Pembertonin kirjapaino sijaitsi erään kapean kujan varrella
Chancellor-hotellin takana, ja kun Simmons Hackdale kiiruhti sen ovesta
sisään, seisoi Pemberton itse, muuan niistä ihmisistä, jotka aina
näyttävät huolestuneilta, myymäläpöydän takana järjestäen papereita.
Hän kuunteli hieman kiusaantuneen näköisenä Simmonsin selitystä, mitä
hän halusi, ja pudisti sitten päätään.
"Minä en voi saada sitä valmiiksi enää tänä iltana", sanoi hän. "En
välitä siitä lainkaan, kuinka itsepintainen tuo nuori neiti on.
Painatus ja jakelu vie aikaa puolenpäivän tienoihin asti, huomenna,
herra Simmons -- sen nopeammin en saa sitä mitenkään toimeen."
"Hyvä on", sanoi Simmons. "Kun kaikki otetaan lukuun, ei sillä niin
kovin kiirettä olekaan. Entä korjausvedos?"
"Poiketkaa tänne, mennessänne kotiin illalla", vastasi Pemberton.
"Silloin saatte sen lukea."
Simmons riensi takaisin Shelmoren konttoriin. Hänellä oli siihen omat
syynsä. Hän tiesi nimittäin sir Reville Childerstonen olevan nyt kahden
kesken Shelmoren kanssa tämän yksityishuoneessa ja halusi kuunnella,
mistä he keskustelivat. Hän tiesi myös, kuinka voisi helposti toteuttaa
tämän halunsa. Simmonsilla oli luonnollinen taipumus ottaa selkoa
kaikesta, mikä koski henkilöitä tai asioita, eikä hän suinkaan olisi
häikäillyt kuuntelemasta salaa Shelmoren oven avaimenreiästä, jos se
olisi ollut tarpeellista. Mutta ennenkuin Simmons oli ollut viikkoakaan
Shelmoren palveluksessa, oli hän huomannut, ettei seinä, joka erotti
konttoristin huoneen yksityiskonttorista, ollut täysin ehyt. Siinä
oli rakoja, ja koska se alkujaan oli kyhätty vain laudoista, olivat
raot aikaa myöten levinneet eivätkä ne kaikki olleet edes hauraan
seinäpaperin peittämiä.
Siinä olikin muuan rako niin suuri, että hän voi siitä katsella
Shelmoren huoneeseen. Tämän raon peitoksi Simmons oli omalle
puolelleen ripustanut vanhan päällystakin, ja Shelmoren puolelta hän
oli peittänyt sen paikalliskalenterilla. Ja nyt, noustuaan tyynesti
portaita ja livahdettuaan omaan huoneeseensa hiljaa kuin kissa, hän
lähestyi heti tätä mukavaa tähystyspaikkaa, työnsi päällystakin
syrjään ja painoi korvansa seinään. Hän ei ollut kuunnellut vielä
montakaan minuuttia, kun jo tiesi saavansa suoranaisen vahvistuksen
erään huhun todenperäisyydelle, joka oli vähitellen levinnyt
Southernstowen asukkaiden keskuuteen vähän aikaa sitten -- sir
Reville Childerstone aikoi naida rouva Champernownen. Sir Reville
keskusteli avioliittoehdoista Shelmoren kanssa, joka ilmeisesti teki
huolellisia muistiinpanoja hänen toivomuksistaan. Simmons sai selville
keskustelusta sen, että häät vietettäisiin piakkoin, ehkäpä jo ennen
joulua. Hän sai myös tietää, että rouva Champernowne, tultuaan lady
Childerstoneksi, jättäisi Ashenhurst-huvilan ja muuttaisi Childerstonen
puistotilalle seitsemän kilometrin päähän kaupungista. Ja sitten
seurasi persoonallisia yksityiskohtia, jotka läheisistä syistä
kiinnittivät kuuntelijan mieltä vielä enemmän.
"Oletan, ettei rouva Champernowne suostu enää ottamaan vastaan
pormestarin virkaa?" sanoi Shelmore keskustelussa sattuneen lyhyen
väliajan jälkeen, jonka kuluessa Simmons oli kuullut työnantajansa
kynän yhtämittaista rapinaa. "Vai tahtooko hän?"
"Ei", vastasi sir Reville. "Tultuaan lady Childerstoneksi hän vetäytyy
yksityiselämään. Minun luullakseni hän on täyttänyt velvollisuutensa
hyvin, Shelmore -- ollut ihan väsymätön sen hoitamisessa, vai mitä?"
"Niin, hän on ollut ihmeteltävä pormestari", myönsi Shelmore. "Nyt on
epätietoista, löydetäänkö kaupungista sellainen mies, joka kykenee
siihen yhtä hyvin kuin hän. Entä liike? Kuinka hän aikoo ratkaista sen
pulman?"
"Hän on juuri tehnyt päätöksensä -- tänä aamuna", sanoi sir Reville.
"Me söimme äsken yhdessä välipalaa Chancellorissa, ja hän ilmaisi
minulle päätöksensä. Asia on tietysti vielä yksityinen, mutta en
pelkää kertoa sitä teille, niin kuin asianajajan ja asiakkaan välillä
on tapana, koska tietääkseni uutinen ei mene sen edemmäksi. Niin,
Champernownen liike muutetaan osakeyhtiöksi."
"Ahaa!" sanoi Shelmore. "Hyvä suunnitelma, sir Reville. Lady
Childerstone tulee tietysti itse valvomaan sen toimintaa?"
"Epäilemättä. Hän ottaa haltuunsa osake-enemmistön ja toimii ainakin
jonkun aikaa johtokunnan puheenjohtajana", myönsi sir Reville. "Itse
aion ottaa myös suuren määrän osakkeita ja ruveta yhdeksi tämän uuden
yhtiön johtajista, sillä tämä omaisuus on liian suuri laiminlyötäväksi,
vaikka se ei tietysti muututtuaan osakeyhtiöksi kaipaakaan päivittäistä
ylivalvontaa, kuten nyt rouva Champernownen aikana."
"Siihen tarvitaan ensiluokan toimeenpaneva johtaja", huomautti Shelmore.
"Hän on siellä jo saapuvilla", sanoi sir Reville naurahtaen
tyytyväisesti. "Rouva Champernowne itse on opettanut hänelle kaikki
liiketemput alusta alkaen. Tarkoitan nuorta Hackdalea -- hän on
pirteä nuori mies. Hänestä tulee liikkeen sihteeri ja pääjohtaja, ja
rouva Champernowne ehdottaa hänelle maksettavaksi kaksituhatta puntaa
vuodessa."
"Minä puolestani uskallan vakuuttaa, että hän sen hyvin ansaitseekin
niin suuren liikkeen hoitajana", sanoi Shelmore. "Niin, Hackdalessa ei
ole mitään vikaa -- hän on hyvin taitava ja eteenpäin pyrkivä, uuttera
mies. Arvatenkin tämä kaikki pannaan täytäntöön ennen pitkää?"
"Heti", vastasi sir Reville. "Ennen häitä ainakin. Te voitte siis
laatia nuo ehdot valmiiksi, Shelmore, koska valmius on aina hyödyksi.
Hm, muutapa minulla ei luullakseni olekaan nyt tällä kertaa, ja sen
vuoksi poistun. Mutta oletteko kuullut mitään lisää tuosta murhasta,
onko siitä tuoreita uutisia?"
"Ei mitään", vastasi Shelmore. "Poliisit, nimittäin ne, jotka ovat
jääneet tänne kaupunkiin, koska ne melkein kaikki, kuten tiedätte,
ovat poissa hiilityöläislakon vuoksi, tekevät kyllä tiedustelujaan
kaikkialla ympäristössä, mutta he eivät ole päässeet vielä mihinkään
tuloksiin. Mies murhattiin epäilemättä sen vuoksi, mitä hänellä oli
mukanaan. Mutta siihen liittyy muuan kummallinen seikka, josta aioin
puhua teille, sir Reville, jahka ensi kerran tapaisimme toisemme. Tämä
Deane oli matkustellut pohjoisessa Englannissa pari kolme viikkoa ennen
tuloaan tänne, ja kun Mellapontin kanssa tarkastelin hänen tavaroitaan
Chancellorissa, löysimme melko suuren kokoelman maisemakortteja niistä
paikoista, joissa hän oli käynyt. Erikoista huomiotani kiinnitti se,
että muuan noista paikoista oli sama vanha kaupunki, Normansholt, missä
osa kiinteimistöänne sijaitsee, tuottaen meille niin paljon vaivaa."
"Normansholtko?" kysyi sir Reville. "Oliko hän käynyt sielläkin?"
"Nähtävästi, ainakin hänen sieltä ostamistaan korteista päättäen.
Hieno, luonnonihana vanha kaupunki", jatkoi Shelmore. "Hän oli koonnut
sieltä muutamia hyvin siroja näköaloja."
"Minä olen käynyt Normansholtissa vain kerran", huomautti sir Reville.
"Kun hankin itselleni tuon kiinteistön sieltä, matkustin sitä katsomaan
ja tarkastelin tietysti oleskellessani siellä hieman kaupunkiakin.
Historiallinen paikka -- vanha linna, raunioiksi luhistuneita
luostareita, ikivanhoja rakennuksia ja muuta samanlaista."
"Ihan niin", myönsi Shelmore. "No niin, tämä mies oli, kuten jo
sanoin, koonnut Normansholtin maisemakortteja melkoisesti, noin
pari-, kolmekymmentä kappaletta. Ja siitä juuri aioin teille mainita,
että erääseen niistä oli piirretty silmäänpistävä viiva merkitsemään
maalauksellista vanhaa taloa. Minusta se tuntui omituiselta, hyvin
omituiselta."
"Miksi, Shelmore?" kysyi sir Reville.
"Kerron teille. Hänen käsilaukussaan oli suuri kokoelma samanlaisia
maisemakortteja, kaikkiaan noin neljäsataa, jotka hän on nähtävästi
koonnut matkoillaan ja joista vain tässä yhdessä oli tuollainen merkki.
Miksi hän oli merkinnyt tämän erityisen kortin ja tämän erityisen
talon?" kysyi Shelmore. "Niin, miksi?"
"No, minä ainakaan en näe siinä mitään kummallista", vastasi sir
Reville nauraen. "Meistähän jokainen voi tehdä samoin. Ehkä hän kiintyi
tuohon vanhaan taloon. Kuinka voitte tietää, mitä tämä mies oikeastaan
haki? Ehkä hän matkusti pohjoiseen ostaakseen sieltä talon -- hitto
vieköön, toivonpa, että hän olisi ostanut Normansholtissa sijaitsevan
kiinteimistöni -- se on minulle vain kirotun suureksi vaivaksi, kuten
sen vuokraajakin. Sanon teille, Shelmore, että jollei tätä asiaa saada
piakkoin päätökseen, pitää teidän ryhtyä tehokkaampiin toimenpiteisiin!"
"Minä olen suonut hänen asianajajalleen pari viikkoa aikaa, jonka
kuluessa hän saa tehdä tarjouksensa", vastasi Shelmore. "Jos hänen
asiakkaansa on vielä senkin jälkeen paatunut ja uhmaava, annamme
hänelle haasteen. Mutta eikö kuitenkin tunnu kummalliselta, että
murhattu mies on käynyt Normansholtissa ja valinnut sieltä erään talon
juuri silloin, kun tuo paikka oli ajatuksissani?"
Sir Reville ei nähnyt tässä mitään muuta kuin hyvin tavallisen
yhteensattuman, ja niin hän sanoikin. Kun hän teki lähtöä, poistui
Simmons raon luota, sovitti vanhan päällystakin paikalleen ja
valmistautui saattamaan paroonia ulos. Sitten kun sir Reville
oli poistunut, muisteli hän kuulemansa keskustelun tärkeimpiä
yksityiskohtia. Ensiksi -- rouva Champernowne aikoi mennä naimisiin
sir Reville Childerstonen kanssa. Toiseksi -- Champernownen liike
muutettaisiin osakeyhtiöksi, jonka sihteeriksi ja johtajaksi hänen
veljensä John pääsisi saaden aluksi palkkaa kaksituhatta puntaa
vuodessa. Ja kolmanneksi -- murhattu mies, Deane, oli juuri äskettäin
oleskellut Normansholtissa, Yorkshiressä, ja syystä tai toisesta
merkinnyt eräässä sieltä hankkimassaan maisemakortissa esiintyvän
erityisen talon -- mikä seikka Shelmoresta, joka ei ollut mikään
hölmö, tuntui melko omituiselta. -- Hyvä on, päätteli Simmons painaen
nämä seikat tarkasti hyvään muistiinsa. Nyt hän tiesi enemmän, paljon
enemmän kuin iltapäivän alussa. Ja hänen mielestään päivä meni silloin
hukkaan, kun hän ei saanut lisätyksi tietojaan.
Omista syistään, jotka eivät olleet erillään Champernownen liikkeestä
saamistaan uutisista, Simmons ei puhunut tänä iltapuolena mitään
Shelmorelle aikomastaan sopimuksesta. Hän poistui konttorista
neljännestä yli viiden ja meni Pembertonin painoon. Nähdessään hänet
Pemberton työnsi hänelle myymäläpöydän yli kostean, vastavedetyn
korjausarkin.
"Minä voin olla teille hyödyksi hieman enemmänkin", sanoi hän. "Jos
luette korjausvedoksen nyt, voin painattaa jonkun määrän julistuksia,
jaella ja naulattaa niitä julki varhain aamulla ennen aamiaista, jos
vain haluatte."
"Kuta pikemmin sitä parempi asianomaiselle henkilölle", huomautti
Simmons tarttuen kynään ja silmäillen nopeasti korjausvedoksen läpi.
"Tämä on hyvä", sanoi hän. "Siinä ei ole lainkaan virheitä. Te lupaatte
siis painattaa sen aamuksi ja myös levittää?"
"Kyllä minä sen toimitan", myönsi Pemberton. "Kauppojen ikkunoihin,
yleisiin paikkoihin ja muihin sellaisiin."
Simmons nyökkäsi ja kääntyi mennäkseen, mutta silloin hänen mieleensä
juolahti jotakin, ja hän palasi, pyytäen toista korjausvedosta.
Pistettyään sen taskuunsa hän meni kotiinsa juomaan teetä.
John Hackdale istui jo pöydässä virkistämässä itseään ennen lähtöään
ylimääräisen poliisin tehtäviin. Astuttuaan huoneeseen Simmons laski
hänen eteensä palkintojulistuksen korjausvedoksen.
"Tuorein uutinen!" sanoi hän lyhyesti.
Hän istuutui ja kävi käsiksi teehen ja paahdettuun leipään sillä aikaa
kun John luki ilmoitusta, kakkupalan pullistaessa hänen poskeaan.
"Kenen aloitteesta tämä on painatettu?" kysyi hän äkkiä. "Shelmorenko?"
"Tytön", vastasi Simmons. "Neiti Pretty vaati sitä. Hän tuli Shelmoren
luo ja sanoi, että hänellä on pankissa kosolti rahaa, jota hän tahtoo
tuhlata kuin vettä saadakseen selville Deanen murhaajan, ja pakotti
Shelmoren laatimaan tuon. Shelmore itse ei hyväksy sitä."
"Miksi ei?" kysyi John.
"Hän pitää sitä vain ajan ja rahojen tuhlaamisena", vastasi Simmons.
"Jos Southernstowessa vain on joku, joka tietää jotakin Deanen toimista
tuona iltana tai on nähnyt hänet, on hän kertonut kaikki Mellapontille
aikoja sitten."
John Hackdale ei sanonut mitään. Mutta hän ajatteli -- ajatteli kovasti
Bartlettia. Rahaton Bartlett, joka näkisi tämän ilmoituksen heti sen
ilmestyttyä julkisuuteen!
"Milloin tämä levitetään, Sim?" kysyi hän hetken kuluttua. "Tänä
iltanako?"
"Ei, vaan aamiaisen aikaan huomenna", selitti Simmons. "Luuletko siitä
olevan minkäänlaista hyötyä?"
"Voihan joku ehkä tietää jotakin", vastasi John huolettomasti.
"Tuhannen punnan suuruinen korvaus voi ihmeellisesti terästää ihmisten
muistia."
"Ja kiihoittaa kuvittelukykyä!" ivaili Simmons.
John ei puhunut enää mitään, vaan meni kaupungintalolle, jääden sinne
vähäksi aikaa. Hän poistui sieltä vasta hämärissä. Mutta sen sijaan,
että hän olisi mennyt pohjoiseen päin tavalliselle kierrokselleen,
hän kääntyikin erääseen kujien ja pihojen muodostamaan sokkeloon ja
päästyään vihdoin muutaman halvan täysihoitolan edustalle koputti sen
oveen, kysyen James Bartlettia.
Bartlett ilmestyi heti näkyviin, koettaen hillitä silmiensä kiihkeää
ilmettä. Hackdale viittasi häntä seuraamaan, meni edellä kujan päässä
sijaitsevaan rauhalliseen paikkaan ja ryhtyi asiaan ilman turhaa
esipuhetta.
"Haluan keskustella kanssanne samasta asiasta kuin viimeksi", sanoi hän
katsellen miestä niin tarkasti kuin pimenevässä hämärässä saattoi. "Te
olette kai pitänyt suunne kiinni?"
"Lukossa, herra Hackdale", vastasi Bartlett. "Nämä huulet eivät ole
ilmaisseet tavuakaan muille kuin teille, sir."
"Minä tiedän nyt enemmän kuin silloin tavatessani teidät", jatkoi
Hackdale. "Olen saanut selville lisää. Tuo mies -- meidän ei tarvitse
mainita nimiä -- halusi tavata rouva Champernownea ja tapasikin
hänet -- tapasi hänet sattumalta portin edustalla, keskusteli hänen
kanssaan hetkisen ja poistui sitten rouvan luota tai rouva poistui
hänen luotaan. Rouva ei tiedä sen enempää. Joku on sitten varmaankin
viekoitellut hänet hiekkakuoppaan ja murhannut ja ryöstänyt hänet
siellä. Rouva Champernowne ei tiedä mitään siitä, mitä miehelle
tapahtui hänen poistuttuaan. Mutta te kai ymmärrätte -- hän ei halua
päästää julkisuuteen, että hän on puhutellut sitä miestä. Hänellä on
siihen omat syynsä. Eikä kukaan muu tiedä, mitä te tiedätte. Kai asia
on niin?"
"Minä kuuntelen selostustanne, herra Hackdale", sanoi Bartlett
tyynesti. "Käsitän tämän kaiken, sir."
"No, painakaa siis tämäkin mieleenne", jatkoi Hackdale. "Kyselyjä
pannaan varmasti toimeen ja tutkitaan asiaa. Eikö mielestänne olisi
yhtä hyvä -- jokaiselle -- jos matkustaisitte sellaiseen paikkaan,
missä teiltä ei kyseltäisi mitään? Kuulkaapa nyt! Tehän kerroitte
minulle joku aika sitten, että teillä on sukulaisia Amerikassa ja
että te, jos teillä vain olisi rahaa, matkustaisitte heidän luokseen.
Muistanko väärin?"
"Niin tekisinkin, herra Hackdale, jos vain saisin matkarahat", vastasi
Bartlett huomattavan innostuneena. "Tekisin todella niin ja..."
"Kuunnelkaahan nyt minua", keskeytti Hackdale. "Southamptonista lähtee
muuan höyrylaiva huomenna New Yorkiin noin puolenpäivän tienoissa.
Jos matkustatte Southamptoniin tänä iltana seitsemän minuuttia vaille
kymmenen lähtevässä junassa ja lupaatte jatkaa matkaanne huomenna,
annan mukaanne sataviisikymmentä puntaa ja kuultuani saapumisestanne
siihen Amerikan kaupunkiin, mihin haluatte matkustaa, lähetän teille
sähköteitse toiset sataviisikymmentä. Niin, Bartlett, tehkää nyt
päätöksenne. Tämä on teille edullinen kauppa."
Bartlett ojensi äkkiä kätensä.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän. "Minä matkustan. Olen niin usein puhunut
ystävilleni, ettei kukaan ihmettele matkaani! Niin, minä lupaan
matkustaa, herra Hackdale. Sullon vain matkalaukkuni täyteen ja lähden
Southamptoniin. Minähän voin ostella sieltä muutamia tarvitsemiani
esineitä ja ehtiä vieläkin laivaan. Olkoon siis menneeksi, sir."
Hackdale oli viidessä minuutissa antanut Bartlettille sataviisikymmentä
puntaa, sopinut hänen kanssaan eräistä asioista ja poistunut. Hän oli
varma siitä, että Bartlett laittautuisi tiehensä, ihan varma.
Ja Bartlett palasi halpaan täysihoitolaan ja alkoi ahtaa matkalaukkuun
niukkaa vaatevarastoaan, aikoen ehdottomasti matkustaa uuteen
maailmaan huomenna -- ehdottomasti. Mutta ennenkuin hän ehti puuhansa
puoliväliinkään, kutsutti toinen vieras hänet alakertaan. Tulija oli
kirjanpainaja Pemberton, joka ojensi hänelle mytyn kiertokirjeiltä
näyttäviä lehtisiä, vielä kosteita painomusteesta.
"Minulla olisi teille hieman työtä, Jim", sanoi Pemberton. "Jaelkaa
nämä kauppoihin ja ravintoloihin varhain huomenaamulla, niin saatte
minulta periä puoli puntaa. Suostutteko?"
Bartlett piti päällimmäistä ilmoitusta ovilampun valossa ja luki sen
läpi, muuttamatta ilmettään. Tuhannen punnan palkinto, jos... Hän
työnsi äkkiä pinkan takaisin Pembertonin käteen.
"Olen pahoillani, mutta en voi ottaa tätä tehdäkseni, vanha ystävä",
sanoi hän ylpeästi. "Olen juuri lähdössä matkalle vieraillakseni erään
vanhan ystäväni luona maaseudulla. Käyttäkää jonkun toisen apua."
Ja odottamatta selityksiä hän kääntyi, kiiruhti yläkertaan ja lopetti
matkavalmistelunsa. Samalla hän ajatteli ja arvaili, ja hänelle alkoi
selvitä muuan teoria. Kävellessään asemalle hän jatkoi ajatteluaan ja
mietti jutun kehitystä, eikä ollut vielä silloinkaan päässyt siitä
eroon, kun astui seitsemän minuuttia vaille kymmenen lähtevään junaan.
Tämä juna pysähtyi Portsmouthissa kahdeksankolmatta minuuttia yli
kymmenen. Ja Portsmouthissa Bartlett poistui junasta, hävitti
matkalippunsa ja lähti hakemaan halpaa hotellia. Hän oli silloin
luopunut koko ajatuksesta matkustaa Amerikkaan, koska hänen mielestään
mahdollisuudet olivat tällä haavaa paremmat Englannissa.