Kultakello

Simmons tuli asuntoonsa sinä iltana täydellisesti varmana siitä, että

Deanen murhaan liittyvä salaisuus oli rouva Champernownen hallussa. Hän

oli jo varma siitäkin, että Deane oli sama Arradeane, joka kerran oli

asunut Normansholtissa; että rouva Champernowne oli rouva Arradeane ja

että herra Alfred oli vetelehtivä laiska veli. Tämän kaiken perusteella

voitiin olettaa vaikka mitä. Ehkä rouva Champernowne oli ampunut Deanen

omin käsin -- se ei tuntunut hänestä lainkaan mahdottomalta. Ehkä herra

Alfred ampui hänet, mikä oli vähemmän otaksuttavaa, mutta kuitenkin

mahdollista. Ehkä joku kulkuri, joku hylkiö markkinoilta, oli tehnyt

ryöstömurhan. Simmonsista tämä tuntui mitättömältä yksityiskohdalta

verrattuna siihen tosiseikkaan, että mikäli nyt voi päätellä asioista,

Arradeane oli nähnyt ja tuntenut vaimonsa elävienkuvien teatterissa

ja jälkeenpäin haastatellut häntä hänen omassa puutarhassaan. Mies ja

vaimo olivat tavanneet toisensa, sitä ei voitu kieltää. Mutta mitä

heidän kohtaamisensa jälkeen tapahtui, sitä Simmons ei vielä tiennyt,

mutta aikoi ottaa siitä selon. Muuten hän oli jo saanut päähänsä

toisen olettamuksen, joka vahvistui tunti tunnilta, kunnes se häntä

oikein kiusasi. Tiesikö hänen veljensä, John Hackdale, jotakin rouva

Champernownen salaisuudesta? Tiesikö hänkin, että murhattu mies tapasi

rouva Champernownen kuoliniltanaan? Siis lyhyesti sanoen, oliko John

perehtynyt noihin asioihin, joita peittävän verhon läpi eivät poliisit

eivätkä siviilihenkilöt olleet kyenneet tunkeutumaan?

Simmons osasi asianmukaisesti nimittää kutakin ilmiötä, ja hänellä

oli syytä epäillä veljeään. Nuoruudestaan huolimatta hän oli paatunut

kyynikko. Hän oli oivallisen epäileväinen kaikkea hyväntahtoisuutta

kohtaan; kukaan ei hänen mielestään tehnyt milloinkaan mitään

palkatta, mutta jos joku niin teki, oli hän hölmö. Jos milloin tahansa

näet jonkun henkilön saavuttavan paremman aseman ja varallisuutta,

mietti Simmons mielessään, voit olla ihan varma siitä, että

hänen ylentämisensä on ollut jonkun etujen mukaista. Ja hän teki

itselleen kysymyksen, jota hän sanoi hyvin ilkeäksi: Miksi oli rouva

Champernowne alkuvalmisteluitta ja hetken mielijohteesta ylentänyt

Johnin varajohtajasta, josta toimesta oli palkkaa vain kuusi puntaa

viikossa, sellaiseen asemaan, josta, kuten Simmons oli saanut selville,

maksettiin hyvin suuri palkka?

Mikä oli ollut siihen syynä ja vaikutteena? Hänestä oli nurinkurista

uskoa, että tämä toivottava ylennys oli johtunut Johnin

liikemieslahjoista ja taitavuudesta, samoin kuin sekin, että pitäisi

myöntää Johnin olevan ainoan sopivan henkilön tuohon toimeen. Simmons

tunsi tarpeeksi paljon maailmaa tietääkseen, että oli olemassa

kymmenittäin, jopa sadoittainkin sellaisia miehiä, ihan yhtä hyvin,

ellei paremminkin sopivia kuin John tämän uuden yhtiön yhdistettyyn

johtajan ja sihteerin toimeen; vieläpä he olisivat kiihkeästi ottaneet

tämän toimen vastaan kahdesta kolmasosasta siitä palkasta, jonka John

tulisi saamaan. Ei, sitä pötyä ei Simmons uskonut, sillä hän tiesi

paremmin, kuinka oli asian laita. Tällä nopealla ylenemisellä oli

kyllä omat syynsä -- eikö ollut merkillistä, että se tapahtui juuri

seuraavana päivänä Deanen ruumiin löytämisen jälkeen? John tiesi siis

jotakin, ja tämä uusi virka suurine palkkoineen oli vain lahjus, että

hän pitäisi suunsa kiinni. Mutta mitä hän siis tiesi?

"Siitä on minun otettava selko!" mumisi Simmons pistäessään avaimen

täysihoitolansa lukon reikään. "Se on minun etujeni mukaista. Pidä

silmällä numero yhtä, Sim, veikkonen -- ja tässä tapauksessa on numero

yksi paras ystäväni!"

Hän oli koko ikänsä kuullut Johnin toistelevan tätä kallisarvoista

totuutta niin usein, että se oli käynyt hänelle oikeaksi evankeliumiksi

-- hänellä ei todella ollutkaan muuta uskoa. Hän ei tuntenut olevansa

lainkaan kiitollisuudenvelassa Johnille siitä, että tämä oli elättänyt,

vaatettanut ja kasvattanut hänet ja hankkinut hänelle vihdoin toimen.

Simmons sanoi Johnin tehneen sen kaiken omaksi hyödykseen; eihän

olisi lainkaan käynyt päinsä sallia Southernstowen asukkaiden sanoa,

että John Hackdale, niin ripeä ja eteenpäinpyrkivä nuori mies, antoi

nuoremman veljensä käyttää resuisia housuja ja rikkinäisiä kenkiä ja

jäädä opetusta vaille. John tiesi kyllä, ettei mikään kannattanut niin

hyvin kuin uljaana ja kunnollisena esiintyminen. Niin ainakin päätteli

Simmons, tuntematta lainkaan tunnontuskia epäillessään veljensä

jollakin tavoin sekaantuneen tähän Arradeane-Champernownen salaisuuteen

ja päättäessään pitää häntä tämän jälkeen tarkasti silmällä.

Simmonsilla oli nyt edessään maali, jonka läpi hän aikoi potkaista

onnen jalkapallon ja jonka poikkipuusta riippui suuri julistus, luvaten

voittajalle kolmetuhatta puntaa.

Mutta Simmons ei olisi ollut niin levollinen, käveltyään

sunnuntai-iltana rouva Champernownen viehättävän sisäkön kanssa, jos

olisi tiennyt, että noin kolmenkymmenen kilometrin päässä hänestä oli

muuan toinen viekas vainukoira samoilla jäljillä kuin hänkin. Bartlett!

Tämä kelpo herrasmies oli luettuaan ja painettuaan mieleensä sen

julistuksen sisällön, jota Pemberton oli pyytänyt häntä jakelemaan,

alkanut nopeasti ajatella. Hän piti John Hackdalelle antamansa

lupauksen ja poistui Southernstowesta viimeisessä junassa, mutta

ennenkuin juna lähti Portsmouthiin, kolmenkymmenen kilometrin päähän

Southernstowesta, oli hän päättänyt olla matkustamatta New Yorkiin

tai edes Southamptoniin ja antaa noille molemmille paikoille pitkän

nenän. Sillä Bartlett, vaikka hän oli viime vuosina ollut maleksija

ja parantumaton tyhjäntoimittaja, oli aikoinaan ollut jokseenkin

älykäs ja ovela mies, eikä viimeaikainen rommin palvonta ollut vielä

täydellisesti kuolettanut hänen kykyjään. Tämä juttu alkoi hänelle

selvitä. Siihen liittyi jokin salaisuus, ja hänellä oli tavallaan

sen avain. Hän oli ensin ajatellut, että John Hackdale oli vaatinut

hänen vaiteliaisuuttaan, koska häväistysjuttu tai kyseleminen voisi

suututtaa rouva Champernownea, Southernstowen pormestaria. Mutta nyt

hän näki siinä piilevän jotakin muuta. Hänet oli riennetty toimittamaan

pois tieltä -- lahjottu vetäytymään syrjään. Sataviisikymmentä puntaa

taskussa ja toiset sataviisikymmentä tiedossa oli kyllä mainio asia,

mutta ei tarpeeksi. Ei missään tapauksessa tarpeeksi... erittäinkään

tuohon palkintojulistukseen verrattuna. Amerikkaanko? Ei missään

nimessä! Portsmouthiin aluksi ja siistiin asuntoon, minne hän voi

piiloutua kypsyttämään suunnitelmiaan -- joko kiristääkseen rouva

Champernownelta rahaa tai tehdäkseen jotakin, mikä toimittaisi hänelle

neiti Prettyn palkinnon.

Bartlett vietti sen yön eräässä halvassa hotellissa ja herättyään

varhain seuraavana aamuna arvosteli tilannetta tehden useita

päätöksiä, jotka suureksi osaksi johtuivat siitä, että hänellä oli

sataviisikymmentä puntaa taskussaan. Hän aikoi vuokrata itselleen

vaatimattoman asunnon Portsmouthista, sitten ostaa uuden puvun,

uusia kaulahuiveja ja uudet kengät, viettää rauhallista elämää ja

olla hyvin varovainen rommin juomisessa. Hän tahtoi hoitaa aivojaan

ja terästää järkeään, hankkia itselleen kaikki Southernstowessa

ilmestyvät ja muutkin sanomalehdet, joissa kerrottiin lähemmin tuosta

"Hiekkakuoppamurhasta", kuten Deane-juttua oli ruvettu nimittämään, ja

vahvistaa itseään ensimmäiseen suoraan hyökkäykseen, jossa tarvittiin

yksityiskohtaisia tietoja. Sen hän oli päättänyt varmasti, että hän

ansaitsisi rahaa joko neiti Prettyltä tai rouva Champernownelta. Ne

rahat, jotka hänellä oli taskussaan, olivat tietysti tulleet rouva

Champernownelta eikä John Hackdalelta. Ja kyynillisesti nauraen hän

mutisi, että siellä, mistä nämä olivat kotoisin, oli vielä paljon

jäljellä. Kiristetty raha tai palkintoraha olivat hänestä yhtä hyvää.

Bartlettilla oli vielä sen verran tarmoa jäljellä, että hän kykeni

toteuttamaan päätöksensä. Hän sai rauhallisen ja mukavan asunnon

Portseassa erään lesken huvilassa, uudisti vaatevarastonsa ja

vähensi järkevästi liiallista rommin nauttimista; hänen emäntänsä

mielestä hän oli tyyni, hyvin käyttäytyvä mies, joka söi ateriansa

määrättyinä aikoina, käveli ulkosalla melkoisen paljon, maksoi

laskunsa säännöllisesti joka lauantai aamiaispöydässä ja osti ja luki

kovin paljon lehtiä. Hän nimitti itseään siellä Bartoniksi, sanoen

ansainneensa hieman rahaa työskenneltyään kovasti koko ikänsä ja

haluavansa nyt nauttia levosta jonkun aikaa. Ja hän olikin todella

tarpeeksi levollinen lukiessaan lehtiään ja leikellessään niistä

uutisiaan, jotka sitten pani säilöön vanhaan lompakkoonsa. Kaikissa

näissä uutisissa kerrottiin Deanen murhasta ja kuulustelusta eikä

niissä ollut paljoakaan uutta, mitä niiden lukija ja kokooja ei olisi

entuudestaan tiennyt. Mutta eräänä iltana, kun Bartlett silmäili

Portsmouthin iltalehtiä, hän luki neiti Prettyn tekemästä uudesta

palkintotarjouksesta, ja hänen alkoi tehdä mieli noita rahoja enemmän

kuin milloinkaan ennen. Kolmetuhatta puntaa! Hän olisi jättänyt

rouva Champernownen kidutettavaksi, hirtettäväksi, mestattavaksi tai

poltettavaksi, jos palkinto olisi puoleksikin noin suuri ja käteisellä

maksettava.

Bartlett meni kaupungille tavalliselle aamukävelylleen seuraavana

päivänä ja mietti asioita. Palaisikohan hän Southernstoween kertomaan

neiti Prettylle kaiken sen, mitä todella tiesi? Jos neiti ja hänen

lainoppinut neuvonantajansa ja poliisi ryhtyisivät seuraamaan sitä

heikkoa johtolankaa, jonka hän saattoi ilmoittaa, saisiko hän silloin

palkinnon? Mutta kaikissa tapauksissa hän voisi saada jo heti

kaksituhatta puntaa, koska se summa tarjottiin kelle tahansa, joka oli

nähnyt Deanen murhailtana. Hän oli nähnyt Deanen -- hän, Bartlett!

Mutta äkkiä karmivat kylmänväreet hänen selkäänsä, vaikka hänen

sydäntään lämmittivät palkinnon toiveet, sillä hänen mieleensä johtui,

että neiti Pretty ehkä vaatisi häntä todistamaan nähneensä Deanen.

Hänen oli kyllä helppo väittää, että hän oli nähnyt Deanen, mutta

kuinka hän voisi sen todistaa?

No niin, se voisi ehkä sittenkin kelvata jonkinlaiseksi todistukseksi,

jos hän samalla todistaisi John Hackdalen antaneen hänelle rahaa,

paljon rahaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni ja matkustaisi heti

tiehensä -- mutta silloin Hackdale voisi ehkä kieltää milloinkaan

niin tehneensä -- voisi todella sanoa rouva Champernownen

lahjoittaneen rahat armeliaisuudesta auttaakseen häviölle joutunutta

southernstowelaista pääsemään uudestaan alkuun. Ehkä olisi parasta

mennä suoraan rouva Champernownen luo kiristämään ja tarjoamaan

hänelle sen ehdon, että hän sai mieluummin maksaa kuin päästää hänet

turvautumaan neiti Prettyyn. Mutta taas hän epäröi. Vähän ennen tätä

tapahtumaa oli Bartlett joutunut hieman tekemisiin Southernstowen

poliisin kanssa, ja hänen oli ollut pakko esiintyä maistraatissa,

jonka puheenjohtajana oli toiminut pormestari, rouva Champernowne. Hän

muisti rouvan ankaran lujan esiintymisen ja kavahti ajatustakin joutua

taas tekemisiin hänen kanssaan. Ei, mutta entä jos hän menisikin neiti

Prettyn luo ja kertoisi hänelle tietonsa. Kunpa hänellä vain olisi

ollut enemmän kerrottavaa!

Bartlettin aamiaiskävely vei hänet koneellisesti hänen tavalliseen

käyntipaikkaansa, erääseen ravintolaan suurliikenteisen kadun

varrelle. Hän tilasi lasillisen mielijuomaansa ja pysähtyi pikari

kädessään tarjoiluhuoneen kaari-ikkunan viereen katselemaan

vilkasta katuliikennettä ja uudestaan miettimään suunnitelmiaan ja

pulmiaan. Ja äkkiä hän säpsähti nähdessään pari henkilöä, jotka hän

southernstowelaisena tunsi tarpeeksi hyvin. Hän katsoi katsomistaan ja

alkoi ihmetellä.

Nuo henkilöt olivat mies ja nainen -- Kight, Chancellorhotellin

yövahtimestari, ja Mary Sanders, sisäkkö. He olivat molemmat

pukeutuneet parhaimpiin vaatteihinsa ja nähtävästi saapuneet kaupunkiin

siksi päiväksi huvittelemaan. Mutta Bartlettin terävät silmät, hänen

katsellessaan heidän hommiaan kadun toisella puolen, näkivät heidän

etsivän jotakin. He kävelivät käytävällä tirkistäen eri kauppoihin ja

pysähtyivät sitten äkkiä erään kello- ja jalokivikaupan edustalle.

Kohta sen huomattuaan he perääntyivät ja aloittivat nähtävästi hyvin

kiihkeän väittelyn, joka vihdoin päättyi siihen, että Mary Sanders

poistui Kightin luota ja astui jalokivikauppaan. Hän viipyi siellä

jonkun aikaa, ja Kight odotti. Mary tuli vihdoin kadulle liittyen

toveriinsa, ja nyt seurasi toinen väittely, jonka kuluessa Kight näytti

paheksuvan jotakin hänelle ilmaistua asiaa. Mutta vihdoin, nähtävästi

Maryn houkutuksesta, hän meni tytön kera takaisin kauppaan, ja he

viipyivät siellä noin kymmenen minuuttia. Sitten he tulivat ulos ja

lähtivät kävelemään katua pitkin. Ja Bartlett, siemaistuaan lopun

rommistaan, livahti kadulle ja seurasi heitä turvallisen välimatkan

päässä.

Kight ja hänen toverinsa kävelivät hitaasti eteenpäin, kunnes

saapuivat erään pankin edustalle. Nainen meni sisään, ja Kight odotti

ulkopuolella. Eikä hänen tarvinnut odottaakaan pitkää aikaa, sillä Mary

Sanders tuli pian kadulle jälleen ja työnsi käsilaukkuunsa jotakin,

mikä Bartlettista näytti setelitukolta. Tyttö nyökkäsi iloisesti ja

tyynnyttävästi Kightille, ja yhdessä he sitten lähtivät satamaan päin,

missä on kaupungin huvittelupaikkoja. Ja Bartlett antoi heidän mennä ja

palasi ravintolaansa miettimään.

Se kohtuullisuus, jota Bartlett oli pakottautunut noudattamaan

Portsmouthiin tulonsa jälkeen, oli terästänyt hänen luontaista älyään.

Nyt hän ajatteli hartaasti ja ovelasti. Hän oli moneen kertaan lukenut

selostuksia murhajutusta ja muisteli nyt yövahtimestarin ja sisäkön

todistuksia, kiinnittäen erityisesti huomionsa siihen, mitä tyttö

oli sanonut Deanen rahoista ja jalokivistä, jotka hän oli nähnyt

pukupöydällä viedessään Deanelle kuumaa maitoa murhailtana. Entä jos...

jos...

Annettuaan ajatustensa liitää muutamia minuutteja nopeasti Bartlett

keskeytti ne. Hän seisoi hetkisen paikallaan, arvostellen itseään.

Hän oli siististi, vieläpä hyvinkin puettu, ja tiesi olevansa

kunnioitettavan näköinen. Hänen nenänsä oli kyllä ollut punertava

ja hänen silmänsä veristyneet hänen poistuessaan Southernstowesta,

mutta nyt olivat nämä juoppouden merkit hävinneet. Hän tiesi, koska

kerran oli ennen ollut paremmassa asemassa, voivansa käyttäytyä

hyvin ja puhua sujuvasti, ja hänellä oli tuo lohduttava tieto siitä,

että hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Ja äkkiä, luottaen kykyynsä

näytellä haluamaansa osaa, hän lähti liikkeelle ja meni rohkeasti

samaan jalokivikauppaan, josta Kight ja Mary Sanders olivat tulleet

esille noin parikymmentä minuuttia sitten. Kauppias, lempeän näköinen

silmälaseja käyttävä mies, seisoi myymäläpöytänsä takana tarkastellen

tavaroitaan, apulaisen palvellessa kauempana erästä ostajaa.

Bartlett lähestyi kauppiasta.

"Saanko puhella teidän kanssanne kahden kesken hetkisen?" kysyi hän

kohteliaasti.

Kauppias näytti hieman hämmästyvän, mutta astui kuitenkin heti

myymäläpöydän ohi ja avattuaan erään oven kaupan perällä viittasi

vierastaan astumaan sisään. Bartlett totteli katsahtaen häneen tavalla,

jonka piti merkitä, että hän tahtoi keskustella omistajan kanssa

yksityisesti.

"Asianne?" kysyi kauppias.

"Seikka on sellainen", vastasi Bartlett, "että minä olen yksityisetsivä

ja olen saanut hoitaakseni hyvin tärkeän ja arkaluontoisen tehtävän.

Teidän luonanne kävi äsken nuori nainen, jonka tunnen ja jota syystä

epäilen. Meidän kesken puhuen, mitä hän halusi?"

Kauppias oli tarkasti katsellut Bartlettia. Ja tämä näyttikin varmasti

sellaiselta, jollaisia yksityisetsivien luullaan olevan, sillä hänessä

oli jotakin sentapaista. "Toivoakseni tässä ei ole mitään vialla",

vastasi hän levottomasti. "Jos haluatte tietää, tuli tuo nuori nainen

myymään minulle kelloa."

"Arvokasta kultakelloako?" kysyi Bartlett heti.

"Niin, kultakelloa juuri", vastasi kauppias. "Ja arvokasta.

Nainen sanoi minulle saaneensa sen äskettäin testamenttilahjana

eno-vainajaltaan. Mutta hän sanoi olevansa työläinen ja haluavansa

mieluummin sen arvon rahassa kuin kellon ja pyysi minua ostamaan sen."

"Ja te ostitte?"

"Kyllä, ja maksoin hänelle siitä tavattoman hyvän hinnan. Viisikuudetta

puntaa", vastasi kauppias. "Hän sai maksuosoituksen. Onko siinä mitään

vialla?"

"Maksuosoituksen peruuttaminen on jo liian myöhäistä", sanoi Bartlett.

"Minä seurasin heitä pankkiin. Tytöllä oli eräs mies mukanaan..."

"Niin, sen tiedän -- hänen oma miehensä -- hänkin tuli tänne",

keskeytti kauppias. "Mutta..."

"Mies ei ole sen enempää hänen miehensä kuin minäkään", sanoi Bartlett.

"No niin, minä pelkään, että tuo kello on varastettu. Mutta tämän asian

voin selvittää vuorokaudessa. Ja jos kello kuuluu sille henkilölle,

jonka omaksi sitä luulen, ette menetä mitään. Sen takaan. Nyt ei

sanaakaan tästä kenellekään, kunnes tapaatte minut jälleen tähän samaan

aikaan huomenna."

Kauppiaan mieli näytti keventyneen, vaikka hän vieläkin oli hämmästynyt.

"Jos epäilitte noita henkilöitä, miksi ette pidättänyt heitä?" kysyi

hän. "Ehkä he..."

Bartlett taputti hänen käsivarttaan.

"Siihen on vielä sittenkin aikaa, kun tulen tänne jälleen", sanoi hän

iskien silmää. "Minä voin vangita molemmat tunnin kuluessa. He eivät

aavista lainkaan, että olen heidän jäljillään. Pitäkää huolta kellosta,

kunnes tapaatte minut tähän samaan aikaan huomenna."

Sitten hän poistui, palaten asuntoonsa syömään päivällistä. Sen jälkeen

hän istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti huolellisesti suunnitellun

kirjeen neiti Cynthia Prettylle, Southernstowen Chancellor-hotelliin,

piirtäen sen alle tilapäisen nimensä Bartonin. Siinä hän sanoi, että

hänellä oli tärkeä ilmoitus tehtävänä äskeisen murhenäytelmän johdosta,

ja pyysi, että neiti tulisi tapaamaan häntä Portsmouthin asemalle puoli

yhdentoista aikaan seuraavana aamuna ja toistaiseksi pitäisi tätä

kirjettä ehdottomasti yksityisenä.

Ja neiti Pretty tuli. Hän oli kiihkeä ja utelias. Bartlett arvioi hänet

parissa minuutissa ja tiesi sitten, että tytöstä koituisi hänelle

kelvollinen kultakaivos. Käyttäytyen kohteliaasti ja kunnioittavasti

hän selosti neidille lyhyesti eilisen tapahtuman ja opasti hänet

jalokivikauppiaan liikkeeseen. Ja kauppias näytti heille pienessä

yksityishuoneessaan kelloa. Neiti Pretty katsahti siihen vain kerran ja

kalpeni.

"Taivas varjelkoon!" sanoi hän hiljaa. "Niin, tämä on epäilemättä

holhoojani kello!"