaivaa pukeutuessaan niin hienoksi kuin
suinkin. Vaikka hänellä olikin punainen tukka, pitkähkö nenä ja pienet
terävät silmät, oli hänellä kuitenkin kaunis vartalo ja miellyttävä
käytös, ja siitä asti kun hän oli kypsynyt nuoreksi mieheksi, oli hän
hyvin täsmällisesti sievistänyt toista ja kehittänyt toista. Hän säästi
jokaisen saamansa shillingin pukuvarastonsa uusimiseen, eikä High-kadun
räätäleillä ollut ainoatakaan toista niin vaativaista tai turhantarkkaa
asiakasta. Ja Simmons olikin todella, mitä hänen ulkonaiseen asuunsa
tulee, oikea kuosien kuvastin, näyttäen sitä hienommalta, kun hänen
pukeutumismakunsa oli hillittyä ja koreilematonta lajia. Hän tunsi heti
kankaan ja sen laadun nähdessään sen ja tiesi, että hillitty värisävy
on kuosin täydellisyyden oikea lisä. Räätälien toimessa ei ollut
sellaista temppua, josta hän ei olisi ollut perillä, eikä muotilehtien
olisi tarvinnut hävetä jäljittelemästä häntä. Neiti Pretty, joka
oli eräissä suhteissa turhanaikainen, oli hyvin herkkä kiintymään
ulkomuotoon, pitäen hyvin puetuista miehistä, ja kun hän tapasi
Simmonsin sovitussa paikassa ja huomasi hänen pukunsa täydellisyyden,
hänen hyvin valitusta hatustaan kenkiin asti, syventyi se hellä tunne,
joka oli vähitellen saanut hänet valtoihinsa parin päivän ja yön
kuluessa, ehdottomaksi alistuvaisuudeksi johonkin -- hän ei tiennyt --
mihin -- ja kun hän tarjosi Simmonsille hienohansikkaisen kätensä, teki
hän sen ujoin katsein ja punastuen niin kovasti, että Simmons tunsi
kasvavansa pari tuumaa -- kuvaannollisesti puhuen.
Mutta Simmons oli liian viisas näyttääkseen merkkejä
tyytyväisyydestään. Hän oli kohtelias, tarkkaavainen, kunnioittava ja
opettava, siis suoraan sanoen säädyllisen käyttäytymisen esikuva, ja
neiti Pretty piti häntä ihastuttavan vaatimattomana ja luonnollisena.
Hän ei näet voinut aavistaakaan Simmonsin oveluutta. Simmons tunsi
jokaisen tuuman Southernstowen ympäristöstä ja tiesi, missä paikoin
sunnuntaikävelijöitä voitiin ehkä tavata ja missä ei. Niinpä hän
opasti neiti Prettyä yksinäisiä ja autioita polkuja ja vieläkin
lehväisiä kujanteita pitkin rauhallisten lehtojen halki, onnistuen niin
järjestämään asiat, että he saivat kävellä kyllin yksinänsä kaupungin
laidasta Danesley Dingleen saakka. Sielläkin oli tarpeeksi yksinäistä,
mutta sitten kun Simmons oli suorittanut oppaan velvollisuuden ja
näyttänyt seuralaiselleen ikivanhat vallit, kummut ja kaikki muutkin
muinaisuuden jäännökset, vei hän neiti Prettyn tahallaan läheisen
metsän vieläkin autiompiin soppiin. Ja sitten eräässä mäntyjen
välisessä rauhallisessa paikassa hän ehdotti, että he lepäisivät
sopivaan asentoon kaatuneella puunrungolla. Neiti Prettyllä ei ollut
mitään sitä vastaan; hän oli näet jo puolisen tuntia salaa ihmetellyt,
alkaisiko Simmons häntä liehitellä. Hän istuutui siis ja alkoi hennolla
sateensuojallaan piirrellä kuvioita hiekkaan. Simmons istuutui hänen
viereensä, ja hiljaisuus kietoi sekä heidät että yksinäisyyden
vaippaansa. Mutta äkkiä Simmons sanoi yhtä sokerinmakealla kuin
pehmeällä äänellä:
"Ajatella, että saa olla täällä teidän kanssanne!"
Neiti Pretty katsahti häneen sivulta ja huomasi Simmonsin läpitunkevan
katseen, joka hänestä näytti suuntautuvan posken hymykuoppaan.
"Kuinka niin?" kysyi hän kainosti.
"En olisi uskonut sitä mahdolliseksi!" vastasi Simmons. "Sanoin",
lisäsi hän rohkeasti, "en olisi voinut kuvitella, ettei teillä ole
mielitiettyä! Se on uskomatonta!"
"Miksi niin uskomatonta?" kysyi neiti Pretty nauraen viehättävästi.
"Miksikö? Ihmeellistä!" huudahti Simmons. "Oikein erikoista!
Tiedättekö, mitä sanoin itselleni teidän tullessanne ensi kertaa
Shelmoren konttoriin?"
"En", kuiskasi neiti Pretty.
Simmons siirtyi lähemmäksi, hiljentäen äänensä kuiskaukseksi, jonka
piti ilmaista yhtä paljon vakaumusta kuin luottamusta.
"Minä sanoin itselleni: 'Kas vain, tuossa on kaunein tyttö, mitä
milloinkaan olen nähnyt!' Niin minä sanoin ja tarkoitinkin sitä."
"Lorua!" sanoi neiti Pretty.
"Niinkö luulette?" vastusti Simmons. "Ei ainakaan minun mielestäni.
Luuletteko minua sokeaksi? Ja sitäpaitsi olen ajatellut samaa joka
kerta kun olen nähnyt teidät. Mutta kuitenkin hieman ei tavalla."
"Kuinka niin?" kysyi neiti Pretty.
"Näin!" vastasi Simmons. "Joka kerta kun olen nähnyt teidät, olette
mielestäni käynyt yhä kauniimmaksi! Mutta onko se mikään ihme?
Enhän ole milloinkaan nähnyt sellaisia silmiä ja hiuksia, sellaista
viehättävää suuta kuin teillä on. Kuinka mielelläni, mutta älkää
suuttuko, suutelisinkaan teitä! Totisesti, kuinka mielelläni!"
Neiti Pretty painoi katseensa maahan ja punastui. Mutta Simmons huomasi
heikkoja värähdyksiä siinä suupielessä, joka oli lähinnä häntä.
Värähdykset tihenivät, ja Simmons kietoi käsivartensa hänen solakan
vartalonsa ympärille.
"Mitä sanotte?" kuiskasi hän. "Kuulkaahan, miksi se ei voisi tapahtua?"
Neiti Pretty piirteli jälleen kuvioita sateensuojallaan ja katseli
niitä vakavasti.
"Minä en ole milloinkaan ennen --!" änkytti hän.
"Se ei kelpaa lainkaan esteeksi, miksi ette nyt voisi!" vastusti
Simmons, vetäen häntä lähemmäksi. "Suostukaa! Me olemme täällä kahden
kesken."
Neiti Pretty katseli ympärilleen. Paikka näytti todellakin tarpeeksi
yksinäiseltä, ja Simmonsin käsivarsi tuntui niin taivuttavalta.
"Ettekö sallisi minun?" kuiskasi Simmons.
Neiti Pretty silmäsi jälleen eri tahoille ujona ja levottomana.
"Oletteko ihan varma siitä, ettei täällä ole ketään katselijaa?" kysyi
hän. "Minä en ollenkaan sietäisi, että..."
"Täällä ei ole ainoatakaan sielua!" sanoi Simmons. "Niinhän täällä on
rauhallista kuin haudassa... eikä kukaan..."
Neiti Pretty päästi sateensuojan kädestään. Se liukui maahan, kun hän
puolittain kääntyi pyytäjän puoleen.
"No silloin ei ole väliä!" kuiskasi hän. "Mutta -- ah, kuinka rohkea
poika te olettekaan! Todellakin..."
Simmons ei menettänyt aikaa. Hänen suutelemaan valmiit huulensa
hakivat neiti Prettyn huulia, ja hän suuteli tyttöä kerran, toisen
ja kolmannenkin kerran ja yhä uudestaan. Eikä neiti Prettyllä ollut
mitään tätä toistelua vastaan. Totta puhuaksemme hän ei ollut vain
suostuvainen, vaan halukaskin nauttimaan kyllikseen tähän saakka
tuntematonta hedelmää, kun oli saanut sitä maistaa. Hän kävi äkkiä
kainon suopeaksi, ja muutamien minuuttien kuluttua Simmons oli vetänyt
hänet polvelleen, painanut hänen päänsä olkapäälleen ja alkanut ottaa
tullia hänen huuliltaan yhtä tuhlaavaisella tavalla kuin tyttö oli
valmis sitä maksamaan. Neiti Pretty sulki silmänsä...
Mahdollisesti, jos hän olisikin pitänyt ne auki, hän ei olisi nähnyt
muuta kuin lehväiset oksat ja herttaiset pensaat, joiden suojaan hän
ja Simmons olivat piiloutuneet. Sillä juuri silloin hän antautui
rakastajansa kanssa ensi kohtauksen kiihoitukselle ja uutuudelle eikä
luultavasti olisi nähnyt mitään, vaikka hänellä olisi ollut kuusi
paria silmiä. Eikä Simmonskaan nähnyt mitään. Hän oli tajunnut heti,
että neiti Pretty, niin täysin kuin tältä puuttuikin kokemusta, oli
hänen puhetapansa mukaan niin hullaantunut kuin tytöt suinkin voivat
olla ja sitten kun jää oli murrettu suorastaan halukas tulemaan häntä
puolitiessä vastaan ja antamaan saman verran takaisin kuin saikin, ja
Simmons oli nyt innostunut käyttämään mahdollisuuksia hyväkseen, mikäli
ehti. Hän tiesi sitä paitsi metsän ja erittäinkin tämän osan siitä
hyvin yksinäiseksi paikaksi ja oli sen vuoksi opastanut neiti Prettyn
sinne tahallaan. Niinpä hän uskoi olevansa ehdottomasti turvassa
kaikilta huomioilta.
Mutta Simmonsia ja neiti Prettyä vakoiltiin sittenkin. Metsikön
äärimmäisen laidan ja läheisen kukkulan laen välissä oli muuan nummelle
rakennettu pieni maalaistalo, jossa Trevice-niminen isäntä elätti
muutamia lampaita ja lehmiä. Trevice ansaitsi sillä niin vähän, että
hänen täysi-ikäisten tyttäriensä oli pakko lähteä palvelukseen. Eräs
heistä, Kitty-niminen, oli palvelijattarena rouva Champernownella.
Kittyllä oli joka toinen sunnuntai-iltapäivä vapaa, ja tämä iltapäivä
sattui juuri hänen loma-ajakseen. Hän lähti viettämään sitä
vanhempiensa luona maatilalla ja tuntien seudun oikaisi sen metsikön
halki, joka juuri silloin suojeli herra Simmons Hackdalea ja neiti
Cynthia Prettyä. Päästyään sen keskelle Kitty kuuli jonkun tytön
nauravan, jolloin hän lähti varovasti hiipimään pensaitten välitse
ääntä kohti. Ja vaikka he eivät huomanneet häntä lainkaan eivätkä
aavistaneet tytön olevan heistä vain kymmenkunnan metrin päässä, näki
Kitty Simmonsin ja sen nuoren neidin, joka asui Chancellorissa, ja
piti heitä silmällä... vihdoin pujahtaen tiehensä yhtä hiljaa kuin oli
tullut lähelle ja miettien yhtä ja toista.
Lopulta myös Simmons ja neiti Pretty poistuivat metsästä, lähtien
kävelemään kotiin Southernstowea kohti syksyisessä hämärässä niitä
samoja rauhallisia kujia ja polkuja, joita pitkin olivat tulleetkin.
He olivat molemmat hyvin tyytyväisiä toisiinsa, ja kun he erosivat
kaupungin laidassa, tekivät he keskinäisen lupauksen tavata toisensa
seuraavanakin iltana. Neiti Pretty meni Chancelloriin, ja Simmons,
tuntien käyttäneensä iltapäivän loistavasti ja ollen vanna siitä, että
neiti Prettystä tulisi hänen lemmittynsä ja ehkä vielä enemmänkin,
jatkoi matkaa mieliravintolaansa ja tilasi itselleen ryypyn.
Nielaistuaan siitä puolet hän äkkiä muisti Jane Prattin ja vihelsi
kimakasti.
Viime aikoina, sunnuntai-iltaisin, hän oli saattanut Jane Prattia
kirkkoon ja jälkeenpäin tehnyt lyhyen kävelyretken hänen kanssaan. Hän
katsoi kelloaan ja näki olevan liian myöhäistä. Mutta voisihan vielä
tavata tytön tulossa kirkosta. Siihen oli kuitenkin paljon aikaa, ja
hän tilasi toisenkin ryypyn, tupakoi tyynesti ja ajatteli vakavasti
uusia suunnitelmiaan. Neiti Pretty omaisuuksineen kangasti komeana
kaikissa hänen mielikuvissaan, ja hän uskoi voivansa olla sekä tytön
että rikkauden oivallinen hoitaja.
Vihdoin hän meni sille kirkolle, jota neiti Pratt suosi. Mutta
tyttöä ei näkynyt muiden seurakuntalaisten joukossa eikä
muuallakaan, minkä vuoksi Simmons oletti, ettei tyttö ollutkaan
käynyt jumalanpalveluksessa, ja lähti Ashenhurst-huvilaan. Hän ja
Jane Pratt olivat keksineet erikoisen merkkijärjestelmän, ja muuan
näistä merkeistä toi tytön pensaikkoon. Sieltä he kävelivät pimeässä
hedelmätarhaan.
"Sinä et tullutkaan kirkkoon, Jennie!" kuiskasi Simmons. "Miksi?"
"En päässyt, ystäväiseni", vastasi sisäkkö. "Rouvalla on muutamia
vieraita, ja hän pyysi minua jäämään kerrankin kotiin. Nyt en saa
olla kanssasi pitkää aikaa, sillä minun pitää lähteä kattamaan
illallispöytää."
"Anna minulle suukkonen kuitenkin", sanoi Simmons. "Kaiketi sinulla on
sen verran aikaa, kultaseni?"
Neiti Pratt ei vastustanut sen enempää suutelemista tai syleilemistä
kuin neiti Prettykään, vaan palkitsi Simmonsille anteliaasti hänen
hellyytensä.
"Sinä et siis ole ollut lainkaan ulkona koko päivänä", sanoi sitten
Simmons. "Etkö iltapäivälläkään?"
"En", vastasi neiti Pratt. "Minä olen pysynyt kotona koko iltapäivän.
Aioin kyllä tulla tapaamaan sinua illalla, mutta silloin tuli vieraita.
Mitä sinä olet tehnyt koko iltapäivän?"
"Tavallista sunnuntaihommaa vain!" vastasi Simmons kevyesti. "Olen
hieman nukkunut, lueskellut ja tupakoinut -- perin ikävää. Minähän saan
aina olla sunnuntait yksikseni, koska John viettää ne Selbeachissa,
meren surullisten aaltojen lähellä. Kunpa sinä, Jennie, olisit ollut
luonani arkihuoneessamme! Takassa paloi iloinen valkea, ja sen edessä
oli mukava sohva. Niin, kultaseni -- mutta mitä hittoa tuo on?"
Tämä huudahdus johtui siitä, että Simmons kosketti hienon kenkänsä
kärjellä jotakin tavattoman kovaa esinettä, joka lojui ruohikossa
hänen jaloissaan. Hän kumartui tavoittamaan sitä käteensä. Silloin
purkautui toinen, hillitympi huudahdus hänen huuliltaan, ja sisäkön
hämmästykseksi hän otti äkkiä esille taskulampun, vääntäen sen
palamaan. Ja kun sen valo kohdistui neliöjalan suuruiseen maapalaseen,
jonka yläpuolella hän sitä piteli, päästi hän vielä kolmannen, mutta
hämmästyneemmän huudahduksen.
"Hyvä Jumala, mitä tämä on? Revolveri!"
Hän suoristautui, tuijotti toveriinsa, katsoi maahan jälleen, kumartui
vielä kerran, otti revolverin tiheästä heinikosta ja valaisi sitä
sähkölampullaan. Neiti Pratt kirkaisi hiljaa ja perääntyi hänen
vierestään.
"Sim, ole varovainen! Ah, luuletko tuota siksi aseeksi, jolla..."
"Luulen!" mutisi Simmons. Hän käänteli revolveria, katsellen sitä
tarkasti, ja hätkähti jostakin uudesta huomiosta.
"Taivas varjelkoon!" sanoi hän. "Kuka olisi voinut ajatella..." Hän
keskeytti ja silmäili sisäkköä kuin jokin olisi äkkiä riistänyt häneltä
terveen järjen.
"Jennie", jatkoi hän käheästi "sinähän näet tämän? Ei sanaakaan,
Jennie, ei sanaakaan tästä kellekään! Minä..."
Rakennuksen jossakin huoneessa soitettiin kelloa kovasti. Neiti Pratt
säpsähti.
"Minun täytyy nyt lähteä, Sim", kuiskasi hän. "Käsittele varovasti
tuota asetta, sillä sehän voi olla ladattu. Voi, ole hyvin varovainen!"
"Kyllä olen", vastasi Simmons kummallisen vakavalla äänellä. "Niin,
mene sinä vain, koska sinua soitettiin. Ja muista nyt, Jennie, vaieta
tästä."
Sisäkkö kiiruhti pois, ja jäätyään yksikseen Simmons pisti revolverin
taskuunsa, poistuen siitä paikasta, josta oli sen löytänyt. Mutta
äkkiä pysähtyen hän palasi ja mittasi huolellisesti askelillaan matkan
löytöpaikasta hedelmätarhan laitaan. Matala pensasaita erotti sen
siellä hiekkakuopasta, josta Deanen ruumis oli löydetty. Viisitoista
metriä -- no niin, tuon aidan takana seisova voisi helposti heittää
revolverin näin kauas hedelmätarhaan. Ja... joku olikin sen heittänyt.
Hän pujahti eräästä aukosta hiekkakuoppaan ja käveli aution ja
kolkon alueen yli sivukujalle, päästen sitten pikku torille, jonka
varrella hän asui. Hänellä oli hartiat kumarassa, pää painuksissa,
kädet housuntaskuissa ja mieli syvissä ajatuksissa. Iltapäivän ihana
seikkailu neiti Prettyn kanssa oli haihtunut muistista, sillä hän ei
voinut pohtia muuta kuin löytöään. Hän ei ollut sanonut mitään Jane
Prattille -- ei, ei, toisti hän itsekseen, ei kerrassaan mitään, ei
vihjaustakaan! Mutta... hän oli tuntenut revolverin. Se kuului John
Hackdalelle, hänen veljelleen. Siinä oli Johnin nimikirjaimet. Sepä se,
ase oli epäilemättä Johnin! Ja mitä nyt tulisi?
Kotona oli hänen ja Johnin yhteisessä vierashuoneessa katettu
illallinen kahdelle. Mutta Simmons tiesi veljensä sunnuntaihommat.
John vietti täsmällisesti sunnuntainsa ystäviensä kanssa Selbeachissa
merenrannikolla noin kymmenen kilometrin päässä ja palasi kotiin
eräässä määrätyssä junassa. Niinpä hän tulisi vasta noin puolen tunnin
kuluttua. Ja Simmons vei revolverin omaan makuuhuoneeseensa, lukitsi
oven ja tarkasti asetta huolellisesti. Sillä oli ammuttu yksi laukaus.
Hän pisti revolverin salaiseen piilopaikkaan.