Saatuaan Bartlettilta kieltävän vastauksen julistuksien jakelemisessa
Pemberton kääntyi muiden puoleen. Hänen oli hyvin helppo löytää
sijainen, koska paikkakunnalla oli paljon joutilaita miehiä, joista
jokainen olisi mielellään tahtonut ansaita puoli puntaa, vaikka
Bartlett oli siitä niin halveksivasti luopunut. Ja kello yhdeksän
aikaan seuraavana aamuna oli julistus Southernstowen liikekorttelin
joka kaupan ikkunassa nähtävänä, ja kaikki varhain nousseet arvailivat,
voisiko joku olla niin onnellinen, että ansaitsisi tuhannen punnan
palkinnon.
Mellapont näki näitä ilmoituksia tullessaan kotoaan laitakaupungilta ja
kirosi hiljaa itsekseen. Ryhdyttyään poliisilaitoksen palvelukseen hän
oli alusta saakka odottanut juttua, suurta juttua, tuollaista oikein
kuuluisaa juttua, ja nyt hänestä oli tuntunut siltä kuin hän vihdoinkin
olisi saanut sellaisen tästä Chancellor-hotellin salaperäisestä
tapahtumasta. Hän oli aikonut itse johtaa sen tutkimista, tehdä
itse raskaimman työn ja saada kaiken ilmisaannin ja paljastamisen
suoman kunnian itselleen. Hän oli tahallaan karttanut kutsumasta
apua ulkoapäin, koska hän ei halunnut avukseen vainukoiria Scotland
Yardin etsivältä osastolta, jotta ne olisivat voineet pistää nenänsä
Southernstoween tai sormensa hänen piirakkaansa. Hän toivoi voivansa
sanoa, sitten kun työ oli tehty, että hän oli tehnyt sen kaiken
kenenkään avutta omalla viekkaudellaan ja taitavuudellaan. Mutta tässä
oli sekaannuttu asiaan, vieläpä niin, ettei hän juuri silloin olisi
sitä lainkaan kaivannut. Se oli kiusallista, ja kun hän oli toimittanut
tavalliset tehtävänsä poliisiasemalla, meni hän Shelmoren konttoriin ja
puhui siitä suoraan. Mutta Shelmore pudisti päätään levittäen kätensä.
"Minun syytäni se ei ole, poliisimestari", vastusti hän. "Minä en ole
kuitenkaan ihan varma siitä, olenko kokonaan samaa mieltä kanssanne.
Mutta mitä voimmekaan tehdä tuollaiselle nuorelle naiselle, joka on
melkein päättäväisin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut? Neiti
Pretty tuli tänne vaatimaan, että niin tehtäisiin. Hän sanoi minulle
kylmästi, että vaikka hän ei vielä olekaan täysi-ikäinen, on hänellä
kuitenkin pankissa runsaasti käyttövaroja, joiden kanssa hän saa
menetellä mielensä mukaan, ja hän ilmoitti minulle vielä lisäksi, että
hän tahtoo uhrata vaikka joka pennin päästäkseen holhoojansa murhaajan
jäljille. Hän on sellainen nuori nainen, joka kulkee empimättä omaa
tietään ja voi tehdä asiat kirotun vastenmielisiksi jokaiselle, jos
koettaa häntä vastustaa. Minä en tiedä, ovatko kaikki cornwallilaiset
hänen laisiaan, koska en ole tavannut ainoatakaan ennen, mutta hän
on -- ellei juuri kostonhimoinen, niin ainakin ääriään myöten täynnä
sellaista tarmoa, joka haiskahtaa hyvin paljon kostolta. Hän on saanut
päähänsä, että hänen velvollisuutensa on kostaa holhoojansa puolesta,
eikä hän haikaile mitään. Hän oli ehdottomasti päättänyt tarjota
tämän palkinnon, ja ellen olisi toiminut hänen puolestaan, olisi hän
käyttänyt jonkun toisen asianajajan apua. Jos vain tuntisitte hänet
paremmin --"
Samalla aukaisi Simmons vihreäverhoisen oven, vetäytyen syrjään. "Neiti
Pretty!" ilmoitti hän.
Neiti Pretty astui huoneeseen, nyökäten ensin Shelmorelle ja sitten
Mellapontille. Hän ei ainakaan vielä ollut pukeutunut surupukuun, vaan
oli päinvastoin ottanut ylleen hienoimmat vaatteensa, joissa hän näytti
hyvin eloisalta ja päättäväisen pirteältä.
"Me puhuimme juuri teistä, neiti Pretty", sanoi Shelmore, vetäen
nojatuolin lähemmäksi takkaa ja kohentaen äsken sytytettyä valkeata.
"Poliisimestari Mellapont on pahoillaan sen vuoksi, että painatimme
tuon palkintojulistuksen."
Neiti Pretty vaipui nojatuoliin ja kääntyi kiivaasti Mellapontiin päin.
"Saisinko tietää, miksi?" kysyi hän.
Mellapont hieroi leukaansa. Hän ei ollut tottunut väittelemään
itsetietoisten nuorten neitosten kanssa ja katsoi nyt tätäkin samoin
kuin biologi jotakin uutta ja hämmästyttävää yksilöä.
"Hm!" sanoi hän miettiväisesti. "Sellainen on jo hieman vanhanaikaista,
neiti Pretty. Tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asiat meidän,
poliisin, haltuun. Jos vain olisitte odottanut hieman, ennen kuin..."
"Minä en ymmärrä lainkaan, miksi minun olisi pitänyt odottaa",
keskeytti neiti Pretty. "Sillä aikaa kun odotamme, voi murhaaja päästä
pakoon. Minä en sekaannu teidän hommiinne, herra poliisimestari -- te
seuraatte omia menettelytapojanne ja minä omiani. Holhoojani murhattiin
katalasti tässä kaupungissa, ja minä tahdon tietää, kuka hänet on
murhannut."
"Ihan niin. Minä otan vilpittömästi osaa tunteisiinne, neiti Pretty",
myönsi Mellapont niin kohteliaasti kuin suinkin. "Mutta tällaisissa
tapauksissa -- salaperäisissä jutuissa -- on pieni valtioviisaus
useinkin paljoa hyödyllisempi kuin avoin taistelu. Muuten voidaan
työskennellä monella eri tavalla, mutta minusta on aina parempi
työskennellä salaisesti, niin sanoakseni. Olemme samaa mieltä siitä,
että joku murhasi herra Deanen, mutta onko mielessänne jo herännyt
siitä jokin teoria?"
Neiti Pretty mietti asiaa hetkisen.
"Luulen jonkun seuranneen häntä tänne Southernstoween", sanoi hän
sitten, "jonkun, joka tiesi hänellä olevan rahaa ja kalleuksia
mukanaan. Arvatenkin on tuo vainooja poikennut samaan hotelliin
ja seurannut häntä kaupungille. Minulle on ainakin kerrottu, että
hotellissa oli sinä iltana paljon matkustavaisia. Useimmat heistä
olivat lähteneet seuraavana aamuna, enkä tiedä, voidaanko heidän
jälkiään enää seurata. Mutta oletan, että poliisi ehkä voi päästä
heidän jäljilleen ja kysellä heiltä."
"Minä puolestani kummastelen seuraavaa tosiseikkaa", huomautti
Mellapont. "Miksi herra Deane poistui Chancellor-hotellista niin
myöhään illalla -- keskiyöllä?"
"Olen ajatellut sitäkin", sanoi neiti Pretty. "Minun luullakseni siihen
on ollut jokin syy. Herra Deane nukkui melkein aina huonosti, ja olen
kuullut hänen sanovan, ettei hän milloinkaan saanut unta vieraissa
vuoteissa. Ollessaan kotonaankin hänen tapanaan oli mennä kävelemään
myöhään illalla juuri ennen maatapanoa. Minä luulen hänen silloin yöllä
Chancellorissa tunteneen, ettei hän voinutkaan nukkua, minkä vuoksi hän
nousi jälleen, pukeutui ja lähti kävelemään kaupungille. Yksinkertaista
vai mitä?"
"Se on ainakin varmaa, että hän meni kaupungille, samoin kuin sekin,
että hänet murhattiin ja ryöstettiin", huomautti Mellapont. "Ja
sekin on varmaa", lisäsi hän, "onnettomuudeksi, ettei meillä ole
minkäänlaista johtolankaa rikollisen kiinni saamiseksi. Minä luulen,
melkein uskonkin, neiti Pretty, että teidän holhoojanne sai surmansa
jonkun kuljeskelijan kädestä, joka myöhemmin ryösti hänet. Mutta
lisäksi arvelen, olenpa melkein varmakin siitä, että herra Deane
tunsi Southernstowen ja jonkun sen asukkaista ja että hänen oikea
tarkoituksensa lähtiessään kaupungille oli mennä vierailulle tuttavansa
luokse, vaikka ilta olikin niin myöhäinen."
Neiti Pretty pudisti päätään.
"Kun keskustelimme tästä loma-ajasta", sanoi hän tiukasti, "huomautti
herra Deane minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt Southernstowea
eikä ikinä oleskellut Englannin tässä osassa. Kuinka hän siis olisi
voinut tuntea sen tai jonkun sen asukkaista. Jos ajattelen, että hän
tunsi jonkun täällä, että hän silloin meni tapaamaan jotakin henkilöä
-- jos minun todella pitää niin ajatella jonkin teidän hankkimanne
todistuksen perusteella, niin..."
Hän keskeytti pudistaen jälleen päätään, ja Mellapont odotti.
"Niin mitä sitten?" kysyi Mellapont vihdoin. "Jos teidän jolloinkin on
pakko niin ajatella, mitä sitten seuraa?"
"Vain tämä", vastasi neiti Pretty, synkkä ilme silmissään. "Vain se,
että jään tänne, kunnes saan selville, kuka se tuttava on, voidakseni
puhua suuni puhtaaksi hänelle, olkoon hän mies tai nainen. Sen minä
teen, vaikka se veisikin minulta jokaisen omistamani pennin. Ja minulla
on pennejä paljon."
"Te luotatte siis perinpohjaisiin menettelytapoihin, neiti Pretty?"
vihjaisi Mellapont. "Aiotte tunkeutua oikein asian ytimeen, vai mitä?"
"Aion ottaa selville kaikki, jokaisen pienimmänkin seikan, mitä
tapahtui holhoojalleni ja liiketoverilleni sinä iltana", sanoi neiti
Pretty. "Te saatte jatkaa poliisityötänne ja antaa minun noudattaa omia
menettelytapojani. Ellemme me yhdessä voi löytää ja saattaa murhaajaa
hirteen, olemme koko raukkoja. Minä tulin puhuttelemaan teitä, herra
Shelmore", jatkoi hän kääntyen asianajajan puoleen, "paristakin syystä,
nimittäin holhoojani hautajaisista ja siitä kuulustelusta, jossa
minunkin pitäisi olla läsnä. Minä aion toimittaa niin, että herra
Deane haudataan tänne -- olen päättänyt sen ja määrännyt jo ajan ja
paikankin. Entä tuo toinen juttu?"
Shelmore katsoi Mellapontiin, joka kiiruhti selittämään.
"Kuulustelu toimitetaan tänä iltana", sanoi hän. "Siitä tulee vain
muodollinen toimitus tänään -- todistetaan kuollut puheena olevaksi
henkilöksi, ja niin edespäin. Sitten asian käsittely siirretään
viikoksi tai kymmeneksi päiväksi, ja tämä jälkimäinen tutkinto on
tärkeä. Ehkä meillä silloin, tarkoitan poliisia, on jo enemmän
todistuksia. Minä koetan kaikkeni, neiti Pretty. Mutta kuulkaahan nyt,
jos teidän palkintojulistuksenne voi saada jonkun puhumaan, ilmoittakaa
siitä minulle. Osoittakaamme toisillemme keskinäistä luottamusta
älkääkä ryhtykö mihinkään ilman minua. Oletan teidän jäävän tänne vielä
joksikin aikaa?"
Neiti Pretty katsoi vakavasti näihin molempiin miehiin.
"Minä en lähde metrinkään päähän tästä kaupungista ennenkuin saan
selville, kuka tappoi James Deanen", sanoi hän. "Se on selvää!"
Sitten hän nousi ja nyökättyään huolettomasti poistui. Jäätyään
kahdenkesken Shelmore ja Mellapont katsoivat toisiinsa.
"Kai te ymmärrätte jo?" sanoi Shelmore oltuaan hetkisen ääneti.
"Kyllä!" vastasi Mellapont kuivasti. "Hm! Minun luullakseni ei kukaan
pysty vetämään tätä nuorta naista nenästä. Sanoitteko häntä vasta
yhdeksäntoistavuotiaaksi?"
"Niille paikoin", vastasi Shelmore.
"Hyvä Jumala, millainen hän onkaan yhdeksänkolmatta ikäisenä?" huudahti
Mellapont. "Pääministeri, luullakseni. No niin, te ilmoitatte minulle
tietysti, jos tästä palkintojulistuksesta on joitakin tuloksia.
Älkäämme toimiko ristiin, koska päämäärämme on sama. Toimikaamme
yhdessä."
"Minä ilmoitan teille kaikki", sanoi Shelmore. "Ellei lupaus tuhannen
punnan palkinnosta, joka maksetaan heti, tuo esille mitään, niin..."
"Juuri niin", myönsi Mellapont. "Silloin näyttäisi siltä kuin emme
milloinkaan saisi mitään tietää. Ja kuitenkin aion seurata omia
menetelmiäni. Nuo jalokivet esimerkiksi. Kuka tahansa ne sitten lienee
ryöstänytkin, hän haluaa varmasti myydä ne. Ja sen selville saaminen
kuuluu myös minun alaani."
"Niin", sanoi Shelmore. "Mutta jos otaksumme, ettei sen, joka ryösti
nuo jalokivet, tarvitsekaan niitä myydä, kuinka silloin käy?"
"Mitä?" huudahti Mellapont. "Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan", vastasi Shelmore, "että Deanen kalleudet on ehkä ryöstetty
eksyttämistarkoituksessa epäluulojen suuntaamiseksi jollekin toiselle
taholle, ikään kuin hänet olisi raa'asti murhattu ja ryöstetty, vaikka
hänet todellisuudessa onkin murhattu jonkin muun, tarkoin harkitun
suunnitelman takia."
Mellapont tuijotti häneen, käsittäen hänen vihjauksensa, ja kävi
miettiväiseksi.
"Minä en vähääkään ollut sitä ajatellut", sanoi hän vihdoin. "Ehkä
asian laita onkin niin. Siitä voisimme päättää murhaajan varakkaaksi,
sivistyneeksi ja tavattoman ovelaksi henkilöksi, koska hän on kyennyt
niin toimimaan. Hm, emme tiedä vielä mitään. Meidän on pakko odottaa."
Neiti Pretty odotti seuraavat pari viikkoa. Hän näki, kuinka hänen
holhoojansa haudattiin rauhalliseen kirkkomaahan juuri kaupungin
laitaan, syventyi selvittelemään omia asioitaan ja keskusteli
säännöllisesti Shelmoren ja Mellapontin kanssa. Mutta hän ei saanut
minkäänlaisia uutisia, koska mitään tärkeämpää ei tullut ilmi.
Lykätty kuulustelu oli määrättynä päivänä, ja oikeuden puheenjohtaja
valamiehineen kuunteli kaikkia vähäpätöisimpiäkin todistuksia, joita
oli voitu hankkia. Ja istuttuaan koko päivän valamiehistö ilmoitti
päätöksekseen, että tämän katalan murhan oli tehnyt joku tuntematon
henkilö, jota oli edelleen etsiskeltävä, ja jokainen poistui oikeudesta
sanoen sitä ainoaksi mahdolliseksi päätökseksi ja ajatellen, ettei
tämän jälkeen kukaan saisi tietää, kuka tappoi James Deanen.
"Minä tiedän sittenkin varmasti, kuka sen miesraukan tappoi", sanoi
muuan hölmömäinen kaupunkilainen neiti Prettyn kuullen, juuri kun tämä
poistui oikeussalista. "Tiedänpä niinkin."
"Kuka sitten, jos sen viisaudessasi luulet tietäväsi?" kysyi hänen
toverinsa. "Sinä olet todella muita kuolevaisia ovelampi, jos sen
tiedät, vaikka tutkintotuomari ja valamiehistö eivät saaneet selville
sitä."
"Älä sinä puhu mitään kuolevaisten viisaudesta, sillä se ei kuulu
tähän", vastasi hölmö. "Joku noista kirotuista laiskoista roikaleista,
joita tänne markkinapäivinä saapuu vetelehtimään ja jotka eivät lähde
pois paikkakunnalta yöksikään, on tehnyt tämän ilkeän rikoksen ja
tappanut sen herrasmiehen -- ehkä heitä on ollut parikin. Heikäläiset
nukkuvat juuri sellaisissa paikoissa kuin tuo vanha hiekkakuoppakin
on. No niin, herra jatkaa kävelyään sinne asti, he näkevät hänen
hienot vaatteensa, kultaiset ketjunsa ja säteilevän timanttineulansa
ja nitistävät hänet hengiltä. Se on niin selvä asia kuin vanha
keppini tässä -- sen ymmärtämiseen ei tarvita tutkintotuomareita,
valamiehistöä, poliiseja eikä asianajajia. Minä vannon päässäni
olevan enemmän tervettä järkeä kuin kaikilla asianajajilla ja
tutkintotuomareilla yhteensä heidän kaikista puheistaan huolimatta."
Neiti Pretty meni asuntoonsa ajattelemaan. Hän mietti aika paljon
sinä iltana ja kävi seuraavana aamuna poliisiasemalla puhuttelemassa
Mellapontia.
"Minä olen muuttanut mieltäni", sanoi hän lyhyesti Mellapontin
tarjottua hänelle tuolin.
"Kokonaan!"
"Niinkö?" kysyi Mellapont. "Kuinka sitten?"
"Nyt ajattelen herra Deanen tunteneen jonkun Southernstowessa ja
poistuneen hotellista silloin illalla nimenomaisessa tarkoituksessa
tavata tuota henkilöä", sanoi hän. "Ehkä se oli sovittu kohtaus."
"Ei", sanoi Mellapont pontevasti. "Sitä ei lainkaan ollut ennakolta
sovittu. Tehän muistatte sisäkön nähneen hänet yöpuvussa valmiina
menemään vuoteeseen. Hän nousi sitten ja pukeutui. Mutta nouseminen ja
hotellista poistuminen tapahtui tietenkin siitä syystä, että hän niin
myöhään sai äkillisen päähänpiston."
"Vaikkapa niinkin", sanoi neiti Pretty. "Hän lähti kaikissa tapauksissa
tapaamaan jotakin henkilöä. Ja sen henkilön täytyy asua jossakin
murhapaikan läheisyydessä."
"Siellä on ainakin kuusikymmentä taloa, yksinäisiä rakennuksia,
huviloita ja kartanoita, joissa asuu hyvämaineisia ja arvokkaita
henkilöitä", vastasi Mellapont. "Se on Southernstowen paras
asuntokortteli."
"Sinne hän kuitenkin meni, tuonne kortteliin", sanoi neiti Pretty
itsepäisesti. "Miksi ette toimita siellä kotitarkastusta kaikissa
taloissa? Jos hän on käynyt jossakin noista taloista, niin..."
"Emme tiedä, kävikö hän mahdollisesti jossakin", keskeytti Mellapont.
"Hän on ehkä lähtenyt jonnekin vierailulle, mutta luulen, ettei hän
sittenkään käynyt missään. Jos hän olisi mennyt niin myöhäiseen aikaan
jonnekin, niin on mahdollista, että joku palvelija olisi vastannut
hänen koputukseensa tai soittoonsa, ja siinä tapauksessa olisi
korvauksenne kiihoittanut palvelijaa esiintymään."
"Otaksukaamme, että hän meni jonnekin sopimuksesta", vihjaisi neiti
Pretty.
"Siitä voisimme päättää, että hän oli tehnyt sellaisen sopimuksen
illalla", sanoi Mellapont. "Emme voi todistaa, että hän olisi puhunut
muille kuin Bellingille ja hotellin palvelijoille Chancelloriin tulonsa
ja makuuhuoneestaan poistumisensa välillä. Minä puolestani luulen hänen
menneen tapaamaan jotakuta, pääsemättä milloinkaan perille."
Neiti Pretty nousi ja katseli poliisimestarin ikävännäköistä huonetta.
"Oletteko päässyt lainkaan lähemmäksi ratkaisua?" kysyi hän äkkiä.
"Rehellisesti puhuen, en", vastasi Mellapont. "En metriäkään. Koko
juttu tuntuu vielä salaperäisemmältä kuin milloinkaan ennen -- oikealta
ratkaisemattomalta arvoitukselta."
Neiti Pretty nyökkäsi ja poistui, mennen takaisin Chancellor-hotelliin.
Hän oli ilmoittanut Bellingille jäävänsä sinne määräämättömäksi ajaksi
ja vuokrannut hotellista parhaan makuuhuoneen ja vieressä sijaitsevan
arki huoneen. Hän istuutui arkihuoneeseensa ja ajateltuaan vielä kauan
aikaa tehdessään sopivaa käsityötä kypsytti lopulta päätöksensä. Se
vei hänet kirjoituspöydän ääreen, missä hän yhä kiinteästi harkiten
kirjoitti toisen palkintojulistuksen luonnoksen. Saatuaan sen valmiiksi
hän vei sen itse Pembertonille sopien samalla kirjanpainajan kanssa
kaikista sen painamista, jakelemista ja julkinaulaamista koskevista
seikoista, sillä tällä kertaa hän ei halunnut -- niin hän sanoi
itselleen -- neuvotella Shelmoren kanssa tai vaivata häntä tai ketään
toista. Tämä oli hänen oma asiansa.
Keskipäivällä seuraavana päivänä oli jokainen Southernstowessa lukenut
tämän uuden julistuksen. Sen maksuehdot olivat paljon suurenmoisemmat
kuin entisen. Neiti Pretty teki kolme tarjousta. Hän lupasi antaa tuhat
puntaa jokaiselle, miehelle tai naiselle, joka voisi todistaa nähneensä
James Deanen sen jälkeen kun hän oli poistunut Chancellor-hotellista
kuoliniltanaan. Sitten hän takasi antavansa saman summan jokaiselle,
joka voisi kertoa jotakin kadonneista jalokivistä. Ja lopuksi hän
lupasi lahjoittaa kolmetuhatta puntaa sille, jonka ilmoitusten
perusteella James Deanen murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita.
Simmons Hackdale oli muuan niistä ensimmäisistä ihmisistä, jotka
näkivät tämän uuden julistuksen, ja hänen kielellensä alkoi
valua vettä ja hänen sormensa syyhyivät. Kunpa hän voisi löytää
johtolangan, pienimmänkään! Ja samana iltapäivänä, jos hän olisi
tiennyt, oli tulossa hänen kaipaamansa tilaisuus. Shelmore kutsui
hänet yksityiskonttoriinsa, ilmoittaen antavansa hänelle tärkeän
luottamustehtävän. Oli näet ihan välttämätöntä, että joku matkustaisi
Yorkshiren Normansholtiin henkilökohtaisesti tarkastamaan siinä
kaupungissa sijaitsevaa sir Reville Childerstonen omistamaa
kiinteistöä, ja sen vuoksi Simmonsin piti lähteä. Seuraavana päivänä...
Simmons meni kotiinsa laittaakseen itsensä matkakuntoon. Ja sulloessaan
matkalaukkuaan täyteen hän muisti, mitä oli kuullut Shelmoren kertovan
sir Revillelle merkitystä maisemakortista. Piiliköhän sen takana
jotakin?