Mellapont saapui Chancellorin julkipuolen edustalle juuri kun
yövahtimestari oli sulkemaisillaan ovet. Hän pääsi sisään ja teki heti
tiukan kysymyksen.
"Onko herra Shelmore täällä, Kight?"
"Hän on isännän kanssa yksityishuoneessa, sir", vastasi vahtimestari
viitaten pihalle päin. "Hän sanoi odottavansa teitä, sir."
"Juuri niin", sanoi Mellapont lähtien kävelemään viitattuun suuntaan,
mutta pysähtyi kuitenkin äkkiä kääntyen takaisin. "Kuulkaahan, Kight",
jatkoi hän luottavaisesti, "haluan kysyä teiltä erästä asiaa. Ette
suinkaan ole kenkäinkiilloittaja, vaikka olettekin yövahtimestari."
"En, sir; täällä on erityinen Marsh-niminen kiilloittaja."
"Ehkä hän ei ole nyt saapuvilla? Vai on -- keittiössä? Hakekaa hänet
tänne hetkiseksi, Kight. Haluan puhutella häntä."
Vahtimestari meni pihan poikki, pujahti sisään eräästä ovesta ja palasi
miehen kanssa, joka käsistään ja esiliinasta päättäen oli jo alkanut
puhdistaa kenkiä. Mellapont meni häntä vastaan.
"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Milloin te kokoatte saappaat ja kengät
makuuhuoneitten ovilta -- iltaisinko vai aamuisin?"
"Kumpanakin aikana, sir", vastasi mies. "Mutta se johtuu hyvin paljon
siitä, kuinka paljon hotellissa sattuu olemaan vieraita. Jos se on
ihan täynnä, kokoan ne myöhään illalla ja kiilloitan kaikki ne, jotka
silloin on pantu ovien edustalle. Mutta jos hotellissa on vain vähän
vieraita, en aloita työtäni ennenkuin noin kello viiden tienoissa
aamulla."
"Maanantai-iltana, siis toissayönä, muistatte kai sen?" sanoi
Mellapont. "Kuinka olivat asiat silloin?"
"Hotelli oli ihan täynnä, sir -- täällä ei ollut ainoatakaan vapaata
huonetta. Tein kierroksen ensi kerran puoli kahdentoista aikaan ja
kokosin kaikki näkemäni jalkineet, joita olikin melkoisesti. Vietyäni
ensimmäiset paikoilleen kokosin jälleen kaikki muut."
"Voitteko muistaa mitään siitä, mitä oli numero seitsemän oven
edustalla?" kysyi Mellapont. "Ajatelkaa nyt tarkasti."
"Kyllä hyvinkin", vastasi mies. "Kun menin sen ohi ensi kerran, oli
siinä kaksi paria kävelykenkiä, mustat ja ruskeat. Puhdistin ne samalla
kuin muutkin ja vein ne takaisin noin yhden tienoissa yöllä. Ne olivat
vielä oven edustalla kello viiden aikaan aamulla mennessäni sen ohi
toisen kerran."
Mellapont nyökkäsi, ajatteli hetkisen, sanoi kiitoksia miehelle ja
kääntyen sitten pois lähti nopeasti kävelemään isännän huoneeseen.
Siellä hän tapasi Shelmoren ja Bellingin, jotka nähtävästi puhelivat
tilanteesta. Hän sekaantui heti heidän keskusteluunsa ja toisti mitä
juuri oli kuullut.
"Te voitte ehkä luulla, ettei se merkitse mitään", sanoi hän
kerrottuaan heille kahdesta kenkäparista, "mutta minä olen siinä
näkevinäni paljonkin. Kun tutkimme Deanen ruumista ja vaatteita tänä
yönä, huomasin heti jotakin, mikä näytti minusta hyvin tärkeältä.
Hän oli poistunut hotellista kiiltonahkakengissä, ohutpohjaisissa
patenttijalkineissa. Millaisen johtopäätöksen teette siitä, herra
Shelmore? Tehän olette lakimies."
"En ole perehtynyt tällaisiin asioihin", vastasi Shelmore. "Mutta mitä
te itse luulette siitä?"
"Minä luulen, ettei hänen aikomuksensa ollut mennä kauvas. Hän tiesi,
ettei hänen tarvitsisi poistua käytävältä, ja tiesi myös päämääränsä,
jonkin läheisen yksityistalon", vastasi Mellapont riemuiten.
"Sanokoonpa yläkerrassa asuva nuori neiti mitä tahansa, Deane tunsi
tämän kaupungin ja jonkun sen asukkaan. Meidän on saatava selville,
kenet? Nuori neiti ajattelee varmaankin niin, ettei hänen holhoojansa
ole ollut täällä milloinkaan ennen eikä siis tunne täällä ketään,
mutta... sittenpähän saamme nähdä. Kuinka muuten tuo nuori neiti nyt
jaksaa? Onko hän hyvin hermostunut?"
"Hän säikähti aluksi hirveästi, mutta tointui ihmeellisen pian",
vastasi Shelmore. "Minun tätini on nyt siellä ja aikoo viipyä hänen
luonaan koko yön."
"Teidän tätinne on hyvä ihminen", sanoi Mellapont. "No niin, meidän
on tehtävä nuorelle neidille paljon kysymyksiä huomenna. Mutta nyt
haluan", jatkoi hän kääntyen isännän puoleen, "tarkastaa tyynesti, mitä
se herra-raukka on jättänyt numero seitsemään. Sitä ei milloinkaan
voi tietää, mitä sattuu löytämään, emmekä voisi toivoakaan sopivampaa
hetkeä. Oletan kaiken olevan rauhallista yläkerrassa, herra Belling?
Viekää niin ollen meidät siihen huoneeseen."
Belling vei heidät pihan poikki vastakkaisella puolella sijaitsevaan
sisempään halliin ja sitten tammikaiteisia portaita pitkin ensi
kerrokseen. Avattuaan numero seitsemän oven hän väänsi sähkön
palamaan ja kuiskasi Mellapontille, ettei häntä ja Shelmorea tultaisi
häiritsemään ja että he voivat lukita huoneen oven ja tuoda avaimen
pois sitten kun olivat lopettaneet tarkastuksensa. Sitten hän poistui
heidän luotaan. Mellapont katseli ympärilleen kierrettyään avainta
lukossa isännän mentyä.
"Vainaja on ollut täsmällinen ja järjestystä rakastava herra", mumisi
hän. "Sen voin nähdä heti."
Shelmore ymmärsi hänen tarkoituksensa. Joko huoneen viimeinen onneton
asukas oli jättänyt sen siihen kuntoon tai siivoojatar oli jälkeenpäin
käynyt siellä, nyt se ainakin oli uutukaisen siisti. Sivupöydälle oli
aseteltu sopusuhtaiseen järjestykseen kaikenlaisia pukeutumistarpeita,
toisella pöydällä oli kuva- ja sanomalehtiä siroissa pinkoissa, suuren
vaatekaapin raollaan olevasta ovesta näkyi pingoittajille ripustettuja
pukuja, ja kaikki muutkin huoneessa olevat esineet näyttivät olevan
oikeilla paikoillaan.
"Mitä luulette löytävänne täältä?" kysyi Shelmore, joka ei ollut
lainkaan selvillä Mellapontin tähän huoneeseen tekemän vierailun
tarkoituksesta. "Jonkin johtolanganko?"
"Sitä ei milloinkaan voi tietää, mitä sattuu löytämään, herra
Shelmore", vastasi Mellapont katsellen vieläkin ympärilleen. "Täällä
voi kaikissa tapauksissa löytää ja nähdä enemmän kuin keksimme miehen
vaatteista. Oletan Hackdalen kertoneen teille, ettei hänellä ollut
mitään taskuissaan. Kaikki hänen taskunsa oli tyhjennetty, vieläpä
viety nenäliinakin. Tämä viime seikka tuntuu hyvin kummalliselta ja
ehkä tärkeältäkin. Miksi murhaaja ryösti kuolleelta sellaisenkin
esineen kuin nenäliinan? Mutta niin se vain oli, ettei hänen
taskuissaan ollut mitään. Jos hänellä oli ollut rahaa, kalleuksia tai
papereita mukanaan, ovat ne kaikki menneet. Tästä muistankin, että
mentyämme alakertaan pitää kysyä Bellingiltä paria seikkaa. Mutta
katselkaamme nyt ympärillemme. Nämä matkalaukut ensin. Kun joudutte
tällaiseen tehtävään, herra Shelmore, aloittakaa aina alusta. Nämä
matkalaukut ovat niin hyvää vahvaa nahkaa, ettei nykyaikaan tällaisia
enää valmisteta."
Hän avasi ensin toisen ja sitten toisen matkalaukun, jotka oli nostettu
jalustalle vuoteen jalkopäähän, mutta molemmat olivat tyhjät.
"Järjestelmällinen ja täsmällinen mies", mutisi Mellapont. "Hän on
järjestänyt kaikki tavaransa vaatekaappiin ja lipastoon. No niin,
vaatteet ensin. Taskuissa voi ehkä olla joitakin kirjeitä tai
papereita."
Vaatekaapissa oli pari pukua ja päällystakki, mutta niiden taskujen
tarkastaminen ei paljastanut mitään. Lipastossakaan ei ollut muuta
kuin paljon liinavaatteita, trikootavaroita ja muuta sellaista, kaikki
sievästi taitettuja ja ladottuja. Mellapont ryhtyi katsastamaan
valkoista käsilaukkua, joka oli tuolilla lipaston vieressä.
"Tästä me todennäköisimmin löydämme papereita", sanoi hän. "Eikä tämä
onneksi ole lukossakaan. Mitähän täällä sitten onkaan?"
Hän nosti käsilaukun pöydälle juuri sähkölampun alle ja aukaisi sen.
Shelmore seisoi hänen vieressään sisällystä tutkittaessa.
"Enimmäkseen vain papereita ja kirjoja", virkkoi Mellapont. "Näyttävät
matkaoppailta."
Hän otti sieltä useita mainitsemansa kaltaisia paperikansiin nidottuja
kirjoja -- kaupunkien, tuomiokirkkojen, kuuluisain raunioiden ja
muiden nähtävien paikkojen oppaita. Niiden alla oli kirjoitussalkku,
joka sisälsi omistajan nimellä varustettuja kirjelomakkeita. Shelmore
huomasi niihin painetun osoitteen samaksi kuin neiti Prettyn
nimikortissa. Laukun sivuosastossa oli useita kirjeitä, jotka oli
kaikki osoitettu herra James Deanelle eri paikkoihin maata ja joiden
allekirjoitus kuului: "Teidän hellä Cynthianne." Toisessa osastossa
oli kokoelma hotellilaskuja, sievästi taitettuja ja haalla yhteen
puristettuja.
"Ehkä saan selkoa hänen viime matkoistaan näiden laskujen nojalla",
huomautti Mellapont katsellen päiväyksiä. "Hän näyttää viime aikoina
kiertäneen kaikkialla. Ja tässä on nähtävästi maisemakortteja, joita
hän on koonnut matkoillaan. Näkyy olleen oikein kiihkeä keräilijä,
paitsi jos hän aikoi lahjoittaa ne nuorelle neidille, joka ehkä on
niihin ihastunut."
Hän viittasi käsilaukun vasempaan osastoon, joka oli ihan täynnä
maisemakorttikääröjä, kaikki sievästi kuminauhoilla sidottuja ja
järjestykseen sovitettuja. Mellapont alkoi poimia laukusta esille näitä
kääröjä, huomauttaen samalla, että ne olivat kaikki järjestelmällisesti
varustettuja nimilapuilla. Hän alkoi samalla lausua ääneen niiden
paikkojen nimiä, joita ne esittivät.
"Nähtävästi hän on ostanut nämä vähitellen", jatkoi hän. "Eikö nuori
neiti sanonutkin hänen matkustaneen pohjoiseen neidin itsensä jäädessä
Bathiin? Juuri niin, ja nyt voimine seurata hänen matkansa suuntaa.
Exeter, Bristol, Gloucester, Worcester, Birmingham, Sheffield,
Normansholt -- missä Normansholt on, herra Shelmore?"
Shelmore oli Mellapontin huomaamatta hieman säpsähtänyt Normansholtia
mainittaessa. Muuan hänen kahdestatoista asiakkaastaan, juuri kaupungin
ulkopuolella sijaitsevan Childerstonen puistotilan isäntä, sir
Reville Childerstone, omisti kiinteimistöjä Normansholtissa ja oli
viime aikoina ollut hyvin huolissaan erään sikäläisen vuokraajansa
käyttäytymisestä. Hänen oli ollut pakko turvautua siinä asiassa
Shelmoren ammattiapuun, minkä vuoksi Shelmore hyvin tunsi tämän paikan
nimen. Hän katsahti tutkivasti siihen maisemakorttipinkkaan, jota
Mellapont käsitteli.
"Normansholtko?" toisti hän. "Se on Yorkshiressä. Historiallinen vanha
kaupunki, jossa on kuuluisa linna ja muuta sellaista."
"Hm, se näyttää olleen hänen kaukaisin pysähdyspaikkansa sielläpäin",
sanoi Mellapont jatkaen huolellisesti järjestettyjen pinkkojen
kääntelemistä. "Sitten hän näyttää lähteneen etelään. Doncaster,
Newark, Peterborough, Stamford, Ely, Cambridge, Lontoo, Dorking ja
sitten tänne. Suurenmoinen kierros, herra Shelmore -- enimmäkseen vain
ikivanhoja paikkoja. Hän oli ehkä hyvinkin kiintynyt muinaismuistoihin.
Nyt vilkaisen vain läpi nämä kirjeet nähdäkseni, onko niissä mitään
tärkeätä."
Hän otti kirjeet, jotka oli vetänyt esille laukusta, ja istuuduttuaan
lähimmälle tuolille alkoi silmäillä niitä hätäisesti. Shelmore halusi
pelkästään uteliaisuudesta tietää jotakin lisää siitä paikasta, josta
oli kuullut puhuttavan käsitellessään ammattiinsa kuuluvaa asiaa,
mutta jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, ja otti laukusta sen
maisemakorttipinkan, jossa oli Normansholtin nimi. Päästäen kuminauhan
irti hän alkoi katsella niitä yksitellen. Hänen mieleensä juolahti,
että Normansholt varmaankin oli mielenkiintoinen ja luonnonihana
paikka. Deane oli koonnut sieltä pari kolmekymmentä korttia --
normandialaisesta linnasta aukenevia näköaloja, ikivanhoja kirkkoja
ja muita muinaisjäännöksiä esittäviä kuvia. Äkkiä Shelmore jäi
tuijottamaan erääseen korttiin kovasti ihmetellen ja harkiten.
Se oli väritetty valokuva jostakin, mikä näytti kummallisen vanhan
kaupungin vanhanaikaiselta nurkkaukselta. Siinä oli jonkinlainen
aukio ja sen keskellä vihreä täplä, josta kohosi pitkä salko.
Kaikkialla ympärillä oli omituisia, Jaakko I:n aikaisen tyylin
mukaisia taloja. Kortin vasempaan nurkkaan oli painettu sanat:
_Vappunurmi Normansholtissa_. Ja Shelmore tunsi tarpeeksi hyvin vanhoja
englantilaisia tapoja tietääkseen, että valokuva esitti paikkaa, missä
ennen oli vietetty vanhanaikaisia vappujuhlia, ja että pitkä salko oli
viimeisiä ikivanhoja vappuriukuja.
Mutta se ei vielä pannut häntä ihmettelemään ja harkitsemaan. Talojen
ympäröimän aukion nurkkauksessa oli eräs muita suurempi rakennus,
mahtavammalta ja maalauksellisemmalta näyttävä. Sen katosta ja
yhteensullotuista piipuista oli joku, Deane luultavasti, vetänyt
lyijykynällä kortin ylälaitaan paksun viivan, joka päättyi yhtä
paksuviivaiseen tähteen. Ja kun Shelmore sen näki, tunsi hän erään
kysymyksen heräävän vastustamattomasti mielessään:
"Miksi?"
"Niin miksi, sillä enpä osaa muutakaan sanoa?" toisti hän itsekseen.
"Miksi Deane oli Normansholtista kokoamiensa viidenkolmatta tai
kolmenkymmenen postikortin joukosta valinnut tämän, merkitäkseen juuri
tuon talon hyvin selvällä tavalla? Mikä oli hänen vaikutteensa? Miksi
hän oli niin tehnyt?"
Hän kääntyi katsomaan Mellapontiin, joka oli syventynyt tutkimaan
kirjeitä ja hotellien laskuja. Ja huomatessaan sen Shelmore tarkasti
kiireesti, mutta huolellisesti Deanen korttikokoelman alusta loppuun
saakka, aloittaen Exeteristä ja lopettaen Dorkingiin, koska se
nähtävästi oli ollut viimeinen paikka, missä Deane oli vieraillut ennen
tuloaan Southernstoween. Koko joukossa ei ollut muuta merkittyä korttia
kuin se yksi, joka oli herättänyt hänessä ihmettelyä. Ja kun hän
sijoitteli kortteja takaisin käsilaukkuun, ei hän voinut olla kysymättä
itseltään -- mitä erityistä mielenkiintoa Deane oli tuntenut kaukaisen
Normansholt-nimisen vanhan kaupungin Vappunurmen nurkkauksessa
sijaitsevaa taloa kohtaan?
Mellapont nousi äkkiä tuoliltaan ja pani kirjeet ja hotellilaskut
takaisin salkkuun.
"Näissä ei ole minkäänlaista valaisevaa, herra Shelmore", sanoi hän.
"Hotellilaskuja eikä mitään muuta. Eikä kirjeissäkään, jotka ovat vain
nuoren neidin holhoojalleen kirjoittamia iloisia lörpötteleviä juttuja,
ole muuta kuin vahvistus Deanen sanoille, että heidän oli määrä tavata
täällä toisensa, katsella päivä tai pari paikkakuntaa ja matkustaa
sitten mantereelle. Sijoittakaamme nyt kaikki paikoilleen, lukitkaamme
huone ja menkäämme sitten alakertaan, koska haluan vielä puhutella
Bellingiä."
Belling oli yksityishuoneessaan, jonka ovi oli auki, nähtävästi
odottamassa heitä. Mellapont viittasi Shelmorea tulemaan sisään,
lukitsi oven ja istuutui.
"Siellä ei ole mitään, mikä kelpaisi johtolangaksi", sanoi hän. "Mutta
kuulkaahan nyt, Belling, minä haluan kysellä teiltä vielä muutamia
seikkoja. Tehän tiedätte jo, ettei tällä herrasmiehellä löydettäessä
ollut lainkaan rahaa, kalleuksia eikä persoonallista omaisuutta
mukanaan. Te saitte puhutella häntä maanantai-iltana ja näitte hänellä
olevan sekä rahaa että kalleuksia. Mutta näkivätköhän sen muutkin?"
"Kuka tahansa voi nähdä, että hänellä oli hieno timanttineula, kalliit
kultaiset kellonketjut ja sormissa pari timanttisormusta!" vastasi
Belling. "Tarkoitan, jos vain oli silmät päässä ja katseli häntä."
"Juuri niin", myönsi Mellapont. "Mutta rahaa? Näyttelikö hän
ehkä rahojaan? En tarkoita kerskailevasti ja pöyhkeillen, vaan
luonnollisesti, kuten muutamat ihmiset tekevät. Tehän tiedätte, että
jotkut vetävät rahansa esille, ajattelematta lainkaan, että --"
"Ymmärrän tarkoituksenne", keskeytti Belling. "No niin, hän oli
varmasti niitä miehiä, jotka ovat hieman huolettomia siinä asiassa,
niin sanoakseni. Hän tuli tarjoilusaliin vähän ennen päivällistä
ja pyysi tarjoilijattarelta sherryä ja karvasvettä -- olin silloin
itsekin siellä ja huomasin hänen vetävän esille kourallisen seteleitä,
viitosia, avoimesti ja hakevan niiden joukosta muutamia hopearahoja --
hänellä näytti olevan paljon rahaa, seteleitä ja kovaa rahaa, sekaisin
taskussaan. Hän teki samoin päivällisen jälkeenkin tullessaan luokseni
ja kysyäkseen minulta, mitä huvituksia täällä nyt oli. Maksaakseen
silloin pari sikaaria hän veti esille kourallisen rahoja."
"Oliko muitakin vieraita läsnä?" kysyi Mellapont.
"Useita. Tarjoilusali oli täynnä molemmilla kerroilla."
"Paikkakuntalaisia vai muukalaisia?"
"Molempia. Siellä oli useita outoja miehiä. Minä en ainakaan tuntenut
heitä, vaikka luullakseni tunnen kaikki southernstowelaiset. Muutamat
heistä olivat moottoripyöräilijöitä. Toiset olivat ehkä tulleet tänne
markkinoille."
"Ja he voivat nähdä hänen rahansa?".
"He voivat nähdä ne yhtä helposti kuin hänen timanttineulansakin, jos
vain katsoivat häneen. Mikään ei estänyt heitä."
Mellapont nousi äkkiä ja toivotettuaan hyvää yötä isännälle meni
Shelmoren kanssa autiolle High-kadulle.
"Mitä te ajattelette kaikesta tästä, poliisimestari?" kysyi Shelmore
suoraan.
Mellapont rykäisi varovaisesti ja vaikka he olivatkin kahden hiljensi
sittenkin ääntään.
"Kerron teille mielipiteeni, herra Shelmore", vastasi hän. "Enkä
luullakseni tule milloinkaan sitä muuttamaan. Luulen, että herra Deanea
pidettiin silmällä ja seurattiin, ja sitten hänet murhasi ja ryösti
joku meille vielä tuntematon henkilö, joka tiesi hänellä olevan rahaa
ja kalleuksia mukanaan. Niin minä pääasiallisesti ajattelen, vaikka
mielessäni on vielä muutakin. Oletan, että herra Deane, huolimatta
siitä mitä on sanonut holhokilleen, tunsi jonkun Southernstowessa ja
lähti jostakin erityisestä syystä tapaamaan häntä maanantai-iltana. Ja
nyt aion käyttää kaiken kykyni saadakseni selville, kuka tuo tuttava
on."