Mellapont astui kiireesti huoneen poikki ja läimäytti sydämellisesti
virkamerkillä varustettua käsivartta.
"Tässähän minulla onkin mies, jollaista juuri parhaiten tarvitsen tällä
hetkellä", huudahti hän. "Tulkaa konttoriini -- molemmat! Tunnette
kai Hackdalen, herra Shelmore? Ylimääräisistä poliiseistani on herra
Hackdale kaikkein luotettavin -- juuri sopiva mies tähän hommaan."
Shelmore tunsi John Hackdalen tarpeeksi hyvin ja hän tiesi hänen
olevan varajohtajana Champernownen kangaskaupassa, siinä suuressa
liikkeessä, joka oli Southernstowen nykyisen etevän naispormestarin
omaisuutta. Tämä Hackdale oli myös hänen oman konttoristinsa, Simmons
Hackdalen, vanhempi veli. Mutta hän tiesi Hackdalesta vielä enemmänkin,
kuten useimmat muutkin kaupungin alkuperäiset asukkaat. Hän tiesi
John Hackdalen ja hänen veljensä Simmonsin jääneen orvoiksi, toisen
ollessa seitsemäntoistaja toisen kymmenvuotias, varattomina ja melkein
ystävättöminäkin, ja vanhempi oli omilla ponnistuksillaan, saamatta
apua muilta, elättänyt ja vaatettanut heitä molempia ja kasvattanut
nuorempaa, kunnes Simmons oli tarpeeksi vanha tehdäkseen jotakin
puolestaan. Hän tiesi senkin, että John Hackdalea, joka nyt oli
kuusikolmattavuotias, sanottiin eteenpäin pyrkiväksi kunnianhimoiseksi
mieheksi ja että häntä Champernownen liikkeessä pidettiin varsinaisena
tukena ja todellisena johtajana, vaikka hänen vielä oli alistuttava
toisen nimellisen johtajan käskyihin.
"Tietysti minä tunnen herra Hackdalen", vastasi hän heidän mennessään
poliisimestarin huoneeseen. "Olisihan hyvin kummallista, ellei toinen
tuntisi toistaan tällaisessa Southernstowen tapaisessa pienessä
pesässä, poliisimestari."
"Ah niin, katsokaa, minähän en olekaan täällä mikään alkuasukas", sanoi
Mellapont naurahtaen. "Parin vuoden oleskelu täällä ei ole saanut
minua vielä käsittämään paikan pienuuttakaan. Mutta kertokaamme nyt
herra Hackdalelle kaikki tapahtumat -- hän on ylimääräisten poliisieni
paras mies ja voi sitten jutella asiasta muille. Kuunnelkaa minua vain
tarkkaavaisesti viisi minuuttia, herra Hackdale."
John Hackdale kuunteli tyynesti, kun Mellapont toisti sen kertomuksen,
joka oli esitetty Chancellor-hotellin isännän yksityisessä huoneessa.
Shelmore tarkasteli häntä hänen kuunnellessaan, ajatellen itsekseen,
että John Hackdale oli luotu johonkin parempaan kuin seisomaan
kangaskaupan myyntipöydän ääressä, vaikka tuo pöytä olisi kuinka
pitkä, korkea ja leveä tahansa. Eroten veljestään Simmonsista, joka
oli laiha ja teräväkasvoinen kettu- tai kärppämäisine ilmeineen, John
oli pitkä, solakka ja pulska, ja silmät ja huulet ilmaisivat tyyntä
pidättyväisyyttä, mikä olisi ollut hänelle suureksi hyödyksi, ajatteli
Shelmore, jos vain olisi ryhtynyt harjoittamaan jotakin vapaata
ammattia -- hänen omaansa, esimerkiksi. Hackdale oli kieltämättä
asianajajan näköinen -- Shelmore oli jo näkevinään hänet pukeutuneena
vaippaan ja tekotukkaan. Ja hänen ensi huomautuksensa todistikin
hänellä olevan lakimiehen älyä.
"Mitä nyt ajattelette tästä?" kysyi Mellapont lopetettuaan
kertomuksensa. "Miltä se teistä tuntuu?"
Hackdale käänsi hitaasti katseensa toisesta miehestä toiseen.
"Minusta se tuntuu tällaiselta", vastasi hän. "Ajatelkoonpa tuo nuori
neiti mitä tahansa, on hänen holhoojansa ollut Southernstowessa
ennenkin."
"Niinkö? Mutta mikä panee teidät niin ajattelemaan?" kysyi Mellapont
kiihkeästi. "Mikä?"
"Nähtävästi", sanoi Hackdale, "hän tiesi, että Sepulchre-kujanteelle
johtavassa portissa on pieni ovi. Minun tietääkseni tuo ovi on ollut
siinä nuoruudestani asti. Kun aluksi rupesin ansaitsemaan elatukseni
juoksupoikana, toin monta kääröä Chancelloriin juuri sitä tietä."
"Hyvä!" sanoi Mellapont. "Te siis ajattelette..."
"Minä luulen herra Deanen tunteneen Southernstowen ja jonkun sen
asukkaista", vastasi Hackdale. "Oletan hänen äkkiä saaneen päähänpiston
lähteä tapaamaan tätä tuttuaan, vaikka jo olikin niin myöhä. Se taasen,
ettei hän milloinkaan palannut, on niitä asioita..."
Hän keskeytti katsoen tarkoittavasti seuralaisiaan.
"Mitä tarkoitatte?" sanoi Mellapont tiukasti. "Mitä?"
"Niitä asioita, joista on tarkoilla kyselyillä otettava selko", jatkoi
Hackdale. Hän keskeytti jälleen katsoen vielä merkitsevämmin ja
tarkemmin poliisimestaria. "Kaiketi hänellä oli rahaa ja kalleuksia
mukanaan, koska hän oli matkoilla?" vihjaisi hän.
"Paljonkin -- ainakin siitä päättäen, mitä äsken kuulimme", vakuutti
Mellapont.
"Maanantaina oli markkinat", huomautti Hackdale. "Kuten tiedätte,
pysähtyy kaikenlaista roskaväkeä, eläinkauppiaita, kuokkavieraita ja
muita sellaisia, kaupunkiin yöksi, monikin nukkuakseen humalan jälkeen.
Jos herra Deane meni ulos puolenyön tienoissa, sanokaamme, johonkin
laitakaupungin taloon --"
"Juuri sitä olen minäkin ajatellut!" huudahti Mellapont. "Me emme voi
muuta kuin hakea, kysellä ja levittää asiasta tietoja. Tällaisilla
pikkukaupungeilla on kuitenkin se etu, että kaikki huhut leviävät
täällä tunnissa joka paikkaan. Kertokaa te tästä kaikille, Hackdale,
ja samoin tekin, Shelmore. Hackdale, otaksun teidän nyt lähtevän
kierroksellenne kaupungin pohjoislaidalle, vai mitä? Kertokaa uutinen
jokaiselle tapaamallenne henkilölle, sillä jonkun on varmasti täytynyt
nähdä tai kuulla jotakin siitä miehestä."
"Sitä en osaisi väittää", sanoi Hackdale epäillen. "Southernstowen
asukkaista menee yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta vuoteeseen kello
kymmenen aikaan. Toimiessani ylimääräisenä poliisina olen tuskin
tavannut ainoatakaan sielua kaduilla sen jälkeen."
Hän nyökkäsi Shelmorelle ja meni ulos, mutta pysähtyi seuraavaan
huoneeseen sanoakseen muutamia sanoja parille ylimääräiselle
poliisitoverilleen, jotka olivat juuri saapuneet ja valmistautuivat
lähtemään vapaaehtoiselle kierrokselleen. Sitten poistuen
poliisiasemalta hän meni kadulle ja kääntyi eräälle kapealle
kujanteelle, kaupungintalon sivulle. Tämän kujanteen päässä
oli pieni aukio, jonka ympärillä oli vanhoja, puoleksi puusta
rakennettuja taloja, ja yhdessä niistä, parin vanhanpiian omistamassa
täysihoitolassa, Hackdale asui veljensä, Simmonsin, kanssa. Hän halusi
nyt puhutella Simmonsia, koska tiesi Simmonsin parhaiten kykenevän
levittämään huhuja, niin että uutinen Deanen kummallisesta katoamisesta
olisi puolessa tunnissa tunnettu kaikkialla Southernstowessa.
Hackdale avasi täysihoitolan oven astuen nelikulmaiseen tammella
laudoitettuun halliin, jota katon keskeltä riippuva lamppu valaisi.
Lampun alla seisoi siistiin iltapukuun pukeutunut mies, joka
harjasi huolellisesti oopperahattuaan. Hän oli pitkä ja solakka
noin kuusikymmenvuotias mies, joka kai oli ollut hyvinkin kaunis
aikoinaan, mutta jonka ulkomuoto nyt oli jollakin tavoin huolellisesti
säilytetyn ja taitavasti korjatun raunion näköinen. Hänen nimensä oli
Mark Ebbitt, ja Hackdale tunsi hänet, koska hän oli asuintoveri ja
vastaperustetun elävienkuvien teatterin johtaja; hän tiesi myös, että
Ebbitt oli aikoinaan ollut näyttelijä, joka ei ollut juuri onnistunut
urallaan, ja kun Hackdale oikein ajatteli, muisti hän todella, että
Ebbitt tullessaan ensi kerran Southernstoween oli kuulunut rähjäisten
ja rappiolle joutuneitten ihmisten luokkaan. Mutta nyt hän oli päässyt
jaloilleen jälleen ja voi menestyvän huvipaikan johtajana kerran vielä
komeilla hienoilla puvuilla ja liinavaatteilla.
He nyökkäsivät toisilleen tuttavallisesti, ja Hackdale pysähtyi
aikoessaan mennä omaan huoneeseensa.
"Oletteko kuullut joitakin uutisia?" kysyi hän.
"En niin hiventäkään, poikaseni!" vastasi Ebbitt. "Oletteko te?"
Hackdale kertoi hänelle juuri äsken kuulemansa seikat, ja Ebbitt
kuunteli melko välinpitämättömästi asetellessaan huolellisesti
oopperahattua päähänsä uunin yläpuolella riippuvan kuvastimen edessä.
"Kadonnut on varmaankin se vieras, jonka näin teatterissamme
maanantai-iltana", huomautti hän. "Hän oli pitkähkö, hieno,
harmaapartainen, ruskeapukuinen herra, jonka kaulahuivissa huomasin
kirotun komean timanttineulankin. Hm, jos vanhahkot herrasmiehet
lähtevät keskiyöllä kävelemään maaseutukaupungeissa tuollaisia
jalokiviä mukanaan, niin..."
"No niin, kertokaa siitä kaikille tapaamillenne henkilöille tänä
iltana. Tahdotteko niin tehdä?" vihjaisi Hackadale. "Julkisuus --"
"Hyvä mies, asia on koko kaupungin tiedossa ennen illallista",
sanoi Ebbitt. "Jumala siunatkoon teitä, jos yläkerran papukaija
saisi päähänsä lentää ulos ikkunasta, niin luuletteko, etteivät
kaikki southernstowelaiset tietäisi sitä viiden minuutin kuluttua?
Julkisuuttako? Luottakaa te vain maaseutukaupunkilaisiin siinä
suhteessa."
Hän kiersi valkoisen silkkihuivin kaulaansa, antoi vielä
oopperahatulleen ylimääräisen sysäyksen oikealle korvalliselle päin
ja tepasteli kadulle, jolloin Hackdale, avattuaan hallin vasemmalla
puolella oven, meni siihen vierashuoneeseen, jota hän veljineen käytti
arkihuoneenaan. Simmons oli siellä teeillallisensa jäännökset edessään,
mutta itse syventyneenä tutkimaan suurta lakikirjaa, jonka molemmille
puolille hän oli lujasti painanut kyynärpäänsä. Rystysten välistä,
joilla hän painoi ohimokaan, hän katsoi Johniin.
"Minulla on sinulle hauskaa tehtävää, Sim", sanoi Hackdale. "Ihan
sinulle sopivaa. Sinä aiot tietysti mennä ulos?"
"Ehkä hetkiseksi", vastasi Simmons uteliaan näköisenä. "Mikä nyt on?"
"Näin on asia", vastasi Hackdale. Hän istuutui, riisumatta
päällystakkiaan ja hattuaan, ja kertoi veljelleen kaikki saamansa
tiedot. "Jos siis aiot mennä kerhoon, voit kertoa sen -- voit kertoa
sen kaikille. Kerro se kaikille tapaamillesi henkilöille."
Simmons nyökkäsi, ja hänen teräviin silmiinsä ilmestyi miettiväinen
ilme.
"Tyttö on varmaankin sama, joka tuli Shelmoren konttoriin tänään
iltapäivällä juuri meidän aikoessamme poistua sieltä", huomautti hän.
"Shelmore meni hänen kanssaan. Hänen nimensä oli Pretty -- neiti
Cynthia Pretty."
"Näyttikö sinusta nimi lainkaan sopivan hänelle?" kysyi vanhempi veli.
"Oliko hän kaunis?"
"Ehdottomasti!" sanoi Simmons. "Ja hienokin. Minä näin kortista, että
hän on kotoisin Cornwallista, mutta uskallan lyödä vetoa viitosesta
pennyä vastaan, ettei hän ole saanut pukuaan sieltä erämaasta.
Lontoolaista tyyliä päästä jalkoihin asti."
"Hyvä poika", sanoi Hackdale hyväksyvästi, "koeta aina terästää
huomiokykyäsi, Sim, niin saat olla varma menestyksestäsi. No niin,
minun pitää lähteä kierrokselleni. Tapaan sinut aamiaisella."
Pieni käärö, jonka hän tiesi sisältävän voileipiä, ja pullo, johon
hän oli sekoittanut mietoa viskyä ja vettä, oli pantu sivupöydälle,
ja työnnettyään ne taskuihinsa Hackdale nyökkäsi veljelleen ja lähti
huoneesta. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt talosta julkipuolen
ovesta, hän pujahtikin erästä käytävää pitkin takapihalle päästäen
siellä irti koiransa, puhdasrotuisen airedale-terrierin, jota
naapurit nimittivät Martiniksi. Tämä arvokas apulainen kintereillään
hän lähti kävelemään takaisin kaupungintaloa kohti ja sitten siihen
Southernstowen kaupunginosaan, jonka järjestyksestä hänen juuri silloin
oli huolehdittava.
Mellapont ei ollut syyttä puhunut tämän kaupungin pienuudesta, jonka
poliisipäällikkönä hän toimi. Vaikka se olikin niin vanha, että sen
asukkaat kerskaillen sanoivat sitä Englannin vanhimmaksi asutuksi
kaupungiksi, ja kuuluisa, koska siellä oli muuan Englannin ikivanhoja
tuomiokirkkoja, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä kaikille
muinaistieteen ja sen haarojen tutkijoille, oli se perin mitätön
kokonsa puolesta. Se sopi kaikkinensa sitä ympäröivien vanhanaikaisten
ja hyvin säilyneiden valliensa kera noin neliökilometrin alalle, ja
jokainen voi ihan hyvin kävellä sen päästä päähän ja ympäri tunnissa.
Siinä oli vain kolme katua: yksi niistä, High-katu, ulottui sen poikki
idästä länteen; toinen, North Bar, High-kadulta kaupungin pohjoisiin
valleihin, ja kolmas, South Bar, kaupungin keskustasta etelälaidalle.
Näiltä kaduilta haarautui tietysti melkein päämäärättömästi
kaikenlaisia kujanteita, pihoja ja käytäviä, jotka olivat niin kapeita
ja joiden sisäänkäytävät olivat useinkin nykyaikaisten julkisivujen
niin piilottamia, että vain omat asukkaat tunsivat ne. Monella niistä
ei ollut edes nimeäkään.
Hackdalen toimintapiiri oli kaupungin pohjoisosassa. Siellä, sitten kun
vallit oli sivuutettu, oli paljon komeita taloja -- yksityisten maille
rakennettuja kartanoita ja huviloita, joiden takana oli aukeata maata.
Kaupungin ylhäisimmät perheet asuivat siellä, kuten vapaiden ammattien
harjoittajat, kauppiaat ja varakkaat liikemiehet. Hänen omalla
työnantajallaankin, pormestarilla, rouva Sophia Champernownella, oli
siellä suuri Ashenhurst-niminen huvila, jossa hän asui veljensä kanssa.
Tämä oli omituinen, nähtävästi hyvin epäkäytännöllinen, joutilas,
ystävällinen ja hyvin puettu herra, jota tavallisesti nimitettiin herra
Alfrediksi. Sitä, mikä herra Alfredin sukunimi oli, ei tiennyt Hackdale
eikä kukaan muukaan -- hän oli yksinkertaisesti vain herra Alfred.
Hänestä ei tiennyt kukaan muuta kuin sen, että kun rouva Champernowne
ensi kerran saapui Southerhstoween parikymmentä vuotta takaperin ja
osti sieltä rappiolle menneen kaupan, josta hän nopeasti kehitti
ensiluokkaisen ja nykyaikaisen, Lontoon ja Pariisin kangaskauppoja
muistuttavan liikkeen, saapui herra Alfredkin hänen kanssaan ja oli
siitä asti viettänyt jonkinlaista loisen tai seuralaisen elämää hänen
luonaan.
Hackdale ei ollut hyvinkään kaukana Ashenhurstin portilta, kun muuan
mies tuli äkkiä tien poikki ja tervehti häntä. Läheisen lyhdyn valossa
hän huomasi tulijan James Bartlett-nimiseksi mieheksi, jonka kaikki
southernstowelaiset hyvin tunsivat. Bartlett oli aikoinaan ollut
melko varakas, mutta hänen kohtalokas intohimonsa pelata toisella ja
kaataa väkeviä ryyppyjä suuhunsa toisella kädellään oli tehnyt hänestä
tyhjäntoimittajan, joka eli kädestä suuhun. Mutta vaikka hän olikin
tyhjäntoimittaja ja varaton, käyttäytyi hän varmasti ja puhui suunsa
puhtaaksi, eikä hän nytkään tuhlannut aikaa sanoessaan, mitä mieleen
johtui, kun tapasi John Hackdalen.
"Hei, herra Hackdale!" sanoi hän tuttavallisesti. "Te toimitte
siis vieläkin ylimääräisenä poliisina. Uskallanpa sanoa, että
toimitatte tehtävänne yhtä hyvin kuin vakinainen poliisikin. Mutta
mikä tämä kuulemani juttu onkaan, herra Hackdale? Sanotaan, että
Chancellor-hotellissa kaivataan erästä herrasmiestä? Jos asia on niin,
voisin luullakseni kertoa teille siitä jotakin."
Hackdale, joka ei olisi halunnut tuhlata minuuttiakaan ajastaan
Bartlettille päivänvalossa jollakin Southernstowen kadulla, ei
kavahtanut keskustelemasta hänen kanssaan tällaisessa yksinäisessä
paikassa osittaisen pimeyden suojassa. Hän vihelsi koiransa luokseen ja
pysähtyi.
"Mitä te sitten voisitte kertoa?" kysyi hän puoleksi halveksivasti.
"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kerron sen
_teille_", vastasi Bartlett korostaen viimeistä sanaa. "Te olette
varovainen nuori mies ja voitte pitää suunne kiinni, jos tarve niin
vaatii, enkä minäkään ole mikään hölmö, herra Hackdale. Mutta seikka on
sellainen, että kuljeskelin täälläpäin myöhään viime maanantai-iltana
-- käväisin tapaamassa erästä henkilöä, mutta viis siitä, ketä. Ja
juuri kun pääsin North Barille keskiyön tienoissa, kohtasin erään
tuntemattoman herrasmiehen. Hän oli pitkähkö, laiha; harmaapartainen,
hyvin puettu, sen näin selvästi. Hän pysähdytti minut haluten tietää
jotakin. Mitä sanotte siitä, herra Hackdale?"
"Mitä hän tahtoi tietää?" kysyi Hackdale tuntien epämääräisesti, että
jotakin tärkeää ja sellaista, mikä jollakin tavoin tulisi koskemaan
häntä itseäänkin, oli paljastumaisillaan. "Mitä?"
Bartlett taputti ylimääräisen poliisin käsivartta alentaen äänensä
kuiskaukseksi.
"Hän tahtoi tietää, niissä on Ashenhurst-huvila, rouva Champernownen
asunto!" vastasi hän. "Juuri sitä eikä mitään muuta."
Hackdale pysyi vaiti. Bartlett puhui epäilemättä Deanesta. Miksi
halusi Deane, muukalainen, tavata rouva Champernownea keskiyöllä? Ja
kuitenkin...
"Ilmoititteko sen hänelle?" kysyi hän äkkiä.
"Kyllä. Miksi en olisi sitä tehnyt?"
"Lähtikö hän sinne päin?"
"Suoraan, annettuaan minulle viisi shillingiä."
Nyt seurasi toinen vaitiolo, jolloin Hackdale ajatteli tiukasti ja
nopeasti. Bartlett keskeytti hänen mietteensä.
"Minä olen ihan varma siitä, että hän oli tuo kaivattu herrasmies,
herra Hackdale. Hän tuli tänne päin hakemaan rouva Champernownea eikä
häntä ole sen erän jälkeen nähty. Kummallista!"
Hackdale katseli ympärilleen. Tällä rauhallisella tiellä ei ollut
ketään näkyvissä eikä kuuluvilla. Hän kosketti Bartlettia olkapäähän.
"Oletteko kertonut tästä jollekulle?" sanoi hän. "Ette siis
kenellekään? Kuulkaahan nyt, elkää kertokokaan. Siihen liittyy jokin
salaisuus, enkä halua, että rouva Champernownen nimi sekoitetaan
juttuun. Pitäkää se omana tietonanne, Bartlett, kunnes tapaan teidät
jälleen. Kas tässä!"
Hänellä oli irtonaisia rahoja taskussaan, kultaa ja hopeaa, ja tuskin
tietäen, mitä teki, hän otti ne kouraansa ja pudotti ne Bartlettin
valmiiseen käteen. Bartlett kiiruhti ne työntämään piiloon samalla
kädellä, tarttuen Hackdalen käsivarteen toisella.
"Vaiti on sopiva sana, herra Hackdale!" kuiskasi hän. "Sen takaan, että
pidän kieleni kurissa. En hiiskahdakaan..."
Hän katosi äkkiä pimeään, ja Hackdale, tuijotettuaan sille suunnalle
hetkisen, lähti kävelemään hitaasti eteenpäin. Hän oli huumaantunut
kuulemastaan. Mitä se tarkoittikaan? Hän oli jo joutunut Ashenhurstin
läheisyyteen ja katsellessaan huvilan valaistuja ikkunoita arvaili,
tietäisikö joku niiden takana oleskeleva... jotakin.
Hän jatkoi matkaansa portin ja huvila-alueen ohi kapealle
sivukujanteelle, joka rajoitti rouva Champernownen verkkopallokenttää
ja hedelmätarhaa. Ja sieltä hän, seuraten tavallisia jälkiään, kääntyi
vanhalle hiekkakuopalle, jota ei ollut pitkiin aikoihin käytetty
ja joka nyt oli kasvanut täyteen pensaita ja muita kasveja. Sen
poikki hänellä oli lyhyin matka kierroksensa toiseen osaan. Mutta
Hackdale ei käyttänyt hyväkseen tätä lyhyttä oikotietä tänä iltana.
Airedale-terrieri syöksyi näet pensastoon alkaen ensin murista ja
sitten vinkua, ja Hackdale, seurattuaan sitä, kompastui äkkiä miehen
ruumiiseen -- jäykkään ja liikkumattomaan.