Matkustettuaan kolmesataakahdeksankymmentä kilometriä Simmons huomasi
saapuneensa Normansholtiin vaatimattomine matkalaukkuineen kello kuuden
aikaan seuraavana iltapäivänä. Koska hän ei ollut milloinkaan ennen
käynyt pohjoisessa Englannissa, näytti hänestä ympäristö harmaalta
ja synkältä, sillä hän oli tottunut aurinkoisempaan etelään. Mutta
kun hän käveli ikivanhan kauppatorin poikki etsien itselleen asuntoa,
huomasivat hänen terävät silmänsä Karhu-nimisen hotellin, joka näytti
nykyaikaiselta. Hän poikkesi heti suunnastaan sinne, kirjoitti nimensä
matkustajaluetteloon ja tilasi päivällisen. Simmonsilla oli paljon
rahaa taskussaan, ja koska hän tiesi saavansa matkakustannuksensa
takaisin herra Shelmorelta, joka puolestaan otti ne sir Reville
Childerstonen täysinäisestä rahakirstusta, päätti hän elää herroiksi.
-- Jos tuhlaat omia rahojasi, sanoi Simmons, ole säästäväinen, mutta
jos ne ovat jonkun toisen, anna niiden silloin pyöriä. Tämä on
sellainen periaate, jota noudattamaan kaikki virkailijat on kasvatettu,
Whitehallin hoviherroista vähäpätöisten valiokuntien jäseniin asti.
Hän oli jo päivällisensä puolivälissä Karhun kahvilahuoneessa, kun
tarjoilija johti sinne erään reippaan, pirteän näköisen, hänen
ikäisensä nuoren herrasmiehen, jonka silmät näyttivät kohteliaan
kysyviltä. Tarjoilija viittasi Simmonsiin, joka oli kirjoittanut
nimensä ja osoitteensa lisäkoukeroineen luetteloon alakerrassa, ja
nuori herrasmies, ottaen päästään jokseenkin keikarimaisen hattunsa,
tuli lähemmäksi, hymyillen leveästi.
"Herra Hackdale kai, Southernstowesta?" kysyi hän astuen Simmonsin luo.
"Herra Simmons Hackdale, vai erehdynkö?"
"Se on nimeni", vastasi Simmons. "Mutta tämä on minulle suuri yllätys."
"Minun nimeni on Swale, Swilford Swale, Pike ja Pilkinsin toimistosta,
herra Hackdale", sanoi vieras. "Me saimme tietää herra Shelmorelta
tänä aamuna, että te saavutte tänne tänään tarkastamaan sir Reville
Childerstonen kiinteistöä, ja koska tiesin varmasti tapaavani teidät
täällä Karhussa, juolahti mieleeni pistäytyä tänne toivottaakseni
teidät tervetulleeksi tähän ikivanhaan kaupunkiin. Arvatenkaan ette ole
milloinkaan ennen käynyt täällä, herra Hackdale?"
"En ikinä enkä missään täällä läheisyydessäkään", vastasi Simmons. "Te
olette totisesti hyvin ystävällinen, herra Swale. Jos olisitte tullut
hieman aikaisemmin, olisin kutsunut teidät päivälliselle. Mitä haluatte
juoda?"
Herra Swale vastasi jo syöneensä päivällistä ja mietittyään hieman
päätti juoda lasillisen Karhun kuuluisaa vanhaa portviiniä, ja Simmons,
joka ei tähän saakka vielä ollut juonut mitään, päätti seurata hänen
esimerkkiään. Herra Swale istuutui lähimmälle tuolille, ja sillä aikaa
kun Simmons lopetteli päivällistään, juttelivat he luottavaisesti
keskenään nuorten miesten tapaan. Herra Swale kertoi Simmonsille
Pike ja Pilkinsin liikkeestä, ja Simmons puhui hänelle isännästään
Shelmoresta. Kun he olivat kumpikin juoneet pari lasia sikäläistä
kuuluisaa portviiniä, olivat he jo niin hyviä ystäviä, että olivat
lakanneet nimittämästä toisiaan herraksi.
"Ja nyt, mitä sinä oikeastaan haluaisit tehdä, veikkonen?" kysyi
herra Swale heidän poistuessaan kahvilasta. "Tässä ikivanhassa
pikkukaupungissa ei ole kyllä paljonkaan tehtävää, mutta kuitenkin
jotakin. Täällä on näyttämö ja elävien kuvien teatteri, ja jos haluat
pelata biljardia, voin viedä sinut kerhoon. Tai koska nyt on niin
kaunis kuutamo, voin aluksi näytellä sinulle tätä vanhaa kaupunkia,
ja sitten poikkeamme erääseen kuuluisaan ravintolaan, jonka isäntä on
ystäväni. Hänellä on varastossaan portviiniä, jota voi täydellisesti
verrata äsken nauttimaamme. Mikä sinusta on parasta?"
Simmons, jota luonnollinen uteliaisuus pakotti tutustumaan kaikkeen
uuteen ja tuntemattomaan, sanoi, että jos valinta annettiin hänelle,
hän mieluimmin tahtoi hieman katsella kaupunkia; ja herra Swale,
ruveten mielellään hänen oppaakseen, vei hänet mukanaan alkaen
kierrellä paikasta toiseen. Hän näytti Simmonsille Market Crossin,
Parishkirkon, Moot Hallin, linnan, parin kolmen luostarin rauniot,
muutamia ikivanhoja rakennuksia ja muinaisen hirttopaikan, vieden hänet
vihdoin erään nurkan ympäri aukiolle, jonka keskellä kohosi pitkä salko.
"Tuollaista et luullakseni -- minulle on ainakin niin sanottu, -- näe
usein Englannissa nykyään, veikkonen", sanoi herra Swale. "Siinä on
todellinen, oikea, vanhanaikainen vappuriuku, oikein alkuperäinen ja
ikivanha. Niitä ei ole enää montakaan jäljellä, ja tuskinpa niitä on
lainkaan sielläpäin, missä sinä asut, vai mitä?"
"En ole milloinkaan eläissäni nähnyt sellaista", sanoi Simmons. "Mutta
olen tietysti kuullut puhuttavan niistä."
"Tätä aukiota", jatkoi opas heilauttaen kättään päänsä ympäri,
"sanotaan Vappunurmeksi. Kaupungin asukkaiden oli tapana viettää täällä
vanhanaikaisia vappujuhlia, jolloin he tanssivat vappuriuvun ympärillä,
ja niin edespäin. Olen kuullut vanhojen kaupunkilaisten puhuvan
niistä, vaikka niiden vietto nykyään on jo lopetettu, mutta minäkin
olen sentään nähnyt vappuriuvun koristettuna. Tämä on Normansholtin
vanhimpia osia, veikkonen, luullakseni tässä asuttiin jo useita satoja
vuosia takaperin. Tuolla nurkassa on Riuku-majatalo, minne pujahdamme
puolen tunnin kuluttua. Tuolla toisessa nurkassa on hieno vanha talo,
Manor House; tarkoitan tuota, jossa on pitkät jyrkät katot ja korkeat
päädyt. Siellä tapahtui jotakin hyvin kummallista parikymmentä vuotta
sitten. Tosin en muista sitä itse, mutta olen kuullut isäni puhuvan
siitä monta kertaa."
"Mitä sitten?" kysyi Simmons.
"Eräs mies, joka asui siellä, katosi äkkiä kummallisesti ja
salaperäisesti jäljettömiin", vastasi herra Swale. "Siis samanlainen
tapaus, jollaisista kerrotaan tarinoissa ja romaaneissa, mutta vielä
merkillisempi. Minä kerron sen kyllä sinulle, jos haluat kuunnella,
mutta poiketaanpa ensin Riukuun."
Simmons seurasi uutta ystäväänsä vanhanaikaiseen ravintolaan, joka oli
sen näköinen kuin se olisi äsken muutettu sinne jostakin kuningatar
Elisabethin tai Tudorien ajoilta ja muistutti kaniininkoppia mukavine
loukkoineen ja soppineen. Sen isäntä oli herra Swalen suureksi
pettymykseksi mennyt jonnekin koko illaksi, mutta herra Swale tiesi,
mitä erityistä portviiniä täältä saisi, ja varaten itselleen ja
toverilleen pari lasia vei vieraansa tammella laudoitetun huoneen
rauhalliseen nurkkaan, missä räiskyi iloinen takkavalkea. Sitten hän
ehdotti, että koska ilta oli vasta alussa, heidän sopisi täällä viettää
aikaansa.
"Ja nyt kerron sinulle tuosta Manor Housen tapauksesta", lisäsi hän
heidän istuutuessaan lähekkäisiin nojatuoleihin. "Minä olen usein
ajatellut ryhtyä laatimaan siitä kertomusta johonkin aikakauskirjaan,
mutta epäilen kirjoituskykyäni enkä sitä paitsi tietäisi, kuinka sen
lopettaisin. Ehkä sinä voisit tehdä siitä jotakin, veikkonen. Mitä
luulet?"
"En osaa sanoa, ennenkuin kuulen tarinan", vastasi Simmons. "Mitä se
oikein koskee -- jotakin katoamistako?"
"Niin, kummallisinta katoamista, mistä milloinkaan olet kuullut
puhuttavan!" myönsi herra Swale. "Tämän kaupungin asukkaat juttelevat
siitä vielä nykyäänkin. Tarina kertoo erään miehen katoamisesta, joka
asui Manor Housessa parikymmentä vuotta sitten ja jota nimitettiin
Arradeaniksi."
"Kuinka sinä sanoitkaan?" kysyi Simmons.
"Arradeane", toisti herra Swale ja tavasi nimen. "Kummallinen
nimi, mutta niin se kumminkin oli -- Arradeane, James Arradeane,
siviili-insinööri."
Simmons kuunteli niin tarkasti, että korvia melkein kipristeli.
Arradeaneko? James Arradeaneko? Kun ensimmäiset neljä kirjainta
jätetään pois, saatiin Deane, James Deane -- siis Southernstowessa
murhatun miehen nimi. Ja hän muisti äkkiä neiti Prettyn ja hänen
ensi vierailunsa Shelmoren luona. Neitihän oli sanonut, että hänen
holhoojansa oli ammatiltaan siviili-insinööri. Olikohan mahdollista,
että hän sattumalta oli...
"Niin", sanoi hän tyynesti. "Entä tarina?"
Herra Swale siemaisi viiniään tuntijan tapaan ja otti nojatuolissaan
entistä mukavamman asennon.
"Kerron sen sinulle", vastasi hän. "Kummallisempaa juttua en ole ikinä
kuullut. Muutamat sen erityiskohdat ovat ainakin sellaisia, nimittäin
ne, joissa kerrotaan varsinaisesta katoamisesta. Kaikki tapahtui
näin, kuten isäni on minulle kertonut. Mutta sinun pitää ensiksikin
tietää, että parikymmentä tai viisikolmatta vuotta sitten otaksuttiin
täällä naapuristossa olevan suuria hiilikerrostumia. Niitä luultiin
hyvin runsaiksi, noita suonia, joita piti olla kaikkialla kaupunkimme
ympäristössä, ja ihmiset alkoivat rikastua jo ennakolta, ja tänne
saapui paljon muukalaisia katsomaan, mitä täällä oli ansaittavana.
Näiden vieraiden joukossa oli sekin mies, James Arradeane. Hän oli
ammatiltaan siviili-insinööri, mutta hänellä oli selvästi paljon
omiakin varoja. Kukaan ei saanut tietää, mistä hän tuli, mutta hän
tuli, toi vaimonsakin mukanaan ja vuokrasi tuon ikivanhan Manor Housen,
jonka sinulle äsken näytin, asettui sinne asumaan eikä salannut
keltään, että hän oli saapunut tänne tutkimaan maaperää. Hän teki
jonkunlaisen sopimuksen erään yhtiön kanssa, joka silloin perustettiin
tänne; he toimittivat paljon porauksia eräällä maa-alueella, jonka
olivat ostaneet juuri kauppalan ulkopuolelta, pääsemättä kuitenkaan sen
pitemmälle. Päättäen isäni puheista, ja hän oli tuntenut sen miehen
hyvin --"
"Elääkö isäsi vielä?" keskeytti Simmons.
"Hän kuoli viisi vuotta sitten"; vastasi Swale "Niin, päättäen hänen
puheistaan tämä Arradeane ei ollut mitenkään riippuvainen ammatistaan,
vaan näytti vain odottelevan sopivaa liikeyritystä, johon olisi voinut
sijoittaa rahansa. Kaupungissa tiedettiin vallan hyvin, että sekä
hänellä että hänen vaimollaan oli varoja -- isäni sanoi hänen rouvaansa
hyvin kauniiksi ja viisaaksikin --"
"Päästäkseni oikein perille kaikesta tästä, veikkonen", keskeytti
Simmons, "haluaisin kysyä, kuinka vanhoja nämä molemmat olivat siihen
aikaan?"
"No, he olivat siihen aikaan vielä nuoria, alle kolmenkymmenen, rouva
ainakin", vastasi Swale "Mies oli ehkä hieman vanhempi. Hienoa väkeä
-- heillä oli hyvä valjakko, ja he esiintyivät hieman suurellisesti,
kuten ehkä ymmärtänet. Mutta kaupunkilaiset saivat jotenkin tietää,
etteivät he sopineet yhteen, että heidän välillään oli erimielisyyksiä.
Heillä ei ollut ainoatakaan lasta, mutta rouva Arradeanen veli asui
heidän luonaan. Tämä veli oli tuollainen loinen, joka ei milloinkaan
tehnyt muuta kuin kuljeskeli paikasta toiseen huvituksissa, sisarensa
kustannuksella tietysti, ja herra Arradeanen sanottiin vastustaneen
sitä kovasti ja tahtoneen lähettää veljen pois, mistä rouva Arradeane
ei halunnut kuulla puhuttavankaan, koska hän oli pitänyt huolta tästä
veljestään koko ikänsä, vaikka hän ei vielä ollutkaan vanha, ja
kieltäytyi eroamasta hänestä. Kaikki tämä tiedettiin kaupungissa, koska
tällaisessa pienessä paikassa on mahdotonta salata mitään, veikkonen.
Ja isäni sanoi sen ehkä Olleenkin pääaiheena riitaan, tai niitä oli
ollut muitakin vähäisempiä, mutta ainakin tiedettiin yleisesti,
ettei Arradeane sopinut vaimonsa kanssa -- palvelijat tiesivät
sen ja kertoivat siitä muille -- ja äkkiä Arradeane sitten hävisi
olemattomiin."
"Poistui rouvansa luota?" vihjaisi Simmons.
"Niin, mitä kummallisimmalla tavalla", vastasi Swale. "Ja juuri
tämän katoamisen laatu hämmästytti kaikkia. Mainitsen aluksi, että
tämän Arradeanen, isäni kertomuksesta päättäen, tunsi jokainen
kaupunkilainen, koska hän oli sellainen mies, että hän helposti
saavutti suosiota. No niin, kuten jo äsken sanoin sinulle, hän
asui vaimoineen nurkkatalossa, ikivanhassa Manor Housessa, jonka
äsken näytin sinulle, ja hänen lankonsa asui siellä myös. Eräänä
aamuna istuutuivat nämä kolme syömään aamiaista. Palvelijatar, joka
tarjoili heille, sanoi heidän käyttäytyneen hyvin ystävällisesti ja
miellyttävästi toisiaan kohtaan. Hän kuuli Arradeanen sanovan, että
hänen piti mennä kymmenen aikaan Karhuun tapaamaan paria kaivosten
asiantuntijaa, ja sisäkkö näkikin hänen poistuvan talosta siinä
tarkoituksessa kymmentä minuuttia vaille kymmenen; hän näki myös
Arradeanen kääntyvän Vappunurmen nurkasta kauppatorille Karhun
hotelliin päin. Mutta siitä hetkestä lähtien tähän saakka, veikkonen,
ei kukaan Normansholtissa ole nähnyt tuota miestä jälleen. Sisäkkö näki
hänet viimeksi, kun hän kääntyi nurkasta, ja sitten hän katosi kuin
tina tuhkaan."
"Mahdotonta!" sanoi Simmons. "Jonkun on varmasti täytynyt nähdä hänet."
"Minä sanon sinulle, että jokainen tämän kaupungin asukas tunsi
hänet hyvin", vakuutti Swale. "Ja tämä kaupunki oli paljon pienempi
parikymmentä vuotta sitten kuin nyt, eikä täällä vieläkään ole muuta
kuin noin seitsemän- tai kahdeksantuhatta asukasta. Kukaan ei nähnyt
Arradeanea sitten, ei ainakaan kukaan tullut ilmoittamaan nähneensä
häntä tuona aamuna, kun häntä ruvettiin kaipaamaan. Käännyttyään
aukion nurkasta hän katosi kokonaan, juuri kuin olisi painunut maahan
tai liidellyt taivaaseen. Häntä ei tietysti osattu kaivata muutamiin
tunteihin -- oikeastaan vasta seuraavana päivänä, ei ennen. Hän ei
palannut kotiinsa välipalalle katoamispäivänään, ei päivälliselle, eikä
häntä näkynyt illallakaan. Hänen vaimonsa ei kuitenkaan välittänyt
siitä suurestikaan, kun luuli miehensä poistuneen kaupungista jonnekin
noiden asiantuntijoiden kanssa, joista hän oli puhunut, ja jääneen
yöksi heidän luokseen. Mutta kun hän ei saanut minkäänlaisia tietoja
häneltä seuraavanakaan päivänä, aloitti hän tiedustelunsa. Silloin tuli
totuus ilmi. Hän ei ollut käynytkään Karhussa. Ne miehet, jotka hänen
piti siellä tavata, olivat odottaneet tunnin ja sitten poistuneet.
Kukaan ei ollut nähnyt häntä, kuten jo sanoinkin. Tässä kaupungissa
on kolme rautatieasemaa, vaikka tämä onkin näin pieni -- nimittäin
kolmen eri linjan, veikkonen. No niin, häntä ei ollut nähty millään
niistäkään. Hän ei ollut vuokrannut ajoneuvojakaan, ja kuitenkin hän
oli poistunut, siis jalkaisin. Ihmiset arvailivat, oliko hän poikennut
linnaan ja pudonnut raunioiden väliin -- siellä on näet muutamia hyvin
ilkeitä paikkoja. Mutta vaikka häntä haettiin sieltä, täältä ja joka
paikasta ja tiedusteltiin kaikkialta ympäristöstä, ei hänestä kuultu
tavuakaan sen jälkeen. Hän oli kerrassaan kadonnut."
"Onko kukaan laatinut siitä mitään teoriaa?" kysyi Simmons, joka
tyynesti painoi kaikki mieleensä, koettaen samalla ratkaista tätä
arvoitusta.
"Isälläni oli muuan teoria, joka luultavasti osui oikeaan", vastasi
Swale. "Se oli tällainen. Juuri tuolta Vappunurmen nurkasta, missä
hän katosi sisäkön näkyvistä, lähtee jonkunlainen sola eli kuja, joka
sivuaa talojen takaseiniä. Ja tämä erityinen kuja vie kauppatorin
taitse kaupungin laitaniityille. Kun menee niittyjen poikki, saapuu
isoon metsään, joka jatkuu kaakkoon päin noin kolme kilometriä. Isäni
luuli Arradeanen pujahtaneen tähän solaan, menneen niittyjen poikki
tiheiden pensastojen suojassa metsään, kulkeneen sen läpi ja sitten
päästyään toiselle puolen kävelleen hyvin aution seudun halki jollekin
rautatielle, joka ei lainkaan poikkea kaupunkiimme, ja nousseen junaan
jollakin pienellä asemalla, missä häntä ei tunnettu. Ymmärrätkö?"
"Hyvä teoria", sanoi Simmons kehuen. "Minäkin luulisin hänen tehneen
niin. Mutta -- hänen rahansa?"
"Ah niin!" vastasi Swale. "Niistä otettiin tietysti selko. Kuten jo
sanoin, olivat sekä hän että hänen vaimonsa varakkaita ihmisiä; heillä
oli molemmilla rahaa. Mies ei ollut velkaa kenellekään kaupungissa,
sillä hän oli sellainen henkilö, joka aina maksaa käteisellä. Hänellä
ei ollut pankkitiliäkään tässä kaupungissa, hän kun säilytti rahojaan
parinkymmenen kilometrin päässä Alsthfordin pankissa. No niin, kun
alettiin panna toimeen kyselyjä hänen katoamisensa johdosta, saatiin
selville, että hän pari päivää aikaisemmin oli ottanut melkein joka
pennin pois tililtään, joka oli ollut suuri, ja samalla vienyt mukanaan
suuren joukon arvopapereita, jotka olivat olleet myös talletettuina
pankkiin. Hän ei ollut ilmoittanut mitään syytä menettelyynsä. Hän vei
siis rahansa mukanaan. Kuje vain, veikkonen, ovela kuje -- hän halusi
poistua vaimonsa luota. Niin sen asian laita oli."
"Entä vaimo?" kysyi Simmons. "Mihin hän joutui?"
"Hän jäi asumaan tänne vielä joksikin aikaa", vastasi Swale. "Päättäen
isäni puheista hän ei ensi tiedustelujen jälkeen milloinkaan enää
koettanut löytää Arradeanea. Kaiketi hän tiesi jotakin sellaista, mitä
eivät muut tienneet. Oli miten oli, noin kolmen kuukauden kuluttua
hän myi kaiken Manor Housen irtaimiston ja matkusti pois veljineen --
Lontooseen, kuten täällä kerrottiin. Eikä kukaan ole heistä sen jälkeen
kuullut sanaakaan, ei niin mitään. Mutta siitä jutellaan tietysti
vieläkin, koska miehen ovela katoaminen oli herättänyt ihmisissä
ihmettelyä. Sukkela temppu tuo, että mies voi livahtaa huomaamatta
ja jälkiä jättämättä pois sellaiselta paikkakunnalta, missä kaikki
tunsivat hänet. Ja kuten jo sanoin, siitä voisi saada harvinaisen hyvän
alun jollekin jutulle, mutta en tiedä, riittävätkö sinunkaan kykysi
sellaisen kirjoittamiseen."
"En ainakaan ole vielä yrittänyt", sanoi Simmons kuivasti. "Ehkä
minulla olisi kykyä. Ja kaikki tämä tapahtui -- milloin sinä
sanoitkaan?"
"Parikymmentä tai kolmekolmatta vuotta takaperin", vastasi Swale.
"Juuri ennenkuin minä ilmestyin tänne kyynelten laaksoon."
"Täällä Normansholtissa on siis paljon sellaisia henkilöitä, jotka
eivät ole vielä unhottaneet noita kolmea?" vihjaisi Simmons. "Täytyy
olla."
"Hyväinen aika, veikkonen, niitä on vaikka kuinka paljon!" vakuutti
Swale. "Joukoittain! Jos isäntä olisi ollut kotona, olisi hän voinut
kertoa sinulle tämän jutun paremmin kuin minä, koska hän oli tuntenut
Arradeanen tarpeeksi hyvin. Hän olisi kertonut, mitä oli itse saanut
nähdä, mutta minä voin ainoastaan toistaa, mitä isälläni oli tapana
jutella."
"Niin, tässä maailmassa tapahtuu hyvin paljon kummallista", huomautti
Simmons. "Me kuulemme sellaista paljonkin oman ammattimme alalla."
"Se on totta, veikkonen", sanoi herra Swale juhlallisesti. "Niin me
teemme. Se johtuu yksinkertaisesti ammatistamme. Ah, kunpa ihmiset
tietäisivät, millaisia salaisuuksia meille lakimiehille uskotaan!
Haluatko vielä toisen lasillisen viiniä, veikkonen?"
"No ehkä yhden vielä", vastasi Simmons. "Minulla on huomenna paljon
hommaa."
Ja hän toimittikin nämä tehtävänsä aamulla, tarkasteli vielä
toistamiseen vanhaa kaupunkia ja nousi sitten varhain iltapuolella
etelään päin kiitävään junaan. Ja hän matkusti kotiin varmana siitä,
että James Arradeane oli James Deane ja rouva Arradeane rouva
Champernowne ja että tuo vetelehtijäveli oli herra Alfred, jonka
sukunimi näytti olevan kaikille tuntematon.