Shelmore ei ollut ensimmäinen mies, jolle Mellapont oli näin ilmaissut
tulevat toimenpiteensä. Mellapont oli ilmaissut ne vielä pontevammin
John Hackdalelle, ja Hackdale oli miettinyt niitä kovasti ennen
nukkumaan menoaan ja taas heti herättyään. Mutta Hackdale meni
sittenkin seuraavana aamuna työhönsä Champernownen liikkeeseen kuin ei
mitään tavatonta olisi tapahtunut sen jälkeen kun hän oli poistunut
sieltä viiden aikaan edellisenä iltapuolena. Vaikka hän nimellisesti
olikin vain varajohtaja, saaden varajohtajan palkan, oli hän
todellisuudessa tämän kaupan varsinainen esimies.
Näin pienen kaupungin oloihin verrattuna oli Champernownen liike varsin
suuri. Rouva Champernowne, jonka kaikki tiesivät hyvin huomattavaksi
naiseksi, oli tarmollaan kehittänyt liikkeen nykyiseen vaurauteensa.
Mutta Southernstowessa ei kukaan tiennyt, kuka rouva Champernowne
oikeastaan oli. Hän oli ilmestynyt kaupunkiin parikymmentä vuotta
sitten, ja ennenkuin kukaan oli osannut aavistaakaan hänen hommiaan,
hän oli ostanut rappiolle menneen vanhanaikaisen kangaskaupan,
purkauttanut vanhentuneen huoneiston, rakennuttanut ensiluokkaisen
nykyaikaisen myymälän ja ympäröinyt itsensä pienellä pätevällä
apulaisjoukolla. Southernstowessa oli sellaisiakin, jotka ennustivat
rouva Champernownen menettävän rahansa, mutta rouva Champernowne
tiesi, mitä teki. Vaikka Southernstowe olikin pieni kaupunki, oli se
tavattoman vauras; sen lähimmässä naapuristossa asuvat ihmiset olivat
myös varakkaita, sekä ylhäisöön että muuhun herrasväkeen kuuluvat, ja
heitä oli siellä niin tiheässä kuin mustikoita. Rouva Champernowne
tahtoi tuoda Lontoon ja Pariisin kuosit ihan heidän kynnyksilleen. Ja
ennen pitkää huomasivat Southernstoween saapuneet vieraat tuijottavansa
hämmästyneinä erääseen myymälään, joka olisi tuottanut kunniaa
joko Lontoon Oxford-kadulle tai Pariisin Rue de la Paixille; rouva
Champernowne ja hänen liikkeensä edustivat aina uusinta muotia. Ja
rouva Champernowne ansaitsi rahaa, saaden kymmenessä vuodessa sellaisen
maineen, että hän oli paikkakunnan rikkain nainen, ehkä varakkain
kansalainen tällä uudella kotiseudullaan.
Mutta hänellä oli muitakin harrastuksia kuin kauppansa. Hän otti
melkoisesti osaa kotikaupunkinsa asioihin, antoi suuria summia
armeliaisuuslaitoksille ja edisti kaikkia suunnitelmia asukkaiden
olosuhteiden parantamiseksi, niin että ihailevat ja kiitolliset
kansalaiset lopulta valitsivat hänet yksimielisesti pormestariksi.
Hänen valintansa ja siitä johtuvat velvollisuudet veivät paljon
hänen aikaansa, mutta jokainen hänen apulaisensa tiesi, että
huolimatta kaikista muista sopimuksista rouva Champernowne tavattiin
kauppaliikkeessä yksityiskonttorissaan aina joka aamu tasan kello puoli
kymmenen ja että hän seuraavina puolenatoista tuntina piti tarkkaa
huolta voidakseen olla varma siitä, että hänen koneistonsa hyvin
öljytyt rattaat pyörivät säännöllisesti.
Puoli kymmenen aamulla sen yön jälkeen, jolloin John Hackdale oli
löytänyt Deanen ruumiin, hän koputti tämän yksityiskonttorin ovelle
ja sai työnantajaltaan käskyn astua sisään. Hän totteli ja näki rouva
Champernownen istuvan yksinään pöytänsä ääressä laatimassa juuri
jotakin kirjettä, ja kun hän kohotti katseensa, tarkasteli Hackdale
häntä terävästi ja tutkivasti. Rouva oli kookas, lihava, kaunis ja
hyvin säilynyt nainen, vielä hyvällä puolella viittäkymmentä ja
näytti tavallisesti merkkejä perin hyvästä luonteestaan, sopuisasta
mielenlaadustaan ja tyytyväisyydestään elämään ylipäänsä. Mutta
varajohtajasta näytti tänä erityisenä aamuna, että hän oli väsyneen
ja kiusaantuneen näköinen ja että hänen tavallisesti niin terve
ihonvärinsä oli hieman vaalennut; hän näytti vähän levottomaltakin ja
kun hän puhui, kuulosti hänen äänensä hieman ärtyisältä.
"Mikä nyt on hätänä, herra Hackdale?" kysyi hän. "Onko mitään tärkeätä
tapahtunut?"
"Haluaisin keskustella kanssanne muutamia minuutteja, rouva
Champernowne", vastasi Hackdale, sulkien merkitsevästi oven takanaan.
"Tarkoitan yksityisesti, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."
Rouva Champernownen kynä pysähtyi äkkiä rivin keskelle, ja hän katsoi
tarkkaavammin vieraaseensa. Mutta Hackdale vastasi katseella katseeseen.
"Ihan yksityisesti", lisäsi hän.
Rouva Champernowne viittasi pöydän viereiseen tuoliin.
"No niin, mitä teillä sitten on sanottavaa?" kysyi hän hieman tylysti.
"Teidän pitää esittää asianne lyhyesti, sillä minun on lähdettävä
tärkeään maistraatin kokoukseen kello yhdeltätoista."
"Tämä on paljon tärkeämpää kuin mikään maistraatin kokous, rouva
Champernowne", sanoi Hackdale. Hän istuutui pöydän viereen, kumartuen
lähemmäksi. "Rouva Champernowne", jatkoi hän, "te olette tietysti
kuullut viimeöisen tapahtuman -- että muuan mies löydettiin murhattuna
vanhasta hiekkakuopasta talonne takaa?"
"Olen kuullut, että sieltä löydettiin joku mies kuoliaaksi ammuttuna",
vastasi rouva Champernowne huolettomasti, minkä Hackdale kuitenkin
huomasi teeskentelyksi. "En tiedä lainkaan, onko se murha vai
itsemurha."
"Murha!" sanoi Hackdale. "Itsemurhasta ei voi olla puhettakaan. Mies
on tahallisesti murhattu, rouva Champernowne, ja minä juuri satuin
löytämään hänet. Ja se oli hyvin onnellinen sattuma, hyvin onnellinen
todella, että minä olin ihan yksinäni löytäessäni hänet. Ja se oli
onneksi teillekin, rouva Champernowne!"
Veri kohosi äkkiä rouva Champernownen kasvoihin, saaden ne punastumaan
vihasta. Hän teki liikkeen kuin olisi aikonut nousta tuoliltaan, mutta
Hackdale jatkoi pudistaen päätään:
"Suureksi onneksi teille, rouva Champernowne, koska löysin hänen
puvustaan jotakin. Voitteko arvata, mitä? No niin, tässä se on."
Samalla hän veti esille taskustaan sen kummallisen muotoisen
lukkoneulan, jonka oli irroittanut kuolleen miehen takin repeämästä,
ja ojensi sen työnantajalleen vasemmalla kämmenellään. Hän siirsi
katseensa siitä naiseen eikä hänen tarvinnut muuta kuin vilkaista
nähdäkseen, että rouva Champernownen kasvot olivat käyneet
kalmankalpeiksi.
"Te kai tunnette tämän, rouva Champernowne?" jatkoi Hackdale
hiljaisella tyynellä äänellä. "Tietysti te tunnette. Muistatteko, että
maanantaina iltapäivällä tulitte luokseni verhojen osastoon ja näytitte
minulle pientä näytelaatikollista näitä neuloja? Te sanoitte saaneenne
ne nähtäväksi eräältä mieheltä, joka oli hankkinut niille väliaikaisen
lainsuojan, hakeakseen niille sittemmin patentin, ja halusi kuulla
arvostelunne niistä, kelpaavatko ne lainkaan kauppatavaraksi. Teidän
mielestänne oli tämän keksinnön aate oikein hyvä, ja sitten työnsitte
laatikon taskuunne, vieden sen kotiinne. Kuinka on voinut tapahtua,
että löysin yhden noista neuloista kuolleen miehen takista? Onhan se
ilmeistä! Rouva Champernowne, tuosta kuolleesta miehestä tiedetään
vain sen verran, että hänen nimensä on Deane, että hän saapui
Chancellor-hotelliin maanantaina ja että hän myöhään maanantai-iltana
meni ulos, epäilemättä tapaamaan jotakin henkilöä, joka ei voinut
olla kukaan muu kuin te. Hän oli luonanne silloin illalla jonkun
aikaa. Täällä Southernstowessa on muuan mies, jonka voisin saada
käsiini kymmenessä minuutissa ja jolta Deane kysyi tietä taloonne
maanantai-iltana melkein keskiyöllä. Ja Deane osasikin sitten taloonne,
rouva Champernowne. Hän oli siellä jonkun aikaa. Kaiketi hän repi
takkinsa tullessaan huvilaanne, ja te annoitte hänelle kummallisen
muotoisen lukkoneulan, että hän voisi kiinnittää repeämän laidat yhteen
toistaiseksi, kunnes ehtisi korjauttaa takkinsa. Rouva Champernowne, te
tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että niin on asian laita."
Vaikka rouva Champernowne olikin suuri, voimakas nainen, kuunteli hän
kuitenkin ääneti kaikkea tätä, hermostuneesti väännellen sormiaan.
Kului hetkinen, ennenkuin hän puhui, mutta silloinkin hän änkytti.
"Kuka -- kuka tietää -- sen, mistä nyt olette kertonut?"
"Ei kukaan. Ei ainoakaan sielu, rouva Champernowne! Luuletteko minua
hölmöksi? Tästä ei tiedä kukaan eikä voikaan tietää, ellen minä puhu."
"Kuka -- kuka on se toinen mies, josta puhuitte?"
"Se on minun asiani, rouva Champernowne. Parasta on, ettette sitä
kysykään. Antakaa minun pitää huolta hänestä. Minä voin saada hänet
vaikenemaan, jos katsotte olevan siihen syytä. Kuulkaahan nyt, rouva
Champernowne, olkaamme käytännöllisiä. Kukaan ei tiedä mitään siitä,
mitä nyt olen kertonut teille. Mellapont on ihan varma, että Deanea
seurattiin ja että hänet sitten murhattiin ja ryöstettiin -- että
hänet murhattiin niiden rahojen ja kalleuksien vuoksi, joita hänellä
epäilemättä oli mukanaan. Sikäli on siis kaikki hyvin -- poliisi tulee
pysymään siinä olettamuksessa. Mutta Mellapontilla on toinenkin teoria,
sellainen, että Deane lähti kaupungille tapaamaan jotakin henkilöä,
jonka hän tunsi, ja Mellapont vannoo ottavansa selvän siitä, kuka
tämä henkilö on. Mutta hän ei voi, koska hänellä ei ole minkäänlaista
johtolankaa. Minä olen ainoa elävä ihminen, jolla on tuo johtolanka --
tarkoitan lukkoneulaa, rouva Champernowne. Jos katsotte tarpeelliseksi,
että olen tästä koskaan puhumatta, niin voitte olla rauhassa ja yhtä
hyvässä turvassa kuin ei tätä milloinkaan olisi tapahtunut. Minä en
tiedä, mitä teidän ja vainajan välillä tapahtui, enkä halua sitä
tietääkään. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä. Mutta teidät voin
pelastaa vastenmielisestä tilanteesta. Antakaa minulle, mitä haluan
-- silloin ei kukaan saa milloinkaan tietää, että herra Deane lähti
kaupungille tapaamaan teitä ja että hän kohtasikin teidät. Juttu
päättyy siihen."
Rouva Champernowne katsoi häneen yhtä tarkkaavaisesti kuin kuunteli
hänen puhettaan.
"Entä toinen mies?" kysyi hän äkkiä.
"Minä voin saada hänet vaikenemaan", vastasi Hackdale. "Helposti!
Rahalla -- teidän rahallanne, tietysti."
"Entä te itse?" sanoi rouva. "Te itse?"
Hackdale veti syvään henkeä ja ristien kätensä rinnalleen katseli
ympäri huonetta. Kun hän jälleen kääntyi työnantajansa puoleen, hymyili
hän kuin mies, josta ehtojen esittäminen tuntuu hyvin miellyttävältä.
"No niin, rouva Champernowne", vastasi hän, "minä olen aina ollut
varsin hyvä, rehellinen ja luotettava palvelijanne, ja mikäli muistan,
ette ole kertaakaan huomannut minussa mitään vikaa. Niinpä on oman
etunne mukaista, että annatte minulle haluamani viran. Tarkoitan tätä:
nykyinen johtajanne, herra Bywater, on vanhanaikainen ja hyödytön,
meille vain paljaaksi kiusaksi. Antakaa hänelle heti ero eläkkeineen
ja tehkää minusta johtaja. Kirjoittakaa päivämääräksi nimitykseni alle
viime tammikuun ensimmäinen päivä ja antakaa minulle tuhat puntaa
vuodessa -- palkka, josta voidaan sitten lähemmin keskustella parin
vuoden kuluttua. Kohtuullinen vaatimus, rouva Champernowne, hyvin
kohtuullinen."
Rouva Champernownen posket alkoivat saada takaisin entisen värinsä.
Hän vaikeni hetkiseksi katsellen Hackdalea ja yhä kiertäen lihavien
sormiensa sormuksia.
"Kuinkahan suureen summaan toinen mies tyytyisi?" kysyi hän sitten.
"Pariin sataan puntaan, jos ne annetaan minun haltuuni ja harkiten
käytetään", vastasi Hackdale heti. "Se riittää täydellisesti."
Rouva Champernowne nousi pöytänsä äärestä ja mentyään pienen, nurkkaan
asetetun kassakaapin luo otti sieltä setelitukon, ojentaen sen
Hackdalelle laskematta sitä. Sitten hän otti pöydältä pinkallisen
papereita.
"Tulkaa keskustelemaan kanssani toisesta asiasta puoli yhden aikaan",
sanoi hän. "Minun on nyt pakko lähteä kokoukseen."
Sanomatta enää sanaakaan hän poistui huoneesta, ja Hackdale pistettyään
lukkoneulan toiseen ja setelit toiseen taskuunsa meni työhönsä. Mutta
puoli yhden aikaan hän oli konttorissa jälleen. Rouva Champernowne oli
juuri tullut huoneeseen ja kun Hackdale sulki oven, ryhtyi hän puhumaan
asiasta tuhlaamatta sen enempää sanoja.
"Hackdale, aiotte kai olla rehellinen minua kohtaan tässä asiassa?"
"Minun omat etuni vaativat sitä, rouva Champernowne."
"Minä en tiedä mitään, en niin mitään, kuinka se mies murhattiin",
jatkoi rouva. "Ehdottomasti en mitään. Kuitenkin myönnän teille, että
puhuttelin häntä silloin illalla. Mutta se on minun asiani miksi. En
kuitenkaan halua tulevan sen muiden tiedoksi. Te kai olette ihan varma
siitä, ettei juttu leviä teidän eikä toisen miehen välityksellä?"
"Siitä saatte olla ihan varma, rouva Champernowne, ettemme kumpikaan
tule sitä levittämään. Mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan omassa
talossanne tiedä asiasta mitään?"
"Kyllä. Hän kohtasi minut ulkoportilla, ja siellä keskustelin hänen
kanssaan hetkisen. Puhukaamme nyt tästä johtajantoimesta. Minä voin
tehdä jotakin vielä parempaa hyväksenne, Hackdale. Istuutukaa
kuuntelemaan. Aion mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa.
Olette kai odottanut sitä? No hyvä. Tämä liike muuttuu silloin
kauppayhtiöksi, ja minä voin nimittää teidät sen sihteeriksi ja
johtajaksi. Keskustelkaamme nyt yksityiskohdista..."
Kun Hackdale poistui liikkeestä syömään päivällistä, tuntui hänestä
siltä kuin hän olisi kasvanut pari tuumaa. Simmons, joka odotti
häntä heidän arkihuoneessaan, huomasi heti hänen hyväntuulisuutensa.
Hän katseli ihmetellen, kun Hackdale nousi äkkiä pöydästä ja mennen
astiakaapille toi sieltä pullon samppanjaa.
"Nyt ei ole sinun syntymäpäiväsi eikä minunkaan", huomautti Simmons.
"Viis siitä, poikaseni!" huudahti John. "Minua on onnistanut mainiosti
tänä aamuna. Se on kyllä vielä pieni salaisuus, mutta sinä kuulet kyllä
puhuttavan siitä ennen pitkää. Meidän liikkeessämme tulee tapahtumaan
suuria muutoksia, Sim, ja minusta tulee sen mahtavin mies."
"Millainen siitä nyt sitten muodostetaan?" kysyi Sim.
Hackdale nauroi. Ne mahdollisuudet, jotka rouva Champernowne oli
avannut hänelle, olivat äärettömän paljon edullisemmat kuin hänen omat
laatimansa.
"En voi sanoa sitä vielä, poikaseni", vastasi hän. "Mutta jotakin
suurta siitä vain tulee, Sim. Enkö ole aina sanonut sinulle, että
minusta vielä jolloinkin tulee Champernownen liikkeen pääjohtaja?
Mikään ei vedä vertoja mielilauseelleni -- pidä aina silmällä omia
etujasi! Itse ensin ja viis siitä, mihin muut joutuvat! Sinä et katso
taaksesi juoksukilpailuissa, mutta jos sen teet, voi joku toinen kiitää
ohitsesi silmänräpäyksessä. Jos vain pidät yhtä hyvää huolta eduistasi
Shelmoren luona kuin minä Champernownen, on menestyksesi varma.
Minäpä sanon sinulle jotakin, Sim, nyt kun tämä on toteutumaisillaan.
Minä maksan puolestasi, että voit tehdä sopimuksen Shelmoren kanssa,
ja sitten, jos vain työskentelet kovasti, tulee sinusta muutamissa
vuosissa kelvollinen asianajaja. Mitä sinä siihen sanot, Sim?"
Sim höristi korviaan. Hänen terävä katseensa kohdistui veljen lasissa
poreilevaan samppanjaan. Mutta se oli vielä yhtä koskematon kuin hänen
omansakin, ja John siis teki tämän tarjouksen selvin päin.
"Minä juon sen kunniaksi, John", sanoi hän äkkiä. "Mutta se vie sinulta
koko joukon rahaa."
"Minä en siitä välitä, poikaseni, niin kauan kuin vain menestyt,
ja se kannattaa", sanoi Hackdale. "No niin, juokaamme sen onneksi,
unhottamatta Hackdalein mielilausetta: Pyri aina ensi sijalle! Sim,
jos joskus saan vaakunan tai jonkin sellaisen, panen ne sanat siihen
mielilauseeksi. Älä välitä milloinkaan muista -- itse ensin ja hiiteen
kaikki muut!"
"Hyvä!" myönsi Simmons, jatkaen vakavasti syöntiään. "Minä puhun
Shelmorelle sopimuksesta, jahka menen sinne takaisin. Koetan kuitenkin
tinkiä."
"Tinkiäkö? Kuinka sitten?" kysyi Hackdale.
"Koetan saada hänestä jotakin irti", vastasi Sim viekkaan näköisenä.
"Otaksukaamme, että hän on siihen hieman taipuvainen. Minä olen ollut
suureksi hyödyksi Shelmorelle. Jos voin kiristää häneltä jotakin, miksi
en niin tekisi? Sitenhän voin säästää rahojasi."
Hackdale nyökkäsi, maisteli viiniään ja hymyili.
"Sinä et luullakseni anna pääsi ruohottua, Sim", sanoi hän hyvin
tyytyväisenä. "Näytät tietävän täydellisesti, kuinka sinun on pidettävä
huolta itsestäsi. Tingi niin paljon kuin vain haluat Shelmoren kanssa.
Sinä tunnet kyllä omat etusi."
"Luota minuun", mutisi Simmons. "Minä olen miettinyt niitä jo tarpeeksi
kauan."
Hän palasi Shelmoren konttoriin puoli kolme, aikoen puhua asiastaan
heti epäröimättä, mutta juuri kun hän oli koputtamaisillaan Shelmoren
oveen, soi sisältä kello, ja kun Simmons noudatti sen kutsua, näki hän
isäntänsä seisovan pöytänsä vieressä lukemassa jotakin asiakirjaa melko
epäilevän tai paheksuvan näköisenä.
"Hackdale", sanoi hän, "neiti Pretty on käynyt täällä. Hän on hyvin
päättäväinen nuori neiti, Hackdale -- tuollainen, joka haluaa aina
kulkea omia teitään -- ja sitä paitsi näyttää siltä, että vaikka hän
ei vielä olekaan täysi-ikäinen, on hänellä kuitenkin pankissaan suuria
summia, jotka hän voi tuhlata mielensä mukaan, ja vaikka hän onkin
neuvotellut poliisimestari Mellapontin kanssa tänä aamuna ja vaikka
Mellapont on melkein todistanut hänelle, että jotkut tuntemattomat ovat
murhanneet hänen holhoojansa saadakseen haltuunsa hänen kalleutensa, ei
hän usko sitä, vaan on saanut sellaisen lujan päähänpiston, että joku
vihollinen on seurannut Deanea tänne ja murhannut hänet. Ja hän tahtoo
välttämättä tarjota palkinnon ja on pyytänyt minua painattamaan ja
levittämään sen suuntaisen ilmoituksen. En ymmärrä sen hyötyä ja uskon
varmasti Mellapontin olevan oikeassa. Mitä te ajattelette, Hackdale?"
"Kuinka suuri tuo palkinto on?" kysyi Simmons. "Hän on määrännyt sen
itse", vastasi Shelmore. "Tuhat puntaa! Hyvin oikullinen nuori neiti!
Hän sanoi korottavansa sen kaksinkertaiseksi, ellei tällä saavuteta
mitään tuloksia. Minä oletan että meidän on painatettava ja levitettävä
se hänen puolestaan?"
"Jos hän vain haluaa, niin miksi ei?" sanoi Simmons.
"Minusta se tuntuu sekä ajan että rahojen tuhlaamiselta", vastasi
Shelmore. "Viekää se kuitenkin Pembertonin kirjapainoon ja neuvokaa,
kuinka se painetaan ja levitetään. Voihan siitä olla jotakin hyötyä,
vaikka epäilenkin sitä. Joku on kuitenkin syyllinen, ja se henkilö on
jossakin."
Hän ojensi käsikirjoituksen Simmonsille, ja konttoristi poistui
huomauttamatta enää mitään. Laskeutuessaan portaita kadulle, hän
kohtasi vanhahkon vastaantulevan herran, jonka tunsi sir Reville
Childerstoneksi. Simmons mainitsi hänelle herra Shelmoren olevan
konttorissaan ja kiiruhti sitten omista erityisistä syistään
toimittamaan asiaansa niin nopeasti kuin suinkin.