Simmonsin luonnostaan terävä järki, jota vielä lainopillinen harjoitus
oli terästänyt, työskenteli melko uutterasti hänen kiitäessään kotia
kohti. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen oli onnistunut tehdä
hyvä keksintö. Muutamat erityisseikat olivat ilmeisiä ja hän alkoi
niitä luokitella ja järjestellä. Sitä miestä, joka oli kadonnut
Normansholtista, oli nimitetty James Arradeaneksi, ja hän oli ollut
ammatiltaan siviili-insinööri. Southernstowesta löydetyn murhatun
miehen nimi oli James Deane, ja hänkin oli neiti Prettyn puheiden
mukaan ammatiltaan siviili-insinööri. Normansholtissa asuneella rouva
Arradeanella oli ollut veli, joka oli asunut hänen luonaan ja ollut
tyhjäntoimittaja; Southernstowessa asuvalla rouva Champernownella
oli myös veli, joka asui hänen luonaan tyhjäntoimittajana ja oli sen
näköinen kuin ei milloinkaan olisi ollut muuntapainen. Niin paljon kuin
Simmons voi päätellä asioista sen kertomuksen mukaan, jonka oli kuullut
uudelta ystävältään Swilford Swalelta, olisivat Normansholtissa asuneet
herra ja rouva Arradeane nykyään sen ikäiset kuin äsken kuollut herra
Deane ja vielä elävä rouva Champernowne. Oliko siis James Deane sama
henkilö kuin James Arradeane? Oliko rouva Champernowne sama nainen kuin
kuin rouva Arradeane? Simmons oli taipuvainen vastaamaan molempiin
kysymyksiin myöntävästi. Southernstowessa sattuneen salaperäisen murhan
alusta asti hän oli merkinnyt muistiin kaikki yksityiskohdat, ja nyt
matkustaessaan etelään hän alkoi muistaa seikkoja, jotka eivät olleet
näyttäneet hyvinkään tärkeiltä hänen ensi kerran kuullessaan niistä
puhuttavan, mutta jotka nyt tuntuivat melko tärkeiltä, kun hän katseli
niitä sen valossa, mitä sattumalta oli saanut selville Normansholtissa.
Hän alkoi punnita muutamia niistä istuessaan ravintolavaunun mukavassa
nurkkauksessa. Hänellä oli taskussaan paljon leikkeleitä, jotka
hän oli koonnut paikallislehdistä ja joissa kaikissa kerrottiin
Deanen murhasta. Hän otti ne esille, etsien niiden joukosta käsiinsä
selostuksen lykätystä kuulustelusta. Chancellor-hotellin isäntä,
Belling, oli silloin ollut todistajien joukossa. Bellingin todistus
oli hyvin täydellinen, koska tuomari puolestaan ja Shelmore neiti
Prettyn puolesta olivat pakottaneet hänet kertomaan kaikki, mitä
hän vain muisti parista keskustelustaan murhatun kanssa. Simmons
tarkasteli nyt huolellisesti näitä kysymyksiä ja vastauksia. Ja
niistä selveni selvästi ja erehtymättömästi ainakin se, että kun
Deane meni eläviinkuviin kohtalokkaana maanantai-iltana, hän näki
silloin rouva Champernownen, sillä kun hän palasi Chancelloriin, kysyi
hän Bellingiltä, kuka tuo nainen oli, ja puhui hänestä jälkeenpäin
Bellingille. Olikohan siis, kysyi Simmons itseltään, Deane eli kuten
hän nyt uskoi Deanen olleen Arradeane tuntenut rouva Champernownen
vaimokseen, jonka luota hän oli karannut Normansholtista noin
parikymmentä vuotta sitten?
Simmons uskoi, että näin todella oli käynyt. Ja jos asia oli niin,
valaisi se melkoisesti juttua. Hänestä näytti siltä, että se, mitä
jälkeenpäin tapahtui tuona iltana, kävi näin: Deane eli Arradeane oli
poistuttuaan huoneeseensa yöksi saanut äkkiä päähänsä lähteä tapaamaan
rouva Champernownea ja sen vuoksi noussut ja mennyt, vaikka silloin
olikin jo ollut niin myöhä. Ja se herätti useitakin kysymyksiä.
Tapasiko Deane rouva Champernownen? Jos hän tapasi, niin missä ja mihin
aikaan? Miksi Deane oli halunnut häntä tavata? Tämä viime kysymys pani
Simmonsin jälleen tutkimaan sanomalehtileikkeleitä, ja hän tarkasteli
taas Bellingin todistusta. Ah, tuossahan olikin pari kolme tärkeätä
kysymystä ja vastausta:
"Mitä te kerroitte hänelle rouva Champernownesta?"
"Vain sen, että hän on Southernstowen pormestari, hyvin viisas nainen
ja hyvin menestyvä liikealallakin -- siis sellaista, mitä jokainen
olisi vieraalle kertonut jostakin kaupungin huomattavasta henkilöstä --
tavallista puhelua."
"Ettekö muuta?"
"No niin, muistaakseni kerroin hänelle niistä huhuistakin, että rouva
Champernownen luullaan menevän naimisiin sir Reville Childerstonen
kanssa tai ainakin aikovan mennä."
Tämä viime vastaus tuntui Simmonsista hyvin tärkeältä, ja hän ihmetteli
lukiessaan jatkoa, ettei tuomari valamiehineen ollut nähtävästi
kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta he eivät tienneet eivätkä
voineet epäilläkään sitä, mitä hän, Simmons, tiesi. Tietäessään, että
Deane hyvin todennäköisesti oli Arradeane ja että rouva Champernowne
oli rouva Arradeane, hän oli nyt ymmärtävinään tämän rouvan luokse
tehdyn salaisen vierailun tarkoituksen. Deane oli nähtävästi tahtonut
ilmaista hänelle olevansa vielä hengissä ja kieltää häntä panemasta
itseään alttiiksi kaksinnaimisen vaaralle.
Mutta -- entä murha? Kuka oli ampunut Deanen? Tekikö sen rouva
Champernowne vai herra Alfred, vai olivatko he yhtä viattomia suin
hänkin, ja joutuiko Deane, kuten Mellapont nähtävästi ajatteli,
sellaisten kulkurien käsiin, jotka olivat leiriytyneet hiekkakuoppaan
sinä päivänä olleiden markkinaan jälkeen? Simmons tiesi tarpeeksi
hyvin sinä yönä liikkuneen paikkakunnalla kummallisia, haaksirikkoisia
henkilöitä, eikä sitä voitu sanoa muuta kuin hyväksyttäväksi teoriaksi,
kun ajateltiin, että Deane oli joutunut sellaisten ihmisten uhriksi.
Mutta tietäessään, mitä hän nyt luuli tietävänsä, tuntui hänestä, että
rouva Champernownea voitiin kyllä epäillä -- vakavistakin syistä.
Simmons oli hyvin tarkkaavainen nuori mies, joka piti silmällä
ihmisiä ja ajatteli kaikkea näkemäänsä. Hän luuli rouva Champernownea
hyvin kunnianhimoiseksi naiseksi, joka epäilemättä halusi päästä
Childerstonen puistokartanon valtiattareksi ja ladyksi. Ja jos hän
todella oli rouva Arradeane ja Arradeanen henki oli hänen ja hänen
haluamansa yhteiskunnallisen aseman välillä ja jos hän sai tilaisuuden
vapauttaa itsensä tästä esteestä, niin --?
Päästyään ajatuksissaan näin pitkälle Simmons äkkiä muisti jotakin,
mikä hämmästytti häntä. Hän oli ollut läsnä monessa neiti Prettyn
ja Shelmoren välisessä keskustelussa ja kuunnellut muitakin heidän
neuvottelujaan väliseinän mukavasta raosta. Hän muisti nyt, että
Shelmore, tahtoessaan saada selkoa jutun kaikista yksityiskohdista, oli
kysellyt neiti Prettyltä paljonkin herra Deanesta. Ja neiti Prettyn
vastauksista hän oli saanut tietää, että Deane vaimoineen oli saapunut
Cornwalliin muutamia vuosia sitten etsimään jotakin teollisuuden
haaraa, johon olisi voinut sijoittaa rahansa; että hän oli ruvennut
neiti Prettyn isän yhtiötoveriksi erääseen tinakaivokseen; että herra
ja rouva Pretty olivat kuolleet ja määränneet Deanen tyttärensä
holhoojaksi; että rouva Deanekin oli kuollut, ja lopuksi, ettei
Deanella, mikäli neiti Pretty tiesi, ollut ainoatakaan sukulaista,
koska herra Deane itse oli niin sanonut hänelle monta kertaa.
Tämä kohotti Simmonsin eteen ylipääsemättömän tiiliseinän,
käyttääksemme hänen omaa sanontatapaansa. Jos tämä Deane oli sama
Arradeane, joka jätti rouva Arradeanen asumaan Normansholtiin, niin
kuka oli se rouva Deane, joka oli seurannut häntä Camborneen?
"No, tämäpä on visaista!" mutisi Simmons. "Tuohon pieneen seikkaan
liittyy enemmän kuin aavistankaan. Kuinka ranskalaiset sanovatkaan
-- _cherchez la femme_ -- etsikää naista! Tässä jutussa on juuri
kiusallisinta se, ettei tiedä, mistä aloittaisi hakemisensa."
Sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat neiti Prettyyn varman vaiston
nojalla. Hän oli sittenkin ainoa saapuvilla oleva henkilö, joka tiesi
jotakin Deanen elämästä ja puuhista Cambornessa. Hänellä oli joitakin
omia tietoja, ja jotakin hän oli kuullut Deanelta. Neiti Prettyä piti
siis lähestyä, ja hän päättikin niin tehdä.
Simmons kulutti iltansa jossakin kaupungilla hänen ikäistensä
nuorten miesten tavalla. Joskus hän poikkesi kerhoon, joskus pelasi
biljardia tai pistäytyi Chancelloriin tunniksi juttelemaan jonkun
siellä tapaamansa tuttavan kanssa. Sen vuoksi ei kukaan, joka näki
Simmonsin poikkeavan Chancelloriin eräänä iltana pian kotiintulonsa
jälkeen, voinut siitä päättää, että hän meni sinne missään varmassa
tarkoituksessa; päinvastoin olisi ajateltu, että hän vain maleksi
paikasta toiseen, kuten useimmat nuoret miehet, puotipalvelijat,
konttoristit ja muut sellaiset, tekivät iltaisin. Mutta tällä kertaa
Simmons ei mennyt biljardisaliin tai tarjoiluhuoneeseen, vaan kääntyi
pieneen pohjakerroksessa sijaitsevaan anniskelutupaan, jonka avoimesta
ovesta voi pitää silmällä kahvilan ovea. Siellä ei ollut ketään sillä
hetkellä, ja hän istui siellä yksinään poltellen savuketta, siemaisten
silloin tällöin kulauksen portviiniä ja odotellen. Hän odotti, kunnes
hotellin vieraat, jotka tähän aikaan söivät päivällistä, alkoivat
poistua kahvilasta ja kunnes hän näki neiti Prettyn tulevan ulos ja
nousevan yläkertaan vanhoja tammiportaita myöten. Silloin Simmons
pysäytti avoimen oven ohitse menevän sisäkön, Mary Sandersin, ja
viittasi häntä tulemaan luokseen.
"Kuulkaahan", kuiskasi hän iskien silmää, "minä haluan puhutella
neiti Prettyä tärkeän asian vuoksi. Menkää senvuoksi sinne ja sanokaa
hänelle, että Shelmoren konttoristi, herra Hackdale, on täällä ja
haluaa keskustella hänen kanssaan hetkisen."
Mary Sanders meni yläkertaan, katosi käytävän varjoihin, palasi pian
ja viittasi Simmonsia seuraamaan. Tyttö vei hänet neiti Prettyn
yksityiseen arkihuoneeseen ja sulki sitten oven hänen kumartavan
vartalonsa takana. Neiti Pretty, joka istui nojatuolissa takan ääressä
kirja kädessään, näytti ihmettelevän. Hän oli tietysti usein nähnyt
Simmonsin Shelmoren konttorissa ja aina ihmetellyt, miksi hänen
tukkansa oli niin punainen, hänen silmänsä niin liki toisiaan ja hänen
nenänsä niin terävä. Mutta arvellen, että hänen ilmestymisensä tänne
merkitsi uutisia, hän käski Simmonsin istuutua. Ja Simmons istuutui,
laski hatun polvelleen, risti luisevat sormensa sen ympärille ja
katseli neiti Prettyä kuin kettu kaniininluolaa, tuumien, saisiko
sieltä mitään.
"Jaha", sanoi neiti Pretty, "tulitteko tuomaan minulle jotakin viestiä
herra Shelmorelta?"
"En", vastasi Simmons. "Minä tulin tänne yksityisesti omasta
aloitteestani, neiti Pretty. Teette minulle suuren palveluksen,
jos käsittelette kaikkea sanottavaani täydellisesti yksityisenä ja
luottamuksessa kerrottuna." Hän kumartui eteenpäin hattunsa yli ja
hiljensi ääntään. "Neiti Pretty", jatkoi hän, "te haluatte varmaankin
hyvin mielellänne saada selon siitä, kuka tappoi holhoojanne?"
"Entä sitten?" kysyi neiti Pretty.
"Juttu on hyvin pulmallinen", sanoi Simmons varmasti. "Hyvin
pulmallinen. Johtolankaa on vaikea löytää, enkä luule Mellapontinkaan
saaneen mitään selville."
"Oletteko te sitten?" kysyi neiti Pretty.
Simmons kohotti kätensä ja silitti leukaansa miettiväisesti.
"Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että voisin ansaita tarjoamanne
palkinnon", vastasi hän. "Minunkin on päästävä eteenpäin maailmassa,
neiti Pretty, ja ne rahat auttaisivat minut suunnittelemalleni uralle.
Neiti Pretty, tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että salaatte
tämän haastattelun ehdottomasti ja vastaatte minulle niihin pariin
kolmeen kysymykseen, jotka aion teille esittää?"
"Jos vastaukseni ja vaikenemiseni auttavat teitä löytämään holhoojani
murhaajan, niin kyllä", vastasi neiti Pretty.
"En uskaltaisi pyytää vaikenemista enkä vastauksia, ellei minulla
olisi sitä päämäärää", vastasi Simmons. "No niin, neiti Pretty, ette
luullakseni ymmärrä kysymyksiäni, mutta uskokaa minua, että ne ovat
selviä. Ensiksikin, muistatteko herra Deanen vaimon, joka minun
ymmärtääkseni on ollut kuolleena jo muutamia vuosia?"
"Muistanko rouva Deanen?" huudahti neiti Pretty. "Tietysti minä
muistan, koska olin tuttu hänen kanssaan koko ikäni, kunnes hän kuoli."
"Oliko hän niin vanha kuin herra Deane tai likipitäin?" kysyi Simmons.
"Hän oli paljon nuorempi, kymmentä tai kahtatoista vuotta nuorempi."
"Rakastiko herra Deane häntä suuresti?"
"Intohimoisesti! Hän oli hirveästi suruissaan vaimon kuoleman
jälkeen. Muistan sen vallan hyvin", sanoi neiti Pretty. "Olin silloin
viisitoistavuotias."
"Te ette ehkä muista heidän tuloaan niille seuduille?" kysyi Simmons.
"En vähääkään, mutta olen kuullut isäni ja äitini puhuvan siitä.
Rouva Deane oli silloin ollut nuorikko. He olivat vasta äsken menneet
naimisiin."
"Voisitteko ilmoittaa minulle tarkoin, milloin he saapuivat Camborneen,
neiti Pretty -- ainakin, minä vuonna?"
"Voisin kyllä, jos tarkastelisin tilikirjojani kotona."
"Vielä muuan kysymys, neiti Pretty. Tiedättekö rouva Deanen omaa
sukunimeä ennen hänen naimisiinmenoaan?"
"Kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Rouva Deane luki paljon ja hänellä
oli paljon kirjoja, pääasiallisesti runoutta. Hänen kuoltuaan herra
Deane antoi ne minulle. Minulla on täällä mukananikin muuan, jonka
pistin laukkuuni lähtiessäni kotoa. Hänen nimensä on sen esilehdellä."
Hän otti viereiseltä pöydältä käteensä kirjojen ja kuvalehtien
joukosta erään ohuen ja nähtävästi paljon luetun kirjan ja antoi sen
vieraalleen. Ja Simmons katsoi, painaen jälleen uuden nimen muistiinsa.
"Nora le Geyt", sanoi hän mietiskelevästi. "Hm, tämä kajahtaa jonkun
näyttelijättären nimeltä, neiti Pretty."
"Kuinka tarkka te olettekaan!" huomautti neiti Pretty. "Rouva Deane
olikin ollut näyttelijätär. Mutta paitsi hänen miestään, ei meidän
seudullamme tiennyt siitä kukaan muu kuin minä. Hän piti minusta hyvin
paljon, kun olin pieni tyttönen, ja minä oleskelin tavallisesti hyvin
paljon heidän talossaan, joka oli meidän talomme vieressä. Rouva Deane
lausui minulle joskus runoja ja kun tulin vanhemmaksi, aloin ihmetellä
häntä. Ja kerran, vähän ennen hänen kuolemaansa -- hän kuoli hyvin
äkkiä -- sanoin hänelle, että hän luullakseni jolloinkin oli ollut
näyttelijätär, ja silloin hän kertoi minulle kuuluneensa teatteriin
ennen naimisiinmenoaan herra Deanen kanssa. Hän ei halunnut ilmaista
sitä kenellekään, koska cornwallilaiset ovat hyvin ankaria ja luulevat
teatteria paholaisen tyyssijaksi. Mutta sanokaa nyt minulle, mitä tällä
kaikella on tekemistä holhoojani murhassa?"
Simmons kohotti kättään anteeksipyytävästi.
"Teidän pitää suoda minulle anteeksi, neiti Pretty", sanoi hän
kohteliaasti. "Meidän lakimiesten on pakko pitää salaisuuksia ja
vaatia samaa muiltakin. Olkaa kärsivällinen minua kohtaan, neiti
Pretty. En koetakaan salata teiltä, että minulla on muuan vaikutelma --
epämääräinen ja muodoton vielä, mutta kuitenkin kieltämätön -- herra
Deanen surullisesta kohtalosta ja minä aion toimia sen mukaan -- niin
aion tehdä, vakuutan teille."
"Teillä on siinä jotakin työskentelemisen arvoista!" huomautti neiti
Pretty kuivimmalla tavallaan. "Jos saatte käsiinne sen miehen, joka
tappoi holhoojani, ja toimitatte hänet hirteen, saatte kolmetuhatta
puntaa, herra Simmons. Sellaista rahasummaa ette saakaan käsiinne joka
päivä."
Simmons tiesi sen vallan hyvin, ja siksi hän poistuessaan neiti
Prettyn luota päätti lujemmin kuin milloinkaan ennen ottaa selon
tästä salaisuudesta. Hän vaivasi aivojaan yöt päivät keksiäkseen
uusia suunnitelmia ja menettelytapoja. Ja seuraavana sunnuntai-iltana
hänen päähänsä juolahti mainio tuuma. Simmonskin, kuten useimmat
muut Southernstowen nuorukaiset, piti jumalanpalveluksia mainioina
tilaisuuksina paikkakunnan nuorten naisten katselemiseen ja heidän
joukostaan viehättävimpien kanssa tutustumiseen. Hän sattui tänä
erityisenä sunnuntai-iltana pistäytymään St. Gregoryn kirkkoon, missä
saatiin kuunnella Southernstowen parasta soittoa, ja näki läheisessä
penkissä rouva Champernownen viehättävän sisäkön, Jane Prattin,
muistaen samalla, että Jane muinoin (Simmons oli kerran käynyt
alkeiskouluakin) oli ollut hänen koulutoverinsa. Jane eli Jennie, kuten
Simmons oli kuullut häntä nimitettävän, ei ollut niin kaunis kuin
viehättävä, mutta Simmons oli kuitenkin paljon ennen jumalanpalveluksen
loppua päättänyt ryhtyä häntä piirittämään.
Hän väijyi tyttöä portilla ja lörpöteltyään hänen kanssaan hetkisen
kirkkomaalla ehdotti, että he lähtisivät kävelemään ja neiti Pratt
suostui, koska hänellä ei silloin ollut ketään toista nuorta miestä
käsillä ja koska Simmons oli, ellei juuri täysin pätevä asianajaja,
niin ainakin sydämestään ja sielustaan lakimies, joka sunnuntaisin
käytti mustaa hännystakkia, silkkihattua ja sitruunanvärisiä
silosormikkaita. Ja pienenevän kuun valossa ja rauhallisen kujan
yksinäisyydessä matkalla Ashenhurst-huvilaan herra Simmons ja neiti
Pratt olivat hyvin tuttavallisia keskenään ja sopivat niin mainiosti
yhteen, että lopulta kävelivät käsitysten. Mutta neiti Pratt huudahti
äkkiä, painautuen lähemmäksi saattajaansa. Hän viittasi pensaikkoon ja
surkastuneihin puihin, joita oli heidän lähellään.
"Huh, minä en lainkaan huomannut matkamme suuntaa!" sanoi hän. "Tuolla
on se hiekkakuoppa, josta murhattu mies löydettiin."
"Niin onkin", vastasi herra Simmons kiertäen miehekkään käsivartensa
neiti Prattin solakan vartalon ympärille. "Sinun ei tarvitse pelätä
aaveita eikä muutakaan silloin, kun minä olen mukana. Kummallinen juttu
muuten, vai mitä? Ja vieläpä niin lähellä teidän taloanne."
"Niin", sanoi neiti Pratt, saaden takaisin tavallisen tyyneytensä.
"Eikö ollutkin? Kuulehan -- minä en voisi kertoa sitä sinulle, ellet
olisi asianajaja, mutta tiedänhän, etteivät asianajajat milloinkaan
ilmaise toisten salaisuuksia -- minä olen ihmetellyt kovasti erästä
seikkaa, jonka todistajaksi jouduin samana maanantai-iltana. Minä näin
rouva Champernownen keskustelevan erään miehen kanssa likellä huvilaa
kello kahdentoista aikaan yöllä. Niin juuri! Luulin ensin, että se oli
sir Reville Childerstone saattamassa emäntääni kotiin, mutta siinä
erehdyin. Se mies oli ihan outo minulle, ja sitten olen arvellut..."
Simmons pysäytti neiti Prattin, ja he keskustelivat kauan kuiskaillen.
Lopuksi hän sanoi neiti Prattille: "Ei hiiskahdustakaan tästä asiasta!"
Ja he erosivat ymmärtäen toisensa täydellisesti. Simmons lähti kotiaan
kohti tavattoman iloisena, sillä kuulemansa perusteella hän oli nyt
ihan varma siitä, että Deane ja rouva Champernowne olivat tavanneet
toisensa murhailtana.