Amerikka alkoi tuntua hyvin mukavalta, juuri kun meidän piti lähteä
pois. Niinhän se aina on ja kaikessa.
Lähtö tuli kauniina kesäpäivänä.
Kuumakin oli oikein. New Yorkissahan paistaa sama aurinko kuin
Espanjassa. Mieluummin olisi istunut varjoisassa paikassa märkä riepu
päässä ja jääpalanen suussa kuin hikoillut matkavalmistuksissa. Mutta
päätetty mikä päätetty, olipa otettu pestikin.
Me antauduimme _Cunard_-linjan palvelukseen matkalle New York —
Helsinki.
Bruno Forsberg pestasi meidät Suomeen lähtevän huvilaivan —
_Lancastrian_ — orkesteriin. Matin pianistiksi ja allekirjoittaneen
rummunlyöjäksi. Tulin siis Atlantin yli rumpalina.
No — siinähän oli pientä seikkailun tuntua. Vapaa boheemi, joka ei
ollut moniin herran vuosiin ollut sidottuna mihinkään velvollisuuksiin,
sai arkipäiväisyyteensä vaihtelua. Kas, alituinen vapauskin tuntuu
lopulta yhtä yksitoikkoiselta kuin häkissä olo. Kun sitä vapautta on
aina. Meille tämä pestautuminen oli uutta ja hupaista.
Kävimme sanomassa hyvästit lukuisille tuttaville ja joimme viimeiset
lasit kaljaa Laineen Jukan ja Aura-matamin putiikeissa. Mestarikiekkuri
Armas Taipale toi silkkisen Amerikantyynyn ja terveisiä Suomeen, ja
Alaskan Lauri kävi ilahduttamassa mieltämme lahjakääröllä.
Lähtiessä pauhasivat pasuunat, ja amerikkalaiset vilkuttivat puna-valko
juovikkaisia ja tähdikkäitä nenäliinojaan. Matti löi tam-tamia. Kosolan
Antti, orkesterin johtaja, raiutteli pianohanurilla. Minä hakkasin
suurta rumpua kerralla koko matkan edestä. Eihän se käynyt kuin
ennentehneeltä. Sittenpä ei muuta kuin: bai bai, juu es ei (U.S.A.)!
Hitto vie: lähtö tuntui ikävältä. Sinne nyt jäi niin monta kunnon
ihmistä, joista kaikista en ole ehtinyt tässä kertoakaan.
Laivan edetessä »suuresta kullankaivajaleiristä» rupesivat,
pilvenpiirtäjien ääriviivat vähän kerrassaan haalenemaan. Sinne
painuivat lopulta mereen mammonan palatsit kuin satujen linnat. Meidän
lukumme kultamaan sadussa oli päättynyt. Ainakin toistaiseksi. Tiesi
hänet, jatkuuko joskus...
Ai ai, olihan siinä Amerikanmaassa jotain reilumpaa,
teeskentelemättömämpää kuin homehtuneessa Euroopassa. Siellä puhaltaa
preerian virkeä tuuli. Työteliäisyyttä, reippautta ja — rehtiyttä.
Juu, enemmän siellä suoruutta löytää sentään kuin Euroopassa. Eivät
ole edes tekopyhiä. Avonaisesti vain kaivetaan kultaa, jokainen omaan
säkkiinsä. Ei nimitetä sitä kaunistellen »terveiden liikeperiaatteiden
mukaan yhteishyvän eteen uurastamiseksi». Tässä unohdan meikäläiset
puoluepukarifariseukset. Olisi pitänyt unohtaa alunperin.
Kuinka miellyttikään joutua juttusille vierasveristenkin ja
tuntemattomien kanssa. Se toverillinen: haloo, se ikäänkuin veljestää.
Se tuntui merkitsevän; Mitä kuuluu, veikko? Oletko löytänyt suonia?
Minulla on kohta säkki täynnä keltaista hietaa. Koetahan yrittää
sinäkin, veikko. Hori op, pane toimeksi vaan. Et sinä huonompi ole kuin
minäkään. Yksiähän tässä ollaan kullankaivajia.
Nyt minä ymmärrän niin hyvin, kyllin hyvin, miksi monet suomalaiset
kiintyivät Amerikan multaan. Eldorado se sittenkin on, jos kultaa
kaivannet.
* * * * *
Lancastriassa matkusti kotimaahan puolenkahdeksattasataa suomalaista.
Muitapa kansallisuuksia ei matkustajien joukossa monta ollutkaan. Laiva
oli kuin veden päällä liikkuva suomalainen pikkukaupunki.
Matti rupesi asianharrastajien kehoituksesta puuhaamaan laulukuoroa.
Olisihan se niin komeaa, kun Helsingin satamaan laskiessa
hajautettaisiin raikas laulu. Useampiakin. Näkisivät ja kuulisivat
kotiväet, että Väinämön perintö on pidetty tallessa veräjillä
vierahilla.
Kuoron perustava kokous pidettiin ruokasalissa. Kaikki olivat
innostuneita.
Mitä lauluja otetaan harjoitettaviksi ja Suomen rannassa laulettaviksi?
Matti toimi puheenjohtajana.
— »Vapaa Venäjä» tiätysti, ränkäsi ensimmäiseksi topakan näköinen muija.
— No, mutta eihän sellainen sovi _Suomen_ rantaan saavuttaessa.
— Kyll se sopii, kun pannaan sopimaan, jukuliste, kuului miesääni,
josta olisi saatu kuoroon kadehdittava basso.
Sitten saivat suunvuoron uskovaiset, jotka ehdottivat; »Virsi kotimaan
puolesta» ja muita hengellisiä lauluja.
Toiset vaativat Työväenmarssia. Ja Internationalea.
Usea noske-porvari-puolueettomista olisi suostunut jonkinlaisiin
sovitteluihin. Mutta Lenininuskoiset sanoivat jyrkästi: Maammelaulua ja
virsirenkutuksia ei lauleta yhtään, se on varmaa. Koettakaapas, niin
vihellyksillä sotketaan muittenkin laulamiset.
Käsirysyhän siitä oli tulla.
Kokouksessa oli läsnä pappi, joka ei ollut riitelemisestä moinaankaan,
eikä hyvänpäivän tuttava ahdasmielisyyden kanssa. Hän muhoili kuin
sulalla sivelty hyväntuulisuus ja ehdotti:
— Ka, pannaan ohjelmaan joka lajia. Lauletaan virret, Maammelaulut ja
Työväenmarssit. Itsekukin antaa äänensä kuulua siinä laulussa, mistä
tykkää. Ei suinkaan kellään sitä vastaan?
— On sitä vastaan, on! Maammelaulua ei ainakaan lauleta!
Lenininuskoinen muija hyppäsi papin eteen ja tanssiliikkeitä
ketkutellen rallatti:
— Enkeli taivaan lausui näin, suli rallallei, suli rallallei...
Halleluja ja hengellisiä junttalauluja. Näitäkö meidän pitäisi
opetella? Häpiä?!
Matti, siivo mies, häkeltyi tappelijoiden keskellä. Eikä tiennyt mitä
sanoa. Kokoushuone muistutti koululuokkaa, jossa pahankuriset lapset
räiskivät opettajan poissa ollessa.
— Menkää sen hemmettiin joka sorkka täältä, huusi Matti aivan
pyöröpäisenä. — Ulos ja sassiin! Mitään laulukuoroa ei perusteta, koska
laivassa ei ole aikuisia ihmisiä!
Kokousväki hajaantui vaihtaen keskenään pillastuneita ajatuksia...
Sitä kuullessa oli vaikea uskoa, että Suomenkieli on kaunista.
Täsiä syystä me emme laulaneet, kun tulimme Helsingin satamaan.
* * * * *
Vähitellen kumminkin taukosi puoluetaisto.
Mitä lähemmäksi tultiin Eurooppaa, sitä hiljaisemmiksi kävivät
puoluepukarit. Lopulta elettiin kuin suloisessa sovussa ainakin.
Niinkuin saman talon kissat ja koirat tottuvat toistensa tuoksuihin.
— Ei herran nimessä pidä niin pienestä kuin Suomen kansasta päästää
minkään aatesuunnan kannattajia eristäytymään. Saman talon kissat ja
koirat — niin riitaisia kuin keskenään ovatkin — hyödyttävät kumminkin
samaa taloa. Ja mihinkäs sitä toisistaan pääsee ahtaassa pirtissä.
Yhdessä siinä on kituutettava kumminkin.
Kielin kanavan suulla seisahduttiin. Me seisoskelimme kannella ja
katselimme saksalaisia.
Heittelimme hopearahoja laiturikivityksille. Jotkut lapset niitä
poimivat, mutta poliisi ajoi ne pois. Ottipa muutamilta hopeat ja
heitti ne hyvin halveksivasti mereen. Niin tarkoittaen, että me
näkisimme lahjojemme kohtalon.
Olipa niin patrioottisia koulupoikia, että nostivat maasta heittämiämme
lantteja, sylkäsivät niihin ja paiskasivat veteen. Sitten heristivät
meille nyrkkiä ja sylkäsivät vielä meihin päin.
Laivammehan oli englantilainen, ja mastossa liehui Albionin voittoisa
lippu. Se ärsytti tappiostaan katkeroituneita germaaneja. — Vai
tulette meille vielä muka almuja heittelemään, senkin britit. Nauruun
teidän maailmanvaltanne päättyy vielä muuallakin, eikä vain Isolla
Valtamerellä. (Lukija muistaa Nauru-saaret, joihin Iso-Britannian
alueet päättyvät yhdellä Tyynen Valtameren kulmalla.)
Niillä sisua riittää, saksalaisillakin.
Danzigista tuli laivaan joukko suomalaisia sanomalehtimiehiä. Heidät
oli lähetetty ottamaan meitä vastaan. Se oli kauniisti tehty. Kiitos
vain vieläkin meidän kaikkien »amerikkalaisten» puolesta.
Sanomalehtimiehiä hoidettiin hyvin. Pidettiin illanvietto — viimeinen
matkustajillekin — jossa neekerit puhuivat joustavalla ja sanavalmiilla
tavallaan. Isänmaasta ja muusta innostavasta.
Kun Sasu Punanen nousi puhujakorokkeelle, tuntuivat kommunistit
arvelevan pisteliäästi; ompas toi päänoske kuin nälkävuoden kuva.
Ohjelmassa esitettiin yhtä jos toistakin lajia. Maalaisliiton Laamanen
lopuksi kiekasi tenorillaan »matalan torpan tyttöä» niin kauniisti,
että itsekin vaipui kaihomieliseen tunnelmaan koko illaksi.
Seurustelusaleissa tanssittiin, ja pidettiin viimeistä lystiä.
Huomennahan jouduttiin Suomeen ja »rattoisa yhdessäolo» oli lopussa.
Toiset ottivat tuikkusiakin, eihän siitä laki kieltänyt. Siirtokansalla
oli dollareita ja moni tahtoi iloita. Eihän sitä tiedä, vaikka huomenna
kuolisi. Siis kaatakaa, rahaa on kyllä!
Suurin osa siirtokansasta oli raitista väkeä.
Sanomalehtimiehet olivat tuoneet mukanaan Suomen kieltolakia omiksi
tarpeikseen. Se on: heille ei kelvannut helmeilevä viini. Tahtoivat
tietysti pitää yllä seitsemännen suurvallan auktoriteettiä ja se
oli oikein. Heihin katsottiin näes. He istuivat hillittyinä ja
pidättyväisinä kuin rauhanneuvotteluun lähetetyt indiaanipäälliköt.
Sikaarit vain öyhkysivät.
Sasu Punasta näkyivät amerikkalaisten tanssiesitykset huvittavan. Uuden
Suomen arvovaltainen lähettiläs kuunteli selostustamme matkan vaiheista
filosoofisen mietteliäänä. Ja Helsingin Sanomain Hannikainen piti
innostuttavan luennon raittiusaatteesta. Se olikin meille tarpeellinen,
sillä pian lähenimme kieltolakimaamme aluevesiä.
* * * * *
Mitäs tätä juttua piimittää, kun on lupa lopettaa.
Kotimaan rantaan saavuttiin ehjinä ja hyvässä kunnossa.
Suuri kansanpaljous otti meidät harpuin ja huiluin vastaan. Me
kävelimme jenkin näköisinä väkijoukon muodostaman kujanteen läpi.
Mitäs Amerikkaan kuuluu? Miten afäärit luistivat?
Ei muuta kuin ala hiomaan vastauskliseitä. — All right, siinäpä se
meni, very well. Oli hauska tutustua uncle Samiin, yes. I am in hurry,
kiire on, juttelen toiste enemmän, bai, bai.
Muutapa jupikoittelemista minulla ei sitten enää olekaan.
Se on luut ny, sano Sipoon suutari, kun lihat loppu.