Bartlett tunsi kohoavansa suuriin korkeuksiin siinä ammatissa, johon oli
vapaaehtoisesti ruvennut vuorokautta aikaisemmin. Hän kääntyi neiti
Prettyn puoleen varoittavan ja juhlallisen näköisenä.
"Älkää vain erehtykö, neiti!" sanoi hän. "Katsokaa tarkasti, koska
kultakelloissa ei yleensä ole suurtakaan eroa. Te olette siis varma,
että tämä on herra Deane-vainajan kello?"
"Minä olen siitä yhtä varma kuin tässä seisomisestani!" vakuutti neiti
Pretty. "Ja minun täytyykin olla, koska olen nähnyt tuon kellon satoja
kertoja pienestä tytöstä asti. Se kuului holhooja-vainajalleni. Ja
te sanotte", lisäsi hän kääntyen kauppiaan puoleen, "ostaneenne sen
eilen Mary Sandersilta, Southernstowen Chancellor-hotellin sisäköltä?
Silloin..."
"Minä en tiennyt naisen nimeä, arvoisa neiti", keskeytti kauppias. "Hän
näytti hyvin kunnioitettavalta nuorelta henkilöltä ja kertoi minulle
tarinan, joka minusta tuntui täysin uskottavalta. Mutta tietysti, jos
te tunnette kellon..."
"Ah, kellosta ei ole epäilemistäkään!" sanoi neiti Pretty
vakuuttavasti. "Muuten on olemassa paljon muitakin ihmisiä, paitsi
minua, jotka sen tuntisivat. Mitä nyt on tehtävä?" kysyi hän kääntyen
Bartlettin puoleen. "Turvaudummeko poliisiin?"
"Tietysti, neiti!" vastasi Bartlett. "Poliisiin tietysti --
Southernstowen poliisiin ja erittäinkin poliisimestari Mellapontiin."
Hän puhui kerkeästi ja luottavasti saatuaan selville asemalta
tullessaan, että neiti Pretty pitäisi sanansa ja maksaisi hänelle
tuhannen punnan korvauksen kellon löytämisestä. "Meidän pitää lähteä
sinne heti. Tekin voitte tehdä sen mukavammin seuraamalla minua",
jatkoi hän kääntyen kauppiaan puoleen. "Ja teidän on tietysti otettava
kello mukaanne."
Kauppias vihjaisi jotakin sopimattomasta ajasta, lausuen samalla
toivomuksensa, ettei hän haluaisi menettää mitään tässä jutussa. Mutta
Bartlett heilautti kättään.
"Minähän sanoin teille jo eilen, ettette menetä mitään koko jutussa",
sanoi hän. "Tämä arvoisa neiti pitää siitä kyllä huolta, koska
viisikymmentä puntaa ei merkitse hänelle mitään verrattuna siihen
etuun, jonka johtolangan löytäminen hänen holhoojansa murhaajien
vangitsemiseksi on tuottanut. Teidän pitää tietysti tulla kanssamme
Southernstoween todistamaan, että juuri tuo nainen teille myi kellon."
"Niin kai", vastasi kauppias, alkaen antaa ohjeita apulaiselleen.
"Siellä pannaan luullakseni toimeen poliisitutkinto?" kysyi hän
pistäessään kellon taskuunsa ja ottaessaan hattunsa ja päällystakkinsa.
"Se merkitsee vielä suurempaa ajanhukkaa!"
"Oikeuden avustaminen ei ole ajanhukkaa, sir", huomautti Bartlett niin
arvokkaasti kuin osasi. "Se kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin, sir. Eikä
tästä jutusta päästäkään paljaalla poliisitutkinnolla, vaan se joutuu
valamiehistön käsiteltäväksi."
Kauppias mutisi jotakin, mistä toiset ymmärsivät hänen pahoittelevan,
ettei Mary Sanders ollut vienyt kelloa muualle, mutta hän seurasi
kuitenkin Bartlettia ja neiti Prettyä asemalle, matkustaen heidän
kanssaan Southernstoween. Bartlett ei ollut käynyt kertaakaan tässä
pienessä kaupungissa sen jälkeen kun oli nopeasti sieltä poistunut John
Hackdalen vaatimuksesta. Hän oli silloin livahtanut tiehensä pitkin
takakujia ja varjoisia puistoteitä, mutta nyt hän marssi rohkeasti
kadulla tietäen, että useat ihmiset, jotka näkivät ja tunsivat
hänet, ihmettelivät hänen uusia vaatteitaan, siistiä ulkomuotoaan
ja neiti Prettyn toveruutta. Ja juuri kaupungin keskustassa, tuskin
kolmenkymmenenkään metrin päässä poliisiasemalta tuli John Hackdale
äkkiä eräästä pankista kadulle, ollen melkein törmätä Bartlettiin,
neiti Prettyyn ja jalokivikauppiaaseen. Hän pysähtyi heti ja tarttui
Bartlettia käsivarteen.
"Tekö täällä?" huudahti hän. "Mitä ihmettä te..."
Bartlett riisti irti käsivartensa ja jatkoi matkaansa.
"Nyt en voi palvella teitä, herra Hackdale", sanoi hän hieman
alentuvasti ja julkeasti. "Minulla on muita tärkeitä hommia, mutta suon
teille minuutin tai pari jälkeenpäin."
Hän marssi eteenpäin, viitaten tovereitaan seuraamaan. Hackdale, joka
oli hämmästynyt sanattomaksi, seisoi suu auki tuijottaen hänen ja
toisten jälkeen. Hän tuijotti, kunnes näki kaikkien kolmen katoavan
kaupungintalon porttikäytävään ja poikkeavan poliisiasemalle. Sitten
hän vasta veti syvään henkeä.
"Mitä lempoa tämä oikeastaan merkitsee?" sanoi hän melkein ääneen.
"Bartlett, jonka nyt pitäisi olla New Yorkissa, ilmestyy tänne
neiti Prettyn ja erään vieraan henkilön seurassa. Ja he menevät
poliisiasemalle. Mitä kirottuja temppuja hänellä nyt onkaan mielessä?
Hän ei siis olekaan matkustanut! Aikooko hän --?"
Simmons saapui juuri silloin paikalle kantaen toisessa kädessään
punaisella nauhalla sidottua asiakirjakääröä. Hänen veljensä tarttui
häntä olkapäähän.
"Sim!" huudahti hän, "oletko kuullut konttorissanne mitään tästä Deanen
jutusta? Onko neiti Pretty käynyt siellä tänä aamuna tai äskettäin?"
"Ei muutamiin päiviin", vastasi Simmons, huomaten heti veljensä
levottomuuden. "Ei, emme ole kuulleet mitään. Mitä uutta neiti
Prettystä?"
John Hackdale tuijotti vieläkin porttikäytävään, jonne kummallinen
kolmikko oli kadonnut. Hän nyökkäsi sinnepäin.
"Neiti Pretty, muuan outo mies ja tyhjäntoimittaja Bartlett menivät
juuri ohitseni poliisiasemalle", sanoi hän. "Jotakin on siis tekeillä!
Mutta..."
"Bartlettko?" keskeytti Simmons säpsähtäen. "Jim Bartlettko? Joku sanoi
eilen illalla, että..."
"Mitä sitten?" sähähti John. "Mitä?"
"Ei muuta kuin ettei Bartlettia ole missään näkynyt viime aikoina",
jatkoi Simmons. "Tuoko sama Bartlett siis? Vieläpä neiti Prettyn ja
erään vieraan seurassa? Hm, oliko se vieras etsivän näköinen?"
John Hackdale ei vastannut, ja Simmons huomasi, että hän oli
säikähtynyt ja hermostunut.
"Kuulehan nyt, Sim", sanoi John hätäisesti, "Shelmore on neiti Prettyn
asianajaja. Juokse ilmoittamaan hänelle, mitä olen kertonut sinulle, ja
pyydä häntä tulemaan tänne poliisiasemalle, missä nuo toisetkin ovat
Mellapontin luona. Shelmore saa kyllä selville, miksi he ovat saapuneet
sinne, ja hän kertoo sitten kaikki sinulle. Sinä voit selostaa minulle
asian päivällisaikaan. No, kiiruhda nyt!"
Simmons nyökkäsi ja lähti Shelmoren konttoriin päin, mieli täynnä
ajatuksia. Miksi John niin ilmeisen kiihkeästi tahtoi saada selville
syyn neiti Prettyn ja Bartlettin käyntiin poliisiasemalla erään oudon
miehen seurassa? Miksi John näytti pelästyneeltä? Mitä John tiesi
Bartlettista, tai paremmin sanoen, mitä Bartlett tiesi Johnista? Kun
Bartlett, ovela kerjäläinen, kirotun sukkela mies ollessaan selvä,
sanoi Simmons itsekseen kiivetessään Shelmoren portaita, oli mennyt
Mellapontin luo neiti Prettyn kanssa, silloin hän, koira vieköön,
myös tiesi jotakin, mutta mitähän se oli? Ja saadakseen sen selville
hän kertoi Shelmorelle, mitä hänelle juuri oli ilmoitettu. Mutta
hänen hämmästyksekseen Shelmore jäikin istumaan tyynesti, näyttämättä
merkkiäkään siitä, että hän aikoi nousta.
"Tämä ei kuulu lainkaan meihin, Hackdale", sanoi hän jyrkästi.
"Oletteko saanut ne asiakirjat Parmiter ja Pulsfordilta?"
Simmons nolostui: Koska hän itse oli äärettömän utelias, ei hän voinut
mitenkään ymmärtää, että joku toinen voi olla toisenlainen. Mutta
Shelmore oli nähtävästi ihan välinpitämätön, ja hänen oli siis pakko
tuoda esille asiakirjansa, vieläpä istua niiden ääressä koko aamu. Hän
arvaili kuitenkin koko ajan, mitä poliisiasemalla nyt hommattiin ja
miksi hänen veljensä oli halunnut saada sen niin välttämättä tietää.
Jos John Hackdale tai hänen nuorempi veljensä olisi voinut katsella
tiiliseinien läpi poliisimestarin yksityishuoneeseen, olisi hän
nähnyt Mellapontin istuvan pöytänsä ääressä ääneti kuuntelemassa sitä
selostusta, jonka Bartlett puheenjohtajana esitti täydellisesti,
korostaen kaunopuheisesti omaa osuuttansa. Mellapont tunsi Bartlettin,
tiesi hänen olevan rappiolle joutuneen miehen, tyhjäntoimittajan,
juopon ja rähjäisen siitä saakka, kun hän itse pari vuotta sitten oli
saapunut kaupunkiin. Nyt hän kuitenkin ihmetteli koko ajan Bartlettin
puhuessa tätä muutosta -- tuossa hän seisoi hyvin kunnioitettavana,
terveen näköisenä, itsetietoisena ja varmana, ilmaisten lisäksi
melkoista kyvykkyyttäkin -- ja poliisimestari kysyi itseltään, kuinka
tämä kaikki oli tapahtunut ja mistä Bartlett oli saanut ne varat,
jotka hän nähtävästi oli tuhlannut pukuvarastoonsa? Mutta hän piti sen
omana tietonaan ja teki Bartlettille, sitten kun tämä kelpo mies oli
lopettanut kertomuksensa, vain yhden ainoan persoonallisen kysymyksen:
"Asutteko nykyään Portsmouthissa?"
"Olen asunut siellä viimeiset pari kolme viikkoa, herra
poliisimestari", vastasi Bartlett heti. "Sain sattumalta hieman rahoja,
sir, ja lähdin matkoihini tästä entisestä ympäristöstäni."
Hänen sanoissaan oli jonkinlainen vihjaus siihen, että hän oli uusi
Bartlett eikä entinen tyhjäntoimittaja, ja Mellapont nyökkäsi,
katsellen kultakelloa, joka oli otettu esille ja laskettu hänen
pöydälleen.
"Minä edellytän, neiti Pretty, olevan ehdottomasti totta, että tämä
kello on kuulunut herra Deanelle?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi neiti Pretty.
"Oliko hänellä tämä mukanaan tullessaan tänne?" kysyi Mellapont.
"Hänellä oli se mukanaan, kun hän lähti Cambornesta", sanoi neiti
Pretty. "Näin sen viime kerran Bristolissa. Herra Deane ja minä
lähdimme Cambornesta yhdessä. Me pysähdyimme päiväksi tai pariksi
Exeteriin ja jatkoimme vasta sitten matkaamme Bristoliin. Me olimme
siellä kolme päivää katsellen paikkakuntaa, ja sitten minä matkustin
Bathiin erään ystäväni luo, ja herra Deane jatkoi matkaansa eteenpäin
yksinään sisämaahan ja pohjoiseen. Minä näin tuon kellon viime kerran
eräässä Bristolin hotellissa, missä hän otti sen taskustaan syödessämme
aamiaista ja tarkisti sitä rautatieajan mukaan. Tietysti se on sama
kello!"
"Te voitte kai tuntea sen nuoren naisen, joka myi sen teille?" kysyi
Mellapont jalokivikauppiaalta. "Minun on tietysti kutsuttava hänet ja
se mies tänne. Jos siis tahdotte odottaa, niin..."
Hän nousi tuoliltaan sellaisen miehen tapaan, jolla on edessään
tavallista tärkeämpi tehtävä, ja poistui, vielä pyydettyään vieraitaan
jäämään huoneeseen siihen saakka, kunnes hän tulisi takaisin. Eräässä
kaukaisessa piirikunnassa puhjennut teollisuuslakko, joka oli riistänyt
häneltäkin hänen vakinaiset miehensä, oli nyt loppunut ja kaikki hänen
miehensä olivat palanneet, jolloin ylimääräiset poliisit oli vapautettu
työstä. Mellapont valitsi erään vanhan ja kokeneen siviilipukuisen
miehen, nimeltä Nicholson, ja kerrottuaan hänelle lyhyesti äsken
kuulemansa seikat lähti miehen kanssa Chancellor-hotelliin. He astuivat
sisälle pihan perältä takaportista, ja ensimmäinen henkilö, jonka he
siellä näkivät, oli Belling, joka juuri keskusteli erään kauppiaan
kanssa yksityishuoneensa ovella. Hän näki Mellapontin katseen ja
ymmärrettyään sen merkityksen lähetti kauppiaan pois, viitaten molempia
poliisimiehiä astumaan sisään.
"Vihdoinkin olemme saaneet jotakin ilmi, Belling", sanoi Mellapont,
kun ovi oli suljettu. "Kuunnelkaahan nyt! Te muistatte kai, että
Deanella oli kalleuksia mukanaan, kun hänet viimeksi nähtiin täällä
-- timanttineula, timanttisormuksia ja kultakello? Luonnollisesti
-- no niin, kello myytiin eilen eräälle portsmouthilaiselle
jalokivikauppiaalle! Ja kenen luulette sen tehneen, Belling?"
"Ei -- ei suinkaan kukaan täältä?" kysyi Belling hermostuneesti.
"Täältäpä tietenkin!" vastasi Mellapont. "Sisäkkönne Mary Sanders sen
myi."
Belling tuijotti häneen kauhistuneena.
"Mitä te sanotte!" huudahti hän. "Hänkö?"
"Niin", sanoi Mellapont. "Ja hänellä oli mukanaan silloin eräs
toinenkin palvelijoistanne, Kight!"
Belling tuijotti nyt vielä kiinteämmin.
"Hyväinen aika!" mutisi hän. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"
"Sekin on totta", vastasi Mellapont. "Missä he nyt ovat, Belling? Minä
haluan puhutella heitä."
"Tyttö on varmaankin työssään ensi kerroksessa", vastasi Belling,
"ja luullakseni Kight nukkuu paraikaa huoneessaan. Mutta minä voin
toimittaa hänet tänne, ja tyttö tulee heti. Lähetänkö noutamaan häntä?"
"Kight ensin", sanoi Mellapont. "Tuokaa hänet tänne ja noutakaa tyttö
heti hänen saavuttuaan."
Belling poistui huolestuneena ja hämmästyneenä, ja molemmat
poliisimiehet istuutuivat odottamaan. Isäntä palasi kymmenen minuutin
kuluttua Kightin kanssa, joka näytti vielä olevan puoleksi nukuksissa
ja oli pukeutunut kiireesti. Mellapont nyökkäsi hänelle.
"Hyvää huomenta, Kight", sanoi hän kohteliaasti. "Haluan jutella pari
sanaa kanssanne Deanen jutusta. Jos olisitte niin hyvä, Belling",
jatkoi hän katsahtaen isäntään, "niin teidän sopisi..."
Beling ymmärsi vihjauksen ja poistui huoneesta. Mutta tällä kertaa hän
palasi heti tuoden sisäkön. Tyttö astui huoneeseen epäilemättä mitään,
mutta huomattuaan yövahtimestarin hän kalpeni ja huohotti, ja Kight,
nähdessään hänet, kirosi heti itsekseen.
"Juuri niin!" sanoi Mellapont. "Mutta se ei auta teitä ollenkaan,
Kight. Ottakaamme heti selko asiasta. Mary Sanders, te myitte
eilen aamulla kultakellon viidestäkymmenestä punnasta eräälle
portsmouthilaiselle jalokivikauppiaalle, ja te, Kight, olitte hänen
kanssaan ja odotitte kaupan edustalla hänen sopiessaan asiasta, ja
sitten menitte yhdessä siihen pankkiin, johon jalokivikauppias oli
antanut maksuosoituksen. Nyt se kello on tunnettu samaksi, jota herra
Deane, murhattu mies, oli käyttänyt. Mitä on teillä molemmilla tähän
sanomista?"
Hän katsoi toisesta toiseen, kiinnittäen vihdoin katseensa sisäkköön.
Tyttö vuoroin kalpeni ja punastui ja vapisi koko ruumiiltaan. Hänen
huulensa aukenivat raolleen, mutta Kight sai pistetyksi sanasen väliin,
ennenkuin toinen ehti puhua mitään.
"Älä sano mitään!" murahti hän. "Älä niin mitään! Pidä suusi kiinni! He
eivät saa minulta tietää mitään!"
"Hyvä on", huomautti Mellapont. "Siinä tapauksessa pitää teidän
molempien seurata minua poliisikamariin. Ei, te ette poistu lainkaan
tästä huoneesta vaihtamaan pukua tai tekemään muuta. Teidän
takaportistanne on sinne vain muutamia askelia, te saatte tulla sinne
nykyisessä asussanne. Jos jälkeenpäin haluatte jotakin, tuodaan se
teille. Seuratkaa nyt minua -- eikä mitään tyhmyyksiä!"
Odottaessaan poliisimestarin huoneessa neiti Pretty tovereineen kuuli
vihdoin askelia ja näki hetkisen kuluttua yövahtimestarin, mulkoilevan
ja uhmaavan, ja sisäkön, hermostuneen ja pelästyneen, tulevan
opastettuina sisään. Nähdessään jalokivikauppiaan Mary Sanders oli
vähällä pyörtyä, mutta kääntyi sitten Kightin puoleen.
"Minähän sanoin sinulle, mitä siitä tulisi!" tiuskasi hän. "Minä tiesin
sen onnistuvan huonosti. Miksi emme voisi kertoa hänelle ja neidille --"
"Tuki suusi!" keskeytti Kight vihaisesti. "Anna heidän todistaa se,
mistä meitä syytetään, koska se on heidän asiansa. Mistä te meitä
oikeastaan syytätte?" jatkoi hän julkeasti Mellapontille. "Murhasta
varmaankin? Hyvin uskottavaa, vai mitä?"
"Minä syytän teitä, poikaseni, ainakin aluksi siitä, että olette
laittomasti pitänyt hallussanne tuota esinettä", vastasi Mellapont
viitaten kelloon. "Myöhemmin tulemme kyllä ottamaan selon muustakin."
"Te aiotte luullakseni vangita meidät", ivasi Kight. "Hyvä on, herra
poliisimestari, mutta meillä on varmasti yhtä suuri turva laissa kuin
muillakin."
"Te saatte tuntea sen suojelusta paljonkin, poikaseni, ennenkuin tästä
selviätte", vastasi Mellapont. "Teistä ei siis kumpikaan halua tulla
järkiinsä ja puhua asiasta? No, sama se..."
Kun Kight ja sisäkkö oli suljettu lukkojen ja salpojen taakse ja
Mellapont oli käskenyt Bartlettin, neiti Prettyn ja jalokivikauppiaan
saapua viranomaisten eteen seuraavana aamuna, lähtivät vieraat
tiehensä. Bartlett ja jalokivikauppias keskustelivat neiti Prettyn
kanssa hetkisen yksityisesti neidin omassa arkihuoneessa hotellissa
ja poistuivat sieltä hyvin tyytyväisinä, jopa niin mielissään,
että jalokivikauppias todella ehdotti Bartlettille, että he
tarjoiluhuoneessa juhlisivat tämän aamun tulosta pullollisella parasta,
mutta Bartlett kieltäytyi jyrkästi ja opasti hänet kiireesti asemalle
erästä rauhallista sivukujaa pitkin. Sillä Bartlett oli neiti Prettyn
ikkunasta nähnyt John Hackdalen maleksivan hotellin läheisyydessä
odottamassa eikä lainkaan halunnut tavata häntä nyt. Niinpä myös
Bartlett matkusti takaisin Portsmouthiin.
John meni kotiinsa päivälliselle levottomana, hämmentyneenä ja
ihmetellen. Vihdoin saapui Simmonskin, joka heti pani merkille
vanhemman veljensä kiihkon. Mutta Simmons ei ollut silloin vielä
kuullut mitään, joten hän oli yhtä utelias saamaan tietoja asiasta
kuin John. Päivällisen jälkeen molemmat palasivat yhdessä kaupungin
keskustaan, ja kun he lähestyivät kaupungintaloa, huomasivat he sen
edustalle kerääntyneen paljon ihmisiä. Muuan työmies, jolta John uteli
tietoja, kääntyi häneen päin ihmetellen.
"Ettekö ole kuullut sitä vielä, herra Hackdale?" vastasi hän. "Siitähän
puhutaan jo kaikkialla kaupungissa. He ovat vanginneet Charlie Kightin
ja Polly Sandersin tuon vieraan herrasmiehen murhasta. He ovat molemmat
tuolla lukkojen ja salpojen takana."