Sisäkkö tervehti Hackdalea tavallisella viehättävällä ja tyynellä
hymyllään, mutta katsoi kysyvästi Bartlettiin, jolloin tämän opas
kiiruhti selittämään.
"Onko rouva Champernowne kotona, Jennie?" kysyi hän. "Juuri niin. Tällä
herralla ja minulla on hieman keskusteltavaa hänen kanssaan. Mutta minä
ensin. Voitteko viedä hänet pieneen aamuhuoneeseen niin kauaksi aikaa,
kun juttelen rouva Champernownen kanssa?"
Ja ikäänkuin varmana tytön vastauksesta Hackdale astui halliin,
viitaten toveriaan seuraamaan. Jane Pratt aukaisi läheisen pieneen
huoneen oven, väänsi sähkön palamaan ja siirtyi syrjään päästääkseen
Bartlettin sisälle. Mutta Hackdale jäi ovelle odottamaan, kunnes tyttö
oli poistunut kauemmaksi halliin ja mennyt toiseen huoneeseen. Hän
tiesi rouva Champernownen tahtovan tavata häntä heti -- ja hetkistä
myöhemmin hän jo totteli Jane Prattin viittaavaa kättä ja meni
eteenpäin.
Rouva Champernowne oli yksinään salongissa, suuressa ja loistavasti
valaistussa huoneessa, jonka ikkunat aukenivat nurmikolle päin. Hän
istui leveän ikkunasyvennykseen asetetun kirjoituspulpettinsa ääressä,
nähtävästi kirjoittamassa kirjeitä. Hackdale huomasi mennessään huoneen
poikki hänen luokseen, ettei kierrekaihtimia eikä verhoja oltu vedetty
ikkunan eteen ja että sähkölampuista lähtevät kirkkaat sädekimput
valaisivat viheriää nurmikkoa ja puutarhan koristeellisia pensaikkoja.
Mutta hän näki tämän kaiken vain vilahdukselta, koska hän melkein heti
kohdisti katseensa rouva Champernowneen, jonka silmissä hän huomasi
levottomuutta.
"Mitä nyt?" sanoi rouva viitaten läheiseen tuoliin. "Mikä nyt on
hätänä?"
Hackdale istuutui, kumartuen hänen puoleensa. "Olen pahoillani, rouva
Champernowne", vastasi hän hiljaa, "mutta minun oli pakko tulla
luoksenne heti, sillä mielestäni se oli parasta. Muuta en olisi voinut
tehdäkään. Sama ikävä juttu, rouva Champernowne. Tarkoitan tuota
miestä, josta silloin kerroin teille. Hän on tullut takaisin."
Rouva Champernowne löi kätensä hämmästyneenä yhteen, ja hänen kasvonsa
kalpenivat. Hän katsoi Hackdaleen hyvin pelästyneenä.
"Tehän sanoitte päässeenne hänestä irti", mutisi hän. "Ikuisiksi
ajoiksi!"
"Niin luulinkin", sanoi Hackdale surullisesti. "Koetin parastani,
annoin hänelle ne rahat -- sataviisikymmentä puntaa -- ja lupasin
hänelle yhtä paljon sähköteitse heti, kun kuulen hänen nousseen maihin
New Yorkissa. Mutta hän ei matkustanut. Tosin en tiedä, mitä hän teki,
mutta varmaa on, että hän lähti kaupungista sinä iltana jonnekin. Ja
sen paikan täytyy olla jossakin täällä läheisyydessä, koska hän on
voinut seurata asioiden kulkua. Hän juuri löysi sen kellon ja antoi
sellaisia tietoja, jotka johtivat Chancellorin kahden palvelijan
vangitsemiseen. Te olette tietysti kuullut, mitä tapahtui oikeudessa
tänä aamuna, vaikka ette siellä ollutkaan."
"Kyllä", vastasi rouva Champernowne. Hän vaikeni hetkiseksi,
tarkastellen Hackdalea ja pyöritellen sormuksia lihavissa sormissaan.
"Vai hänkö vainusi sen esille?" sanoi hän vihdoin. "Tuoko sama mies?"
"Sama mies juuri!" vakuutti Hackdale. "Hän on vaarallinen,
häikäilemätön ja viekas. Hän on saanut tuhannen punnan suuruisen
palkinnon, jonka neiti Pretty tarjosi, jos voitaisiin ilmoittaa jotakin
hävinneistä kalleuksista. En aavista, kuinka paljon hän tietää asiasta
-- tietää siitä, mihin hän alussa vihjaisi. Te tiedätte kyllä, mitä
tarkoitan. Mutta pelkään hänen tietävän enemmän kuin hän on tähän
saakka kertonut. Nyt on kysymys siitä, mitä hän voi kertoa."
"Ettekö voi sitä aavistaa tai laatia jonkinlaista teoriaa?" kysyi rouva
Champernowne levottomasti.
"Kyllä voin", vastasi Hackdale hitaasti, hiljentäen ääntään vieläkin.
"Minähän ilmoitin teille silloin tuon miehen kertoneen, että Deane
oli pysäyttänyt hänet sinä yönä North Barin läheisyydessä ja mainiten
nimenne kysynyt tietä kotiinne. Hän oli kertonut Deanelle, missä
huvilanne sijaitsee ja nähnyt hänen lähtevän kävelemään tänne päin.
Hän ei silloin myöntänyt sen enempää, ja tietysti minä lahjoin hänet
pitämään suunsa kiinni siitäkin. Mutta nyt luulen, rouva Champernowne,
että hän seurasi Deanea ja näki hänet seurassanne asuntonne likellä."
Hän katseli rouva Champernownia tarkasti, lausuessaan viime sanansa,
ja huomasi hänen levottomuutensa enenevän. Silloin hän alkoi arvailla.
Oliko mahdollista...
"Nyt haluaisin tietää", sanoi rouva Champernowne äkkiä, "onko hän
kertonut samaa jollekin toiselle kuin teille? Onko?"
"Siitä olen ihan varma", vastasi Hackdale, "ettei hän ole kertonut sitä
kellekään. Hän tietää voivansa saada teiltä paljon enemmän kuin keltään
toiselta -- jos näet se seikka, että Deane silloin tuli tapaamaan teitä
ja tapasikin, todella on pidettävä salassa. Onko se välttämätöntä,
rouva Champernowne?"
Rouva Champernowne loi häneen oudon, mutta vakavan katseen.
"On!" vastasi hän. "Ihan välttämätöntä!"
"Siinä tapauksessa on suostuttava tuon miehen vaatimuksiin", sanoi
Hackdale. "Niin se on. Siitä väitteleminen ei hyödytä mitään, koska
hänellä on valta käsissään."
"Mutta mihin se päättyy?" kysyi rouva Champernowne. "Jos hänelle
annetaan enemmän, ilmestyy hän jälleen jonkun ajan kuluttua näkyviin.
Siis jatkuvaa kiristystä. Jos hänet voitaisiin vaientaa kerta
kaikkiaan..."
"Siihen keksitään ehkä jokin keino", huomautti Hackdale. "Olen
ajatellut asioita tullessani tänne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä
teiltä erästä asiaa. Tehän tunnette minut, rouva Champernowne, ja
tiedätte myös, että olen koettanut auttaa teitä parhaan kykyni mukaan
tässä asiassa. Tuntuuko teistä kokonaan mahdottomalta, että menisitte
poliisin, poliisimestari Mellapontin, luo ja kertoisitte hänelle, mitä
tiedätte tästä asiasta, päästäksenne täydellisesti eroon koko jutusta?
Ikuisiksi ajoiksi, että voisitte näpsäyttää sormianne kiristäjälle?
Ajatelkaa nyt, rouva Champernowne."
Rouva Champernowne oli vaiti. Hackdale ei voinut sanoa ajatteliko
hän vai eikö. Hän alkoi sivellä sormillaan edestakaisin imupaperia
edessään, siirtäen katseensa sormistaan Hackdaleen ja Hackdalesta
sormiinsa. Hänen silmäinsä ilme muuttui oudoksi, ja sitten hän alkoi
puhua.
"Ihan mahdotonta!" sanoi hän kovalla, väkinäisellä äänellä. "Se mies on
ostettava! Kerta kaikkiaan. Mutta toivoisin olevani täysin varma..."
"Varma mistä, rouva Champernowne?" kysyi Hackdale hänen vaietessaan.
"Soisin voivani olla ehdottomasti varma siitä, ettei kukaan muu tiedä,
mitä se mies tietää", vastasi hän. "Jos vain voisin olla varma siitä..."
"Minun mielestäni voitte olla täydellisesti varma, ja siihen on hyvin
yksinkertainen syy", huomautti Hackdale. "Minä ainakin olen varma."
"Mistä syystä ja miksi olette tullut tänne?"
"Seuraavasta", vastasi Hackdale luottavaisesti naurahtaen. "Jos
Southernstowessa vain olisi joku, joka tietäisi, mitä hänkin tietää,
olisi jo aikoja sitten koetettu saada neiti Prettyn tarjoama palkinto.
Ei, rouva Champernowne, hän on ainoa, joka sen tietää, ja ainoa vaara."
"Silloin hänet on ostettava", toisti rouva tiukasti. "Mutta kuinka
voimme saada varmuuden hänen jatkuvasta vaikenemisestaan? Te
viittasitte johonkin mielipiteeseenne. Millainen se on?"
"En neuvoisi antamaan hänelle suurta rahasummaa", sanoi Hackdale. "Hän
voisi tuhlata sen ja sitten vaatia enemmän. Mielipiteeni on se, että
hänelle annettaisiin jonkinlainen eläke tai elinkorko -- niin ja niin
paljon vuodessa."
"Koko hänen elämänsä ajaksiko?" kysyi rouva Champernowne.
Hackdale katsoi häneen merkitsevästi.
"Eläessään hän voi kertoa milloin tahansa samat asiat kuin nytkin",
sanoi hän. "Niin, elinkorko on luvattava hänelle koko hänen elämänsä
ajaksi."
"Kuka se mies on?" kysyi rouva Champernowne äkkiä.
"James Bartlett", vastasi Hackdale. "James Bartlett."
Rouva Champernownen ilme vääristyi inhosta.
"Bartlettko?" huudahti hän. "Mutta hänhän on juoppo! Ja juoppo
lörpöttelee."
Mutta Hackdale pudisti päätään.
"Hän oli kyllä sellainen ennen", sanoi hän, "mutta nyt hän näyttää
parantaneen tapansa ja tulleen hyvin kohtuulliseksi -- liiankin
kohtuulliseksi, minun mielestäni. Luulen rahojen parantaneen hänet.
Hän on nyt luullakseni siirtänyt myötätuntonsa pankkitiliin, jota hän
näyttää ainakin haluavan kovin mielellään suurentaa. Ei, jos hänen
vaatimuksiinsa suostutaan vihjaamallani tavalla, ei hän puhu. En tunne
ainoatakaan täkäläistä, joka olisi niin hyvin selvillä omista eduistaan
kuin hän nykyään."
"No niin", sanoi rouva Champernowne. "Toteuttakaamme siis tämä
suunnitelmamme. Tahdotteko pitää siitä huolta?"
Hackdale nyökkäsi oveen päin, josta oli tullut huoneeseen.
"Hän on täällä, rouva Champernowne", vastasi hän. "Pidin nimittäin
parhaana tuoda hänet tänne. Te otatte hänet puheillenne, esiinnytte
niin ankarasti ja asiallisesti kuin suinkin ja annatte hänen huomata,
että hän on joutunut tekemisiin hyvin teräväpäisen naisen kanssa. Olkaa
luja häntä kohtaan. Hänen on paljon parempi sopia teidän kanssanne
asiasta, koska olette päähenkilö, kuin minun kanssani, jos ryhtyisin
välittäjäksi. Tuonko hänet tänne, rouva Champernowne?"
Hän nousi nähdessään rouvan nyökäyttävän päätään ja poistuen huoneesta
meni hallin poikki hakemaan Bartlettia. Mikäli hän voi huomata, oli
halli tyhjä. Mutta siinä hän erehtyi. Sen äärimmäisessä varjoisassa
päässä hiiviskeli Jane Pratt valppaana epäillen Simmonsin veljen
hommia ja pitäen silmänsä ja korvansa auki. Hän näki Hackdalen hakevan
Bartlettin pienestä aamuhuoneesta ja huomasi heidän kuiskailevan
keskenään mennessään hallin poikki ja katoavan salonkiin. Ovi vedettiin
kiinni. Ja Jane Pratt, muistaen äkkiä emäntänsä kummallisen ja
omituisen vastahakoisuuden vetää verhoja ja kaihtimia ikkunoiden eteen,
hiipi pois varjosta, livahti pihalle sivuovesta ja kiersi pensaikon
taakse, jonka laakerien ja liljojen välistä voi katsella suoraan
salongin ikkunaan pysyen itse turvallisesti piilossa.
Bartlett seurasi Hackdalea rouva Champernownen luo hyvin uteliaana.
Hän muisti kerran tavanneensa rouvan ihan erilaisissa olosuhteissa.
Kohtauspaikkana oli silloin ollut poliisilaitoksen oikeussali, ja
rouva Champernownen ollessa tuomarina hän oli itse ollut syytettyjen
aitiossa. Rouva Champernowne, toimiessaan pormestarina, ei ollut
ainoastaan sakottanut häntä, vaan myös pitänyt hänelle vakavan
nuhdesaarnan ja saanut hänet tuntemaan itsensä melko mitättömäksi
olennoksi. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Bartlett oli taipuvainen
pitämään itseään tuomarina ja rouva Champernownea rikollisena. Hän
nosti päänsä pystyyn ja käyttäytyi niin hyvin ja ylpeästi kuin suinkin
muistaen, mitä äsken oli sanonut Hackdalelle, että hän ennen muinoin
oli ollut herrasmies.
Mutta Bartlett nolostui sittenkin aika lailla. Tämä rouva Champernowne,
joka istui kirjoituspulpettinsa ääressä, oli yhtä kauhistuttava kuin
Southernstowen pormestari istuessaan suuressa virkatuolissaan. Vaikka
hänen hyvin säilyneet kasvonsa olivatkin kauniit ja viehättävät, voi
hän muuttaa ne tavattoman ankariksi ja torjuviksi, ja hän katsoi
nyt Bartlettiin, kun Hackdale toi hänet sisälle, melkein samoin
kuin olisi katsonut johonkin äskettäin vangittuun murtovarkaaseen,
joka on laahattu oikeuden tuomittavaksi. Kun hän viittasi Hackdalea
istuutumaan, jätti hän Bartlettin seisomaan ja mittaili tätä
katseellaan kiireestä kantapäähän niin, että Bartlettin oli suorastaan
hankala seistä hänen edessään. Tarkastelu ei koskenut pukua -- Bartlett
olikin niin varma säädyllisestä, vieläpä hienosta asustaan, ettei
tuntenut sen vuoksi levottomuutta -- vaan rouva tuijotti kuin olisi
tutkinut miehen sielua, katsonut hänen sisimpäänsä. Partlett huomasi
äkkiä, ettei tämä nainen ollutkaan niin pehmeä kuin voi eikä niin
taipuvainen kuin ohut metalli, ja hänen itsetietoisuutensa alkoi sulaa.
"No niin, Bartlett", aloitti rouva Champernowne terävällä, asiallisella
äänellä, "minusta näyttää kuin meidän pitäisi selvittää joitakin välejä
keskenämme. Mutta minä en aio tehdä sopimuksia sellaisten ihmisten
kanssa, jotka ovat huikentelevaisia. Siitä ei ole vielä kulunut
pitkääkään aikaa, kun teidät tuotiin eteeni syytettynä juopumuksesta,
ja minä sakotin teitä. Kuinka voin tietää teidän muuttaneen
käytöstänne?"
Bartlett levitti kätensä, näyttäen loukatulta viattomuudelta.
"Näytänkö sentapaiselta mieheltä, johon viittasitte, rouva
Champernowne?" kysyi hän pahastuneena. "Minä olin kyllä sellainen
joku aika sitten, mutta nyt voin sanoa omaksuneeni toiset tavat
ja toisenlaisen suunnan. Minä aion hankkia itselleni arvokkaan
yhteiskunnallisen aseman, rouva Champernowne, erittäin arvokkaan. Se
onkin vain palaamista siihen, millainen ennen vanhaan olin -- täällä
elää vielä paljon ihmisiä, rouva Champernowne, jotka voivat muistaa
minun olleen hyvin kunnioitettavan henkilön."
"Hauskaa kuulla, että olette parantanut tapanne, Bartlett", sanoi rouva
Champernowne. "Mutta pelkään, että jos vietätte joutilasta elämää
helposti saaduilla rahoilla, rupeatte huvittelemaan, joudutte huonoon
seuraan ja palaatte entiseen elämäntapaanne. Ja kun viiniä on päässä,
purkautuu totuus ulos. Kaiketi ymmärrätte tarkoitukseni."
"Kyllä, täydellisesti, rouva Champernowne", vastasi Bartlett, "enkä
ole lainkaan loukkaantunut. Mutta vakuutan teille, että kunnianhimoni
tähtää muualle, ihan muualle. Ensiksikään en aio jäädä asumaan tänne
enkä siis joudu kiusaukseen liittyä huonoon seuraan, josta suvaitsitte
puhua. Eroan siitä kokonaan, rouva Champernowne -- niin minä aion
tehdä."
Rouva Champernowne ja Hackdale katsahtivat toisiinsa. Hackdale ymmärsi
hänen katseensa kehoitukseksi sekaantua asiaan.
"Te aioitte menetellä samoin vähän aikaa sitten, Bartlett", sanoi hän.
"Lupasitte matkustaa Amerikkaan, mutta ette matkustanutkaan."
Bartlett katsoi vuorotellen kumpaankin tutkijaan ja hymyili puoleksi
irvistäen, puoleksi vedoten heidän suosioonsa.
"Kuulkaahan nyt, herra Hackdale!" huudahti hän melkein liikuttavasti.
"Niin, sir ja rouva Champernowne, voidaanko odottaa mieheltä, että hän
luopuisi tilaisuudesta hankkia hieman rahaa? Kun luvattiin niin kaunis
palkinto..."
"Emme halua kuulla puhuttavan mistään palkinnosta emmekä muustakaan,
hyvä mies!" keskeytti rouva Champernowne tiukasti. "Emme kärsi mitään
viittauksia, selityksiä tai nimenomaisia määritelmiä, koska me kolme
olemme jo muutenkin selvillä asiasta. Ja minäkin tahdon uskoa, että
aiotte viettää raitista ja vakavaa elämää, antamatta kielenne juoruta."
Kun Bartlett kuuli tämän, palasi hänen itseluottamuksensa, ja hänen
sävynsä kävi varmemmaksi. "Se on omien etujeni mukaista -- jos
vain voimme sopia -- että muutun raittiiksi ja vakavaksi, rouva
Champernowne", vastasi hän. "Luulisin sen jo teidän itsennekin
huomaavan."
"Luullakseni voimme kannustaa teitä pysymään raittiina, vakavana
ja kunnioitettavana elämässänne ja huolellisena ja pidättyväisenä
puheissanne", huomautti rouva Champernowne kuivasti. "Minun ehtoni
riippuvat siitä, että se toteutuu, Bartlett. Minulle ei saa sanella
ehtoja, mutta silti haluan kuulla, mitä kuvittelette. Puhukaa suunne
puhtaaksi."
Bartlett epäröi hetkisen. Sitten käyden rohkeammaksi hän sanoi:
"No niin, minä haluan saada yhtä suuren summan kuin neiti Prettykin
tarjoaa tiedoista. Hän on ilmoittanut antavansa kolmetuhatta puntaa."
"Kolmetuhatta pötyä!" keskeytti rouva Champernowne. "Minulta ette saa
kolmeatuhatta, hyvä mies, ette ollenkaan! Te saatte vain säännöllisen
avustuksen, jonka menetätte heti, jos saan aihetta moittia käytöstänne.
Se maksetaan teille vain siinä tapauksessa, että saan kuulla teidän
pysyneen raittiina ja horjumattomana ja pitäneen suunne kiinni.
Ymmärrättekö -- minä tarjoan teille eläkettä?"
"Koko iäksenikö?" kysyi Bartlett tiukasti.
"Niin, koko iäksenne", vastasi Rouva Champernowne.
"Maksetaanko se viikoittain?"
"Joka perjantai", sanoi rouva Champernowne. "Herra Hackdale maksaa sen."
"No niin", sanoi Bartlett, "mutta kuinka paljon?"
"Neljä puntaa", vastasi rouva Champernowne.
"Viisi, rouva, minun luullakseni", ehdotti Bartlett. "Viisi! En voi
suostua vähempään, ja lisäksi vaadin ne tuhat puntaa, jonka saisin
heti, jos menisin suoraan neiti Prettyn luo ja kertoisin hänelle..."
Rouva Champernowne keskeytti hänet katseellaan ja parilla sanalla. He
alkoivat hieroa kauppaa. Vihdoin rouva Champernowne suostui Bartlettin
ehtoihin -- tuhat puntaa käteistä rahaa heti John Hackdalen nimelle
kirjoitetun maksuosoituksen muodossa ja viisi puntaa eläkettä viikossa,
jonka Hackdale maksaisi aina perjantaisin. Niin päästiin vihdoinkin
sovintoon.
Vaikka sisäkkö ei kuullut mitään, näki hän kuitenkin paljon.
Hän huomasi rouva Champernownen ottavan vihdoin esille
maksuosoituskirjansa, täyttävän yhden lomakkeen ja ojentavan sen
Hackdalelle. Sitten Hackdale ja Bartlett poistuivat salongista. Jane
Pratt kuuli heidän aukaisevan julkipuolen oven ja menevän matkoihinsa
kujaa pitkin. Ja hän aikoi juuri itse, ihmetellen ja epäillen, palata
sisälle, kun kuuli puutarhasta hiljaisen, erikoisen vihellyksen.
Silloin hän kääntyi poispäin ja katosi vieläkin synkempiin varjoihin.