Sisäkkö livahti varovaisesti tiehensä talon läheisyydestä ja pysytellen
puiden varjossa, jotka erottivat puutarhan hedelmätarhasta, pujahti
pensasaidan aukosta, kääntyen kuin hyvin tottuneena tähän temppuun
oikealle muutamien laakeripensaiden väliin. Pimeässä kietoutui muuan
käsivarsi hänen vartalonsa ympärille, ja suutelemaan valmiit huulet
etsivät hänen huuliaan. Ja muutamiksi minuuteiksi hän ja käsivarren
omistaja antautuivat alttiiksi rakkaudelleen, pysyen vaiti. Mutta äkkiä
tyttö riistäytyi irti pimeän piilottaman rakastajansa syleilystä ja
alkoi kuiskailla.
"Kuinka tiesit minun olevan siellä, Sim?" kysyi tyttö.
"Näin sinut valaistua ikkunaa vasten", vastasi Simmons. "Tunsin sinut
vähemmässä kuin silmänräpäyksessä, sillä kaupungissa ei ole ketään
toista tyttöä, jolla olisi sellainen vartalo kuin sinulla, Jennie.
Mutta mitä sinä siellä oikeastaan hommasit?"
"Tule kauemmaksi talosta", sanoi sisäkkö. "Mennään hedelmätarhan
perälle, sillä minulla on sinulle muutamia uutisia. Täällä tapahtui
juuri äsken jotakin kummallista."
Hän veti Simmonsia mukanaan puiden välitse, kunnes he saapuivat saman
hiekkakuopan laidalle, josta Deanen ruumis oli löydetty. Simmons
muisti, että he kävellessään ensi kerran yhdessä olivat kiertäneet
saman hiekkakuopan, ja Jane Pratt oli silloin säikähtänyt. Mutta nyt
hän ei näyttänyt merkkiäkään pelosta, sillä hänen äsken herännyt
uteliaisuutensa oli haihduttanut paikan ja siihen liittyvien tapausten
muistot.
"Sinä haluat siis tietää, mitä minulla oli tekemistä ikkunan alla?"
kuiskasi hän pysähtyessään Simmonsin kanssa pensaiden varjoon. "Minä
kerron sinulle. Olin vaanimassa."
"Ketä?" kysyi Simmons.
"Sitä et voisi arvata", vastasi tyttö. "Minä kerron sinulle kaikki. Ja
aluksi ilmoitan sinulle, että noin tunti sitten soitettiin julkipuolen
ovikelloa. Menin tietysti avaamaan, ja siellä oli veljesi."
"Johnko?" huudahti Simmons.
"Niin, John, luonnollisesti, koska sinulla tietääkseni ei ole muitakaan
veljiä. Mutta hänellä oli eräs toinen mies mukanaan. Voitko arvata,
kuka?"
"Kuinka sitä aavistaisin? Kuka se oli?"
"Bartlett, mutta hän oli pukeutunut kuin herrasmies."
"Mitä, Jim Bartlettko? Ja Johnin kanssa? Kah..."
Sitten hän keskeytti ja mietti. Hän oli nähnyt Bartlettin oikeudessa
ja kadulla ja huomannut hänen ulkoasussaan tapahtuneen silmäänpistävän
muutoksen, mistä voitiin varmasti päättää, että Bartlett oli tavalla
tai toisella saanut rahaa. Mutta mistä johtui, että hän oli tullut
Johnin kanssa rouva Champernownen luo?
"No niin", sanoi hän, "mitä sitten tapahtui?"
"Veljesi ilmoitti heidän haluavan tavata rouvaa. Hän tahtoi puhutella
häntä ensin kahden kesken. Bartlett odotti hänen mennessään tapaamaan
rouvaa. Ja minä piilouduin etuhallin perälle verhojen taakse vahtimaan.
Veljesi oli salongissa emännän luona jonkun aikaa ja tuli sitten
hakemaan sinne Bartlettinkin. Silloin livahdin pihalle ja kiersin
ikkunan alle. Emännälläni on kummallinen vastenmielisyys verhoja ja
kaihtimia kohtaan -- hän ei halua vetää niitä ikkunoiden eteen, minkä
vuoksi tiesin voivani katsella huoneeseen."
"Mitä sinä näit?" kysyi Simmons. Hän oli jo varma siitä, että
tämän kaiken takana piili jokin salaisuus, ja tiesi, että rouva
Champernownen, Hackdalen ja James Bartlettin kohtaus merkitsi jotakin.
"Kunpa olisit voinut kuullakin!" lisäsi hän pahoitellen. "Kuulla
kaikki!"
"Tietysti en voinut kuulla mitään", vastasi. Jane Pratt. "Mutta sen
sijaan näin tarpeeksi hyvin piilopaikastani. Rouva Champernowne puhui
hetkisen Bartlettille, ja veljesikin puhui hieman -- he puhuivat
kaikki, mutta rouva kuitenkin enimmän. Ja lopussa hän otti esille
maksuosoituskirjansa."
"Ah!" huudahti Simmons. "Tekikö hän niin todellakin?"
"Ja kirjoitti maksuosoituksen", jatkoi Jane Pratt. "Kun hän oli
kirjoittanut, antoi hän sen veljellesi, ja..."
"Eikö Bartlettille?" keskeytti Simmons äkkiä.
"Ei, vaan John Hackdalelle", vastasi sisäkkö. "Panin sen erityisesti
merkille. Ja sitten he poistuivat pitemmittä mutkitta. He olivat
juuri kadonneet kujalle, ja minäkin aioin palata taloon, kun kuulin
vihellyksesi."
Simmons hieroi pimeässä nenänsä päätä vasemman kätensä sormilla, johon
temppuun hän aina turvautui vaivuttuaan syviin mietteihin. Hänen
oikea käsivartensa oli kiertynyt sisäkön vartalon ympärille, ja nyt
hän puristi tyttöä tulisesti. "Jennie", sanoi hän luottavaisesti,
"sinä olet kirotun nokkela tyttö, ja me molemmat teemme kyllä tästä
jotakin suurenmoista hyödyksemme, sen saat vielä nähdä. Mutta,
kuulehan, mieleeni juolahti nyt jotakin. Missä rouva kirjoitti sen
maksumääräyksen?"
"Kirjoituspulpettinsa ääressä lähellä salongin ikkunaa", vastasi Jane
Pratt.
"Silloin on pulpetilla varmasti myös imuri", sanoi Simmons. "Ota sinä
haltuusi sen päällimmäinen lehti, repäise se irti ja talleta minulle.
Lupaatko?"
"Helppoahan se on", vastasi sisäkkö. "Minä repäisen usein irti
päällimmäisen lehden ja voin ottaa sen jo tänä iltana. Mutta mitä
luulet tämän kaiken tarkoittavan?"
"Sen tietää yksin Jumala!" vastasi Simmons leikillisellä äänellä.
"Mutta hyvin mielelläni tahdon saada siitä selvän. Tällä on
luonnollisesti jotakin tekemistä tuossa jutussa. Onko sinulla mitään
kiirettä sisään?"
"Ei", vastasi sisäkkö. "Mutta miksi niin?"
"Kuinka voit kysyäkään sellaista?" sanoi Simmons tulisesti. "Tule
mukaani, hitto vieköön kaiken muun! Viettäkäämme suloinen puolituntinen
yhdessä."
Viehättävällä sisäköllä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän meni
Simmonsin kanssa vielä rauhallisempaan piilopaikkaan ja palasi vihdoin
taloon hyvin tyytyväisenä rakkauden, vehkeilyn ja salaperäisyyden
ilmapiiriin ja vakoiluun, johon hänen mielitiettynsä häntä taitavasti
opetti. Hän oli kyllä seurustellut nuorten miesten kanssa ennenkin,
mutta he olivat olleet tavallisia ja ikäviä verrattuina Simmonsiin.
Simmonsilla oli neiti Prattin mielestä järkeä, ja nuori mies, jolla
oli järkeä, oli paljon mielenkiintoisempi ja huvittavampi ja yleensä
miellyttävämpi, kuin sellainen, joka nähtävästi oli sitä vailla.
Hän tunsi perin miellyttävää kiihtymystä toimiessaan yksissä tuumin
Simmonsin kanssa, ja kun he jälleen tapasivat toisensa, oli hänellä
varastamansa imupaperiliuska mukanaan. Tämä tapahtui neiti Prattin
vapaana iltapäivänä, jolloin Simmonskin oli vapaa, ja he kohtasivat
toisensa rauhallisessa paikassa kaupungin laidalla. Koska ei ketään
ollut näkyvissä hänen ojentaessaan toivotun paperin Simmonsille, otti
tämä heti esille pienen käsikuvastimen taskustaan.
"Mitä sinä sillä teet?" kysyi sisäkkö.
"Katso, niin saat oppia jotakin, Jennie", vastasi Simmons. "Tähän
temppuun kannattaa tutustua, jos tahtoo saada selville toisten
salaisuuksia. Katsohan nyt, tässä imupaperissa ei näy juuri mitään.
Mutta tuohon, Jennie, on sentään kuivattu se maksuosoitus, josta
puhuit. Katsohan nyt: minä pidän kuvastinta toisessa kädessäni ja
panen imupaperin sen eteen toisella. Nyt katson kuvastimeen. Ja mitä
näenkään? Hyväinen aika!"
Simmons päästi tämän huudahduksen vilpittömästi ihmetellen. Hän näki
kuvastimen avulla, että rouva Champernowne oli kirjoittanut tuhannen
punnan maksuosoituksen John Hackdalen nimelle. Mutta miksi? Oliko
se tarkoitettu Johnille itselleen vai Bartlettille vai molemmille
yhteensä? Ja olivatko rahat vaikenemisen palkkiota?
Kuta enemmän Simmons ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän uskoi nyt
olevansa oikeilla jäljillä. Southernstowessa murhattu James Deane oli
sama mies kuin James Arradeane, joka oli niin salaperäisesti kadonnut
Normansholtista parikymmentä vuotta sitten, ja Southernstowessa asuva
rouva Champernowne oli sama nainen kuin Normansholtissa asunut rouva
Arradeane. Jokainen yksityisseikka näytti viittaavan siihen, että joko
rouva Champernowne tai herra Alfred oli ampunut Deanen vaientaakseen
hänen kielensä ikuisiksi ajoiksi. Olivatko John Hackdale ja Bartlett
lisäväkeä murhan jälkeen esimerkiksi siten, että he olivat kuulleet
jotakin rikoksesta ja sitoutuivat vaikenemaan saatuaan ne rahat, jotka
rouva Champernowne heille maksoi? Simmonsista tuntui Johnia vastaan
ilmennyt todistus pätevältä -- hänen mielestään jo niin pätevältä,
että Johnia voitaisiin sen perusteella syyttääkin. Ensin tapahtuu,
tuumi Simmons, tämä murha, ja seuraavana päivänä John saa rouva
Champernownelta sellaisen viran, jota hän ei varmaan ollut päivää
aikaisemmin osannut toivoakaan, ja nyt hän käsittelee tuhannen punnan
maksumääräystä. John tietää selvästi jotakin, ja hänelle maksetaan
luultavasti hyvin, hänen vaatimuksiinsa on suostuttu tai hänet on
lahjottu, sanottakoon sitä miksi hyvänsä, jotta hän salaisi tärkeitä
asioita. Entä sitten Bartlett? Mikä hänen asemansa oli? Miksi hän oli
ollut rouva Champernownen luona silloin, kun maksumääräys kirjoitettiin?
Bartlett oli arvoitus Simmonsille. Hän koetti saada Bartlettin käsiinsä
toivoen rommin ja kemujen avulla voivansa onkia häneltä tietoja, mutta
ei löytänyt tätä miestä Southernstowesta, koska hän oli palannut
asuntoonsa Portsmouthiin. Sitten Simmons turhaan koetti varovasti
urkkia tietoja parilta kolmelta poliisilta, jotka olivat kirjureina
poliisiasemalla. Mutta hän ei saanut ongituksi heiltä mitään -- joko he
eivät tienneet Bartlettista mitään tai teeskentelivät tietämättömyyttä.
Mutta silloin Simmons muisti Johnin huomauttaneen eräänä päivänä,
että hänen nähtensä oli kolme henkilöä ollut menossa kaupungintalolle
ja luultavasti poliisikamariinkin, nimittäin Bartlett, joku toinen
outo mies ja neiti Pretty. Ne iti Prettyn täytyi siis tietää jotakin
Bartlettista. Ja neiti Pretty oli houkuteltava, taivutettava tai
pakotettava kertomaan, mitä hän tiesi.
Hän meni jälleen tapaamaan neiti Prettyä mietittyään kauan ja tarkasti,
kuinka paraiten saisi neidin käsiinsä. Neiti Pretty, joka oli sinä
iltana hieman ikävystynyt, huolimatta Shelmoren ja hänen tätinsä
kohteliaista huomaavaisuuksista ja muiden ihmisten käynneistä hänen
luonaan, otti hänet vastaan mielellään. Vaikka Simmonsilla oli punainen
tukka, terävä nenä ja silmien väli liian kapea, oli tämä mies hänen
mielestään varsin mukiinmenevä, ja hän tiesi myös varmasti, ettei
Simmons ollut hölmö. Sitä paitsi neiti Pretty ei lainkaan inhonnut
miesten osoittamaa ihailua. Hän oli nähnyt heti alussa, että kovin
nuorekas Simmons osasi antaa arvoa naiselliselle viehätykselle. Sen
vuoksi hän tervehtikin tulijaa hymyllä.
"Oletteko saanut jotakin selville?" kysyi hän heidän ollessaan kahden
kesken ja seistessään eri puolilla takkamattoa.
Simmons silitteli polvilleen laskemansa keikarimaisen hatun nupua ja
katseli neiti Prettyä hieman sivulta.
"Tällaisissa tapauksissa, neiti Pretty", huomautti hän, "on paljon
salaperäistä. Ja siksi pitää olla varovainen -- asiakastaankin kohtaan.
Voisin turmella kaikki kertomalla teille liian paljon liian pian. Ja
nyt olen joutunut pulaan, kun en tiedä kaikkea, mitä voisin tietää.
Uskallan väittää, että te voisitte kertoa minulle jotakin, mikä olisi
minulle suureksi avuksi."
"Mitä sitten?" kysyi neiti Pretty.
Simmons päätti äkkiä olla rohkea.
"Mitä oli James Bartlett nimisellä miehellä tekemistä kellojutussa?"
kysyi hän. "Häntä ei kutsuttu todistajaksi, kun Kightiä ja Sandersia
kuulusteltiin, mutta kuitenkin olen varma siitä, että hän oli
jollakin tavalla sekaantunut asiaan, koska näin hänet teidän ja sen
jalokivikauppiaan seurassa, jolle kello oli myyty."
'"Siinä ei mielestäni ole mitään salaisuutta", vastasi neiti Pretty
tyynesti. "Poliisi ei kutsunut Bartlettia todistajaksi, koska se ei
ollut tarpeellista. Hän oli kuitenkin ilmiantanut yövahtimestarin ja
sisäkön. Hän näki heidän menevän jalokivikauppiaan myymälään, sai
selville syyn siihen ja kertoi minulle."
"Te siis maksoitte hänelle lupaamanne palkinnon?" kysyi Simmons.
"Varmasti, koska hän oli ansainnut sen", vastasi neiti Pretty.
"Ja voin vaikka vannoa, että hän mielellään tahtoisi ansaita muutkin
palkinnot, erittäinkin kolmannen", huomautti Simmons. "Ne kyllä
kelpaisivat hänelle."
"Luultavasti", myönsi neiti Pretty. "Mutta hän ei tiedä mitään muuta,
sillä muutoin hän olisi jo aikoja sitten tullut vaatimaan minulta
enemmän rahaa. Ei, Bartlett ei tiedä lisää. Kyllä hän tulisi kertomaan,
jos asianlaita olisi päinvastoin."
"Te haluatte kai hyvin kiihkeästi saada selville tämän salaisuuden,
neiti Pretty?" vihjaisi Simmons. "Teistä tuntuu kuin kosto olisi
jätetty teidän tehtäväksenne?"
"En luule haluani kostonhimoksi tai muuksi yksipuoliseksi tunteeksi",
vastasi neiti Pretty. "Tunnen vain sen, ja mielestäni se on hirveää,
että sellainen rauhallinen, viaton vanhahko mies kuin holhoojani oli
joutunut kylmäverisen murhan uhriksi saavuttuaan tähän kaupunkiin. Enkä
hellitä, ennenkuin voin toimittaa hänen murhaajansa oikeuden käsiin."
"Sanotaan murhan tulevan ilmi", mutisi Simmons. "Mutta sitä en oikein
usko. Me saamme kuulla -- me lakimiehet -- silloin tällöin kummallisia
ratkaisemattomia salaisuuksia, neiti Pretty. Kuitenkin aion koettaa
kaikkeni saadakseni tämän jutun selville. En halua teeskennellä,
neiti Pretty -- teidän palkinnoksi tarjoamanne rahat olisivat minulle
suureksi hyödyksi. Minä kuulun niihin köyhiin nuorukaisiin, joiden
on itse raivattava itselleen tie maailmassa, ja luonnollisesti on
minullakin omat pyrkimykseni. Tahdon edistyä ja vaurastua, niin että
voin hankkia itselleni kodin, mennä naimisiin ja..."
"Oletteko te jo kihloissa?" kysyi neiti Pretty luontevasti.
"En suinkaan, neiti Pretty!" vastasi Simmons teeskennellen suurta
viattomuutta. "Minulla ei ole edes nuorta naistuttavaakaan, vaan puhun
ainoastaan tulevaisuudestani. Ne ovat vain haaveita, neiti Pretty.
Saanko kysyä, oletteko te kihloissa?"
"Saatte kyllä", vastasi neiti Pretty. "Minä en ole kihloissa."
"Merkillistä!" virkkoi Simmons hyvin kunnioittavasti ja ihailevasti.
"Olisin voinut vaikka vannoa, että te olette."
"Minä olen ollut poissa koulusta vasta noin vuoden", huomautti neiti
Pretty. Hän katseli tyynesti Simmonsia ja ajatteli, että Simmons
oli ehdottomasti älykkään näköinen huolimatta punaisesta tukastaan
ja kärpänsilmistään. "Minulla ei ole juuri ollut tilaisuutta
seurusteluun", lisäsi hän, "koska minun on ollut pakko uhrata paljon
aikaa liikeasioille".
"Te olette todella oikea liikenainen", sanoi Simmons. "Ja taitava
olettekin!"
"Minä polveudunkin liikeihmisistä", vastasi neiti Pretty. "Minulla
on selvillä kaikki liike-elämän salaisuudet -- nimittäin omani -- ja
myös raha-asiat. Älkää luulko minua hölmöksi niissäkään asioissa.
Vaikka olen luvannut niin paljon rahaa palkinnoiksi holhoojani murhaa
koskevista ilmoituksista, teen sen sen vuoksi, että tunnen tekeväni
hänelle oikeutta ottaessani siitä selon, ja siksi, että minulla on
varoja siihen. Nyt, kun hän on kuollut, joutuu yhteinen liikkeemme
kokonaan minulle."
"Niinkö?" sanoi Simmons kunnioittavasti. Hän alkoi heti miettiä, kumpaa
polkua hänen olisi paras lähteä kulkemaan, sitäkö, joka vei neiti
Prettyn tinakaivoksille ja rahapusseille, vai sitä, joka viittasi --
epämääräisesti kylläkin vielä -- johonkin kohtaan, mistä voisi kiristää
rouva Champernownea. "Se on jotakin! No niin, minä koetan parastani,
neiti Pretty." Hän nousi lähteäkseen, ja neiti Pretty ojensi hänelle
kätensä. "Pelkään teidän tuntevan olonne täällä melko yksinäiseksi",
lisäsi hän niin kohteliaasti kuin suinkin. "Aion ehdottaa teille pientä
vaihtelua, jos vain sallitte."
Hän ei ollut päästänyt vielä irti kättä, jonka neiti Pretty oli
ojentanut hänelle, ja loi tyttöön katseen, jossa ihailu ja melkein
nöyrä kunnioitus oli taitavasti sekoitettu yhteen. Neiti Prettyn
mielestä hän oli varsin säädyllinen ollakseen vain nuori mies, eikä
hänellä ollut mitään Simmonsin ihailua ja kunnioitusta vastaan.
"Mitä oikein tarkoitatte?"
"Kaupunkimme ympäristö on kaunis", sanoi Simmons. "Te ette voi sitä
aavistaakaan, ellette ole käynyt kaupungin ulkopuolella. Siellä on
muutamia hyvin ihania paikkoja. Tänne tulee joukoittain taiteilijoita
kesäisin, jopa syksylläkin muutamia. Danesley Dingle esimerkiksi tähän
aikaan, sen kauniimpaa paikkaa ei juuri voi olla! Jos haluatte nähdä
sen, neiti Pretty, tai jonkun muun täkäläisen paikan, olisin minä..."
Hän keskeytti katsoen tyttöön, joka käyden täydellisesti naiselliseksi
sulki luomensa, kohottaen ne hetkistä myöhemmin hyvin ujona.
"Te voitte opastaa minut sinne, jos haluatte", sanoi hän. "Tietysti se
olisi minusta hauskaa."
"Sanokaamme siis sunnuntai-iltapäivänä", ehdotti Simmons rohkeasti.
"Tahdotteko tavata minut High-kadun päässä? Sitten menemme ketojen
poikki ja metsien halki sinne ja ihailemme matkallamme kaunista
luontoa. Sopiiko kello kolmen aikaan?"
Hän poistui hetkisen kuluttua, saatuaan neiti Prettyn lupauksen,
muutamien uusien ja kunnianhimoisten suunnitelmien askarruttaessa hänen
harkitsevaa järkeään. Miksi hän ei tähtäisi korkeammalle kuin tähän
saakka oli uskaltanut ajatellakaan? Tässä oli nyt tarjolla sievä tyttö,
jolla oli hyvin paljon maallista tavaraa ja johon hänen viisautensa ja
oveluutensa olivat nähtävästi vaikuttaneet. Miksi hän ei voisi pyrkiä
neiti Prettyn kosijaksi? Ja jälleen hän kysyi itseltään: miksi ei?