Lukkoneula

Hackdale oli luonteeltaan ja taipumuksiltaan tavattoman tyyni ja

harkitseva, ja kun hänen löytönsä aiheuttama ensi säikähdys oli

haihtunut, mikä tapahtuikin hyvin pian, tuli hänen luonnollinen

malttinsa näkyviin hänen näin jouduttuaan selvittämään vaikeata

tilannetta. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen jaloissaan lepäävä

ruumis oli sen miehen, joka oli niin salaperäisesti kadonnut

huoneestaan Chancellor-hotellista. Hän ei epäillyt sitäkään, että

mies oli kuollut. Niin paljon hän tiesi olevan varmaa. Ja toinen,

häntä itseään lähemmin koskeva varmuus oli se, että mies lepäsi

kuolleena yksinäisessä autiossa paikassa, sadan metrin päässä

Ashenhurst-huvilasta, joka oli rouva Champernownen yksityisasunto.

Juuri sen verran valoa, tosin hämärää, oli vielä jäljellä, että

Hackdale voi katsella löytöään, mutta hänellä oli taskussaan

kapine, jonka avulla voi tarkastella sitä lähemmin. Vaiennettuaan

airedale-terrierin parilla hiljaisella sanalla hän otti tyynesti ja

hitaasti esille taskulamppunsa ja sytytettyään sen kumartui likelle

liikkumatonta olentoa. -- Kuollut tietysti, liikkumaton kuin oven

naula, -- sanoi hän itsekseen, käyttäen kulunutta sananpartta. Ja

eräässä mustassa kolossa oli jähmettynyttä verta. Katsottuaan vielä

kerran lähemmin hän näki, että kuollutta oli ammuttu päähän juuri

korvan taakse, missä näkyi selvä merkki. Eikä hän ollut itse ampunut,

koska ei kummassakaan ojennetussa kädessä ollut asetta eikä sellaista

näkynyt läheisyydessäkään. Siis murha, selvä murha!

Hackdale suoristautui arvaillen, milloin murha oli tapahtunut. Hän

itse oli mennyt tästä ohi melkein samaan aikaan edellisenä iltana,

huomaamatta mitään. Mutta sitten hän muistikin, ettei hänellä

ollut silloin koiraa mukanaan. Hän olisi nytkin sivuuttanut paikan

epäilemättä mitään, ellei koiraa olisi ollut. Mutta oliko mies ammuttu

siellä, missä hän nyt lepäsi, vai oliko hänen ruumiinsa laahattu tai

kannettu sinne jostakin muualta? Hän valaisi lampullaan maata, tutkien

sen pintaa. Vanhan hiekkakuopan pohjalla kasvoi kaikkialla, paitsi

pienillä mitättömillä läikillä, lyhyttä sitkeää ruohoa, missä ei juuri

voitu erottaa jalanjälkiä, eikä Hackdalekaan niitä nähnyt. Pensaat,

joiden välissä ruumis lojui, näyttivät koskemattomilta. Mutta ne

olivatkin matalia ja typistyneitä. Saattoi olla hyvinkin mahdollista,

ettei kaksi henkilöä, jotka kävelivät päämäärättä tuossa kuopassa

pimeässä, ollenkaan kiinnittänyt huomiotaan näihin polvenkorkuisiin

pensaihin eikä niin ollen huomannut poistuneensa siltä mutkittelevalta

polulta, jota Hackdale oli aikonut käyttää oikotienään. Ja tietysti

siellä oli ollut kaksi henkilöä, joista toinen oli hänen jaloissaan

viruva murhattu mies ja toinen murhaaja. Mutta kuka hän oli?

Hän palasi ruumiin luo ja koskematta siihen sormellaankaan vei

lamppunsa vieläkin lähemmäksi kuin äsken. Se oli tietysti tuo kadonnut

mies. Pitkähkö, laiha, harmaapartainen, yllään hieno ruskea puku --

sellaiseksi hänet oli kuvailtu Hackdalelle, joka totesi kuvauksen

yksityiskohtien sopivan vainajaan. Kasvot olivat painautuneet

hiekkaiseen turpeeseen, niin että hän näki vain osan niistä, mutta

ei halunnutkaan sillä hetkellä nähdä enempää. Hän tahtoi tuoda sinne

toisia ja erittäinkin Mellapontin, että he voisivat nähdä kaikki

samoin kuin hänkin oli nähnyt ensimmäiseksi. Hänellä oli jonkinlainen

epämääräinen tieto siitä, että kun ruumis löydetään, ei kukaan saa

koskea siihen eikä muutenkaan sekaantua asiaan ennen poliisin tuloa

paikalle, ja hän noudatti aina tarkasti käytäntöön otettuja tapoja

ja tottumuksia. Mutta äkkiä, kun hän liikutti lamppuaan edestakaisin

elottoman ruumiin yllä, hän näki jotakin, mihin samalla hetkellä tiesi

haluavansa koskea... eikä ainoastaan koskea, vaan vieläpä nopeasti

piilottaakin sen.

Tämä kapine oli lukkoneula -- kummallisen muotoinen, messinkilangasta

omituiseen tapaan väännetty lukkoneula. Se oli kiinnitetty kuolleen

takkiin hieman oikean taskun yläpuolelle, ja Hackdale näki heti,

kuinka se oli siihen joutunut. Joko tunkeutuessaan aidan raosta tai

kiivetessään aidan yli vainaja oli repinyt uuden hienon takkinsa

johonkin naulaan tai muuhun terävään ulkonemaan, saaden siihen pitkän

mutkittelevan halkeaman, joka ulottui kankaan ja sisusteen läpi

monen tuuman pituudelta. Ja halkeaman laidat oli kiinnitetty yhteen

lukkoneulalla, johon Hackdale nyt tuijotti kiihkeämmin kuin tietääkseen

ennen mihinkään muuhun esineeseen, ja tuijotusta seurasi katkonainen,

tahdoton huudahdus:

"Hyvä Jumala, sekö se on?"

Samalla hetkellä, katsellen salaa ympärilleen kuin olisi tässäkin

yksinäisyydessä pelännyt vakoilijaa hän oli aukaissut ja irroittanut

lukkoneulan kuolleen takista ja kätkenyt sen kukkaroonsa. Tehtyään sen

hän sammutti lamppunsa, mumisi muutamia sanoja koiralleen ja kääntyi

takaisin polulle. Mutta ehtimättä vielä astua kymmentäkään askelta

hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan, koska se tyyneys, jonka hän oli

aluksi säilyttänyt, oli haihtunut hänen nähdessään lukkoneulan. Mutta

sen täytyi palata, koska hänen piti nyt olla tyynempi kuin milloinkaan

ennen. Silloin hän muisti taskupullonsa, jonka sisällön oli määrä

riittää hänelle koko yön valvomiseen, mutta jonka hän nyt nielaisi

yhdellä kulauksella. Se virkisti häntä, ja päästäen jonkinlaisen

huokauksen ja ivallisen naurun välisen äänen hän poistui hiekkakuopasta

lähtien kävelemään Ashenhurst-huvilaan päin.

Rouva Champernownen huvila sijaitsi koristellussa ympäristössä. Se oli

hieno ja mukava punainen tiilirakennus, tarpeeksi tilava suurellekin

perheelle. Hackdalen mielestä liiankin suuri yksinäiselle naiselle,

hänen veljelleen ja puolelle tusinalle palvelijalle. Mutta Hackdale

tiesi hyvinkin rouva Champernownen varsin rikkaaksi naiseksi, jolla

oli varoja tehdä mitä vain halusi, varoja tämän hienon puutarhan ja

parin automobiilin ylläpitämiseen, talon valaisemiseen sähköllä ja

itsensä ympäröimiseen kaikenlaisella ylellisyydellä, kuten hän tekikin.

Ja kuitenkin, kun Hackdale käveli asfaltilla laskettua käytävää

julkipuolen ovelle, vaikutti häneen talon kirkkaasti valaistujen

ikkunain ja hiekkakuopan pimeyden ja yksinäisyyden vastakohta

väkisinkin, vaikkei hän voinut sanoa, miksi. Täällä oli valoa, lämpöä

ja elämää, ja siellä, sadan metrin päässä, kolkko kuolema. Oliko talon

ja hiekkakuopan välillä jokin yhdysside, ja jos niin oli laita...

Hänen mietteensä katkesivat äkkiä oven avautuessa. Muuan nuori reipas

nainen, jolla oli ihan uusi musta puku ja keimaileva hilkka ja

esiliina, katsoi häneen hymyillen ujosti. Hackdale, jonka mielestä

kohteliaisuus kuului liikemiehen velvollisuuksiin, nosti hattuaan.

"Hyvää iltaa, Jennie", sanoi hän ihmetellen oman äänensä vakavuutta.

"Onko rouva Champernowne kotona?"

Kamarineito tuli askeleen lähemmäksi tuttavallisesti ja luottavaisesti.

"Rouva on poissa, herra Hackdale", vastasi hän. "Hän on mennyt

päivälliselle sir Reville Childerstonen luo -- siellä on nimittäin

päivälliskutsut. Minä en odota häntä kotiin ennen yhtätoista. Mutta

herra Alfred on sentään kotona", lisäsi hän.

"Hyvä! Minäpä keskustelen sitten hänen kanssaan minuutin tai pari",

vastasi Hackdale. "Otaksun, ettei hän ole missään työssä."

Tyttö nauroi heilauttaen päätään kuin siten vihjaistakseen, ettei herra

Alfred ollut milloinkaan työssä. Hän palasi halliin ja meni Hackdalen

edellä eräälle ovelle, jonka hän vetäisi auki koputtamatta siihen

lainkaan.

"Täällä on herra Hackdale, herra Alfred", ilmoitti hän yhtä

tuttavallisesti kuin äsken oli puhunut vieraallekin. "Hän haluaa

keskustella kanssanne hetkisen."

Hackdale astui pieneen ja mukavasti sisustettuun huoneeseen, jonka

avonaisessa takassa leimusi ja rätisi iloinen honkavalkea. Ja

sen edessä, vaipuneena suuren nojatuolin syvyyksiin, tohveleihin

pistetyt jalat ojennettuina tuleen päin, istui herra Alfred, vanhahko

laiha mies hienossa aamupuvussaan, ripsukoristeinen samettinen

tupakkalakki päässä. Hänen siniset silmänsä näyttivät lempeiltä

ja tarmottomilta; suu, jota harmahtuneet viikset tuskin kykenivät

peittämään, oli heikkopiirteinen, leuka oli taaksepäin työntyvä ja hymy

ystävällinen. Hänellä oli suuri sikaari toisessa ja _Times_ toisessa

kädessään, ja hänen kyynärpäänsä vieressä pöydällä oli viskykarahvi,

pullo kivennäisvettä ja puoleksi tyhjennetty juomalasi. Nähdessään

Hackdalen hän aluksi viittasi vierastaan näitä virkistyksiä kohti.

"Hei, Hackdale!" sanoi hän. "Kuinka iloinen yllätys! Istuutukaa ja

ottakaa ryyppy. Olkaa hyvä ja ottakaa -- tuolla sivupöydällä on

puhtaita laseja. Ilma on kai näin iltaisin hieman kylmempää, vai mitä?"

"Ei, kiitoksia, herra Alfred", vastasi Hackdale. "Minä toimin nyt

ylimääräisenä poliisina enkä siis voi viipyä pitkää aikaa. Rouva

Champernowne ei siis olekaan kotona?"

"Hän on päivällisellä sir Revillen luona", vastasi herra Alfred.

"Siellä on kutsut. Onko mitään tapahtunut?"

"Ettekö ole kuullut mitään uutisia kaupungista tänä iltana?" kysyi

Hackdale. "Vai ette. No niin, Chancellor-hotellissa on tapahtunut

jotakin kummallista. Muuan herrasmies, joka saapui sinne maanantaina

iltapäivällä, on kadonnut -- salaperäisesti."

"Pyh, hän on vain luikkinut tiehensä maksamatta laskuaan", huomautti

herra Alfred. "Sellaisten salaisuuksien ratkaisu on tavallisesti juuri

tämä."

"Ei", sanoi Hackdale. "Hän on tunnettu mies ja varakas. Ja hänen

nimensä" -- hän keskeytti katsellen tarkasti toisen kasvoja -- "on

Deane, James Deane."

"Minä en ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä enkä tunne

häntä", sanoi herra Alfred. "Ihan tuntematon suuruus. Tunsiko joku

kaupunkilaisista hänet?"

"Ei, luullakseni", vastasi Hackdale. "Sitä ei ainakaan ole voitu

todistaa. Hän on pitkähkö, laiha, harmaapartainen mies. Minä tiedän

teidän kuljeskelevan melko paljon, herra Alfred. Te ette siis ole

nähnyt sellaista miestä parina viime päivänä?"

"En tietääkseni, vaikka täällä on kyllä paljonkin sennäköisiä miehiä",

vastasi herra Alfred. "Kuvauksestanne päättäen hänen ulkomuotonsa oli

melko tavallinen. Etsittekö te häntä?"

"Kaikki etsivät häntä", sanoi Hackdale. "Koko kaupunki jo tähän aikaan."

"Silloin he voivat tulla toimeen ilman teitäkin puoli tuntia",

huomautti herra Alfred hymyillen tarkoittavasti. "Istuutukaa nyt

tupakoimaan ja ottakaa ryyppy."

Mutta Hackdale kieltäytyi jälleen ja lähti, poistuttuaan talosta,

nopeasti kävelemään kaupungintaloa kohti. Hän tapasi erään ylimääräisen

poliisitoverin North Barilla ja vei hänet mukanaan poliisiasemalle

kertomatta hänelle löydöstään. Päästyään sinne Hackdale astui yksinään

poliisimestarin huoneeseen, missä Mellapont istui pöytänsä ääressä

selailemassa jotakin asiakirjapinkkaa. Hän sulki oven, kääntyi ja sanoi

pari sanaa:

"Löysin hänet!"

Mellapont ponnahti seisoalleen.

"Mitä? Deanenko?" vastasi hän.

"Tietysti -- kenenkä muun?" sanoi Hackdale. "Niin."

"Mistä sitten?"

"Tuolta vanhasta hiekkakuopasta Ashenhurstin takaa."

Mellapont tuli askeleen lähemmäksi tuijottaen Hackdaleen. Hän oli

hetkisen vaiti.

"Ette suinkaan tarkoita, että hän on kuollut?" kysyi hän jännittyneenä.

"Kuollut hyvinkin", vastasi Hackdale. "Häntä on ammuttu päähän eikä se

ole itsemurhakaan, koska ei asetta näkynyt missään."

Mellapont tuijotti häneen vielä toistamiseen vähän aikaa. Sitten hän

viittasi tuoliin. "Istuutukaa, Hackdale, ja kertokaa minulle kaikki",

sanoi hän. "Älkäähän sentään vielä! Oletteko kertonut tästä jollekin

toiselle?"

"En ainakaan vielä", vastasi Hackdale. "Sattui niin..."

Mellapont kuunteli tarkkaavaisesti ja ääneti Hackdalen selostusta

tämäniltaisista puuhista. Kertomuksen loputtua hän kysyi suoraan: "Te

ette siis tutkinut hänen vaatteitaan?"

"En!" sanoi Hackdale. "En ollenkaan!"

"Sitten ette tiedä, oliko hänet ryöstetty vaiko ei", sanoi Mellapont.

"Mutta luultavasti on niin tehty. Nyt pitää hakea hänet tänne."

"Eräs asia on myös suoritettava", huomautti Hackdale äkkiä, kun

poliisimestari alkoi touhuta. "Tarkoitan jalanjälkiä. En nähnyt niitä,

en ainakaan likellä. Mutta minulla olikin vain taskulamppu. Siellä

täytyy kuitenkin olla jälkiä jossakin, koska murhaaja tietenkin on

mennyt hänen kanssaan tuohon hiekkakuoppaan, olkoonpa ampuja sitten

ollut kuka tahansa. Käsitätte kai sen?"

"Ellei häntä ole ammuttu muualla ja kannettu sinne", sanoi Mellapont.

"Meidän on otettava sekin lukuun."

"Sitä kyllä ajattelin ja tarkastelin sen vuoksi huolellisesti pensaita,

joiden välissä hän lepää", vastasi Hackdale. "Mutta en nähnyt

merkkiäkään siitä, että hänet olisi kannettu tai laahattu sinne."

"Siis ei minkäänlaista johtolankaa?" virkkoi Mellapont.

"Minä ainakaan en löytänyt mitään", vastasi Hackdale vakuuttavasti.

-- Mikään, tuumi hän itsekseen, ei voisi taivuttaa häntä puhumaan

lukkoneulasta, joka oli hänen kukkarossaan. Se oli hänen oma

salaisuutensa ainakin toistaiseksi. "En siis mitään", toisti hän.

"Mutta tietysti en osaa sanoa mitään varmaa, koska hän makaa suullaan

enkä koskenut häneen -- en halunnut, ennenkuin te itse olette

nähnyt hänet -- mutta luullakseni hänet on ryöstetty, kuten alussa

vihjaisittekin."

"Mahdollisesti", myönsi Mellapont. "Lähtekäämme nyt sinne."

Hackdale odotti, kunnes poliisimestari oli kerännyt liikenevät miehet

kokoon, ja valmistautui sitten opastamaan heidät hiekkakuoppaan.

Mellapont kosketti kadulla häntä käsivarteen.

"Me kaipaamme nyt Chilhamin, poliisilääkärin, apua", kuiskasi hän.

"Tehän tiedätte, missä hän asuu -- North Barin pohjoispäässä. Menkää

kertomaan hänelle ja pyytäkää häntä mukaamme. Hän voisi yhtä hyvin

saapua sinne heti kuin myöhemminkin."

Hackdale tapasi Chilhamin leikkaussalissa ja sai hänet tulemaan

mukaansa niin ajoissa, että he ehtivät liittyä poliisimestariin

ja hänen miehiinsä. Hän johti heidät ääneti pois kaupungista

Ashenhurst-huvilan ohi hiekkakuoppaan. Ja pian kohdistuivat puolen

tusinan salalyhdyn valot kuolleeseen mieheen. Chilham polvistui, mutta

ilmoitti vain sen, mitä Hackdale jo tiesi.

"Häntä on ammuttu pään läpi takaapäin", mumisi Chilham, "ja hyvin

läheltä. Kääntäkää hänet selälleen. Katsokaa -- hänen päänsä etupuoli

on kokonaan ammuttu pois. Murhaajan on täytynyt seisoa ihan hänen

takanaan eikä revolveri ole ollut kuin tuuman tai parin päässä murhatun

korvasta."

Mellapont, muistaen Chancellorissa kuulemansa tiedot, katseli jotakin

muuta. Tosin oli ilmeistä, että Deane oli ammuttu, murhattu, mutta nyt

hän halusi tietää miksi. Hän viittasi kuolleen miehen kaulahuiviin,

joka oli mitä hienointa lajia.

"Timanttineula on poissa!" sanoi hän, viitaten sitten alemmaksi.

"Kultaketjut ovat myös poissa. Tutkikaa hänen taskunsa, Watson."

Puhuteltu mies, siviilipukuinen poliisi, työnsi kätensä vuorotellen

jokaiseen taskuun, kohottaen sitten äkkiä katseensa.

"Hänen taskuissaan ei ole mitään, poliisimestari. Hänet on ryöstetty

niin putipuhtaaksi, ettei hänelle ole edes jätetty nenäliinaakaan!"

huudahti hän. "Kaikki taskut ovat tyhjät!"

"Juuri sitä minä odotinkin", mumisi Mellapont. "Tässä ei luullakseni

ole suurtakaan salaisuutta. Ryöstö ja murha -- ryöstötarkoituksessa

tehty murha. Hackdale", jatkoi hän kääntyen selin miehiinsä, "te ette

voi toimittaa täällä enää mitään. Kiiruhtakaa sen vuoksi Shelmoren

yksityisasuntoon, kertokaa hänelle kaikki yksityiskohdat ja pyytäkää

häntä ottamaan tätinsä mukaansa Chancelloriin, kun hän lähtee sinne

kertomaan uutista nuorelle neidille. Ja kuulkaahan, käskekää Shelmoren

odottaa minua Chancellorissa, kunnes saavun sinne. Meidän on pakko

tarkastaa miesraukan tavarat."

Hackdale poistui, tapasi Shelmoren, toimitti asian ja pysytellen

sitten tahallaan poissa poliisiasemalta lopetti tehtävänsä sinä yönä

kiertelemällä huolellisesti piirissään. Hän palasi kotiinsa keskiyöllä.

Ebbittkin oli juuri saapunut ja seisoi oman arkihuoneensa ovella

riisumassa yltään päällystakkia ja kaulahuivia. Hän viittasi Hackdalea

astumaan sisään ja osoitti viskykarahvia.

"Haluatteko naukun työnne päättäjäisiksi?" vihjaisi hän. "Aioin juuri

ottaa itsekin. Oletteko kuullut mitään tuosta kadonneesta miehestä?"

"Kyllä", sanoi Hackdale. "Hänet on löydetty. Murhattu ampumalla ja sitä

paitsi ryöstettykin."

"Ryöstettykö?" huudahti Ebbitt. "Ah!"

"Hänellä ei ollut edes nenäliinaakaan", jatkoi Hackdale. "Ja saamiemme

tietojen mukaan hänellä oli paljonkin taskuissaan mennessään ulos.

Rahaa ja kalleuksia."

"Minähän sanoin teille huomanneeni hienon timanttineulan hänen

kaulahuivissaan", huomautti Ebbitt. "Tarkoitan, jos hän vain on sama

mies."

"Kuollut on epäilemättä hän", sanoi Hackdale.

Hän joi viskynsä, sanoi hyvää yötä ja meni yläkertaan omaan

huoneeseensa. Hänellä oli siellä pieni kassakaappi, joka oli

sijoitettu hyllylle komeroon, ja astuttuaan huoneeseen hän avasi sen

ensi työkseen. Sitten hän otti kukkarostaan kummallisen muotoisen

lukkoneulan ja piilotti sen kassakaapin etäisimpään nurkkaan.