Aamulla anivarahin nousimme ylös, söimme kaltiaisia rieskan kanssa,
maksoimme Lealle ja lähetimme terveisemme Jakopille ja Rubenille.
Nousimme temppelin harjalle, jossa katto oli tasainen, niinkuin
itämailla on tavallista.
Osasimme jo ulkoa siipien loitsusanat ja rupesimme velhomaan. Kasvoi
kokon siivet lapoihini, koppasin Impi Marian syliini ja niin lähdettiin
ylös avaruuteen, kohti Pohjantähteä, jonka eräässä kiertotähdessä
suomalaiset vainajat oleilivat. Impi Maria hyräili:
"Täällä Pohjantähden alla
On nyt kotomaani
Mutta tähden tuolla puolen
Toisen kodon saamme.
Sinne toivon siivillä
Jo sydän pieni lennä
Siellä kun on matkamaani
Sinne tahdon mennä."
Avaruus äänteli. Tuhannet viulut ja harput soittelivat äärettömiltä
kaukaisuuksilta. Vähitellen selveni soitto. Sibeliuksen toisen
sinfonian andanten alkujorotusta. Noustiin nousemistamme. Koko komea
sinfonia purkautui esille. Oli kuin olisi kuljettu läpi suunnattoman
suomalaisen sinisalon. Sen tunnelman loihti sinfonian finaali esille.
Ei Impi Maria uskaltanut enää arvata soittokappaletta, vaan tyytyi
pelkään nautintoon. Ummessa silmin kiisimme avaruuden halki, koko
ympäristö soi Sibeliusta, siipeni vihelsivät, suon kostea katku pisti
nenääni. Lähestyttiin suomalaisten Tuonelaa.
Jo näkyivät Tuonelan ukset, kiviset kraniittiset muurit ja tornit.
Kaksi jättiläismäistä kivistä karhunkuvaa kohosi pääkäytävän molemmin
puolin, Takasen luomat. Kultaa ei missään, kivitekelmiä kaiken värisiä,
tumman vihreästä kraniitista vuolukiven helakkaan harmaaseen.
Astuttiin hiekkaselle rannalle. Kaunis kaareva lahti, toinen reuna
silmän siintämättömässä täynnä pitkiä kirkkoveneitä talaitten alla.
Toiset ehyet, toiset jo mädät. Suomalaiset kuuluvat saapuvan
kirkkoveneissä Orionista Pohjantähteen. Pitkä punainen vene oli vielä
ylösvetämättä, samankokoinen valkoinen vieressä, kokka vaan kiinni
hiekassa. Veljesten veneet, punikkien ja valkosten. Sovinnossa oli
kuljettu avaruuksien halki, vihan mainingit olivat laskeutuneet Aaronin
temppelissä. Ei nuori kansa kauan jaksa vihaa kantaa. Tuonelassa viha
lopullisesti tuuditetaan uneen.
Kuulin kalsketta kahden kallion lomasta. Sepän moukari paukahteli
alasinta vastaan. Pajan katosta tuprusi tuli. Portti oli auki.
Viimeiset punikit ja valkoset astuivat syltä kaulaa aukosta sisään.
Nuorten vetreet veret ovat herkät anteeksiantamaan niinkuin
kiivastumaankin, vanhan sakeat, mustat mujut hautovat kostoa. Nuorten
sovinnollinen kulku Tuonelaan toi toivon välkkeen synkkään sydämmeeni.
Nuorten haavat paranevat, vanhojen suurin vaivoin.
Pauke taukosi. Seppä ilmestyi portille sulkemaan sitä.
-- Vieläpäs on tulokkaita! Joutukaa sielut, että saan portin kiinni ja
pääsen töihini, sanoi seppä.
-- Oletko Ilmarinen, takoja ijänikuinen? Tunnen sinut Gallen-Kallelan
taulusta. Hieman kauniimpi vain olet.
-- Se olen. Mi sinä olet miehiäsi?
-- Olen inehmon lapsi. Haen Tuonelasta lohtua apeille mielaloille.
-- Taudin tappamatta, muun surman musertamatta tulit Tuonelan tuville.
-- Niin tulin. Onhan tänne ennen tullut inehmoja lohdutusta hakemaan ja
sen saatuaan ilolla ja uusilla voimilla maailmaan palanneet.
-- Äijä on tullehia, harvoja palannehia.
-- Onko Tuonelassa tilaa, kattoa Manan majoilla, missä päätäni
kallistaa, pienen tyttöni tykönä, kultakutrisen keralla?
-- Onhan Väinölä vapaa, missä veljeni viruvi, vaka vanha Väinämöinen,
laulaja laveasuinen. Sinne mennös tyttöinesi, pienen piikasi keralla.
Sielt' on lähtenyt Lemminkäinen, veitikka ylen verevä, pillojansa
piilemähän, suuren raadin rankaisema. Tullut on Väinökin Manalle, ilman
taudin tappamatta, sulle siis sopiva toveri. Lemminkäisen vuode vapaa.
-- Neuvo oudolle tie Väinölän tuville!
-- Astut ensin hongikkoa, sitte virstat vitsikköä, tulet pyhään
pihlajikkoon, joen raukean rantamille. Kulje kymin vartta, tulet
vihdoin kääntösillalle, soita kelloa kovasti, neidot sulle sillan
kääntävät. -- Kysy tietä kulkevilta, ei kysyvä tieltä eksy.
-- Mikä on sisäänpääsymaksu Tuonelaan.
-- Suomen köyhää kansaa on ilmaiseksi laskettu Manalle. Onko sulla
rautaromua matkassa, millä sepon mieltä mielitellä.
-- Ei ole. Siivet annan hoitoosi. Palaan täältä maailmalle, kun
joutunen.
-- Mene tervennä, hyvästeli totinen Ilmarinen, ahjon hiillos himmenee.
Tartuin Impi Mariaa pienestä kädestä kiinni ja läksimme juhlallisin
tuntein suomalaista Tuonelaa samoilemaan. Valtatie, pehmyt ja
hiekkanen, kuin konsanaan Suomessa, kulki humisevan hongikon halki.
Syrjäteitä poikkesi milloin oikealle milloin vasemmalle. Tienviittoja
näki jokaisessa tienhaarassa, tuttuja ja tuntemattomia nimiä. Näkyi
mökkejä, pirttejä, kartanoita, taloja ja linnoja. Vainajat olivat
rakentaneet majoja sellaisia, mihin maailmassa olivat tottuneet.
Maaperä samanlainen, kalliot samanlaiset, samanlaiset puut, kukat,
kivet kuin maassakin. Ja vainajatkin samanlaiset, vaikka vaan
kalmankalpeat.
Punikkien ja valkoisten jäljet vielä näkyivät pehmeässä hiekassa.
Pohjantähti loimotti ja hiosti kuten oma aurinkomme täällä maan päällä.
Vanamoja kasvoi honkien välit täynnänsä.
Saavuttiin korkealle vastamäelle. Mäen kukkulalla nähtiin kaksi miestä
istumassa maantien molemmin puolin, kumpikin kivellään. Kummallakin
kasvot kämmenien peitossa, selkä kyyryssä, tukka pitkänä roikkumassa
kuin auman hattu. Suru ilmeni miesten sekä asennosta että syvistä
huokauksista.
-- Terveisiä Helsingistä, huudahdin.
Toinen mies paljasti kasvonsa. Nuori, kaunis, tummasilmäinen,
mustatukka, solakka mies.
-- Terve tervehyttäjälle! lausui.
-- Mitäs miehet huokailevat? kysyin taas.
-- Onpa syytä murehtia, vastasi kaunis mies.
Samalla nosti toinenkin päätään.
Keski-ikäinen mies, laveaharteinen, tylykasvoinen, julmannäköinen. Impi
Maria väistyi lähemmäksi, aivan kiinni ruumiiseeni. Katselin visusti
miestä tunnustellakseni.
-- Olen nähnyt Teitä ennen maailmassa, mutta missä?
-- Missä lienet.
-- Helsingin raastuvassako?
-- Niinpä sitte lienet.
-- Oletko Haapoja?
-- Sinäpä sen sanoit.
-- Miksi murehdit?
Matti Haapoja huokasi syvään.
-- Kirottu Tuonela, kun ei tarjoa edes nautinnon hetkeäkään. Muilla
täällä on ilonsa ja nautintonsa, meillä murhamiehillä ei mitänä.
Jäytävä ikävä vaan. Muut lempivät, juovat, syövät ja hekkumoivat,
meiltä kaikki nautinto riistetty. Mitäpä murha Tuonelassa merkitsee? Ei
ihminen kahdesti kuole. Murhanhimo tuomittu auttamattomasti kitumaan.
Hiukseni kavahtivat kauhusta pystyyn. Mitäs jos Matti huomaa, etten
olekkaan kuollut! Hän tappaa heti minut ja Impi Marian kuin kärpäsen.
Mutta Haapoja ei luonut silmäystäkään minuun, vaan tuijotti
itsepintaisesti hiekkaseen maantiehen. Kaunis, solakka mies tuijotti
taas suoraan avaruuteen vilkaisemattakaan minuun.
-- Miksi tässä tien vieressä istutte ja surkeilette?
-- Odotamme tässä aina joka päivä punikkeja ja valkoisia saapuviksi. Ne
tuovat viestejä verisiltä kentiltä. -- Kuulitko, Hallin Janne, mitä se
Raunistulan punikki kehui?
Hallin Janneko tuo ihmeen ihana mies? Tavallaan siis tuttaviani!
-- Kuulin, vastasi Janne ja tuijotti jäykistyneenä Pohjantähteen. Mutta
kuulitko, mitä Kolikkoinmäen punikki puhui?
-- En. Kerro, kerro heti! Mitä se virkkoi? hoputti Matti.
-- Punikki sanoi, että hän on istunut monen porvarin aamuvuoteen
ääressä ja kutkutellut uhrinsa sieramia browningin piipun suulla ja
nauttinut tämän tuskasta ja hikikarpaloista. Ja kun kyllikseen oli
nauttinut, kuten lemmen suurimmasta sulosta, oli hän laskenut kuulan
onnettoman ohimoon. Miten ihanaa olisi ollut nähdä terveen miehen
kuolinkamppailua. -- Oo-o-oh. Olemme Matti parka syntyneet liian
aikaseen.
-- Oo-o-oh! Niin olemme! Meillä oli aina pelko poliiseista ja
vallesmanneista. Ei koskaan saanut rauhassa nauttia uhrinsa
irvistyksistä. Mutta mitäs punikeilla! Heillä on koko Suomen työväestö
takanaan, turvanaan, selkänojanaan. Ei hätää, ei pelkoa mistään. Et kun
raatelet vaan raukeassa rauhassa. -- Ja se Raunistulan punikki kun
kertoi, miten pappi ristiinnaulittiin kirkon alttariin, ja haavoihin
sirotettiin suolaa. Oo-o-oh!
-- Ei kaikki työmiehet sitä hyväksyneet, uskalsin tokaista väliin.
-- Ei kaikki ihmiset sellaisesta kykene nauttimaan, sanoi Matti. Se on
vaan valittujen hekkumaa. Mutta he antoivat suostumuksensa,
lupautumalla punikkeja suojella. Oi kulta-aikoja, joita ei meidän suotu
elää!
-- Niinpä niin. Ja kuka enää meitä siellä maailmassa muistelee, sanoi
Janne. Olemme laudalta lyötyjä! Niitä on satoja murhamiehiä Suomessa,
joitten rinnalla saamme häveten seistä kuin kääpiöt jättiläisten
parissa. Kuka enää puhuu Matti Haapojasta, kuka minusta! Lapsiahan me
olemme punikkeihin verraten. Meidän maineemme on mennyttä. Ennen meistä
laulettiin ja meitä mainittiin. Mitä merkitsee nykyään yksi murha? Se
on vaan korvapuustin arvossa.
-- Onko tänne saapunut naispunikkeja? kysyin.
-- On kyllä, vastasi Janne, mutta en minä heistä perusta. Rumia
latuskaisia lahnoja. Ihanammat olivat immet Kuorehvedellä.
-- Lähdetähän pois kotia, Janne! Huomenna tullahan takasin kuulemahan
tuoreita uutisia.
Molemmat nousivat pystyyn ja poistuivat metsään, taakseen katsomatta ja
meihin ollenkaan vilkaisematta.
Lähdettiin liikkeelle hiukan levättyämme.
-- Kuka oli se isompi mies? kysyi Impi Maria.
-- Se oli Matti Haapoja. Kuuluisin murhamies aikoinaan Pohjanmaalla. Ja
toinen oli Hallin Janne. Sinä olet kuullut hänestä. Lyydi Sievänen on
sinulle siitä kertonut. Lyydi on kotosin sieltä päin kuin Jannekin.
-- Kyllä minä olen kuullut. Janne oli niin kaunis ja kiltin näköinen,
mutta hyi jee kun se Matti oli julma!
Tultiin alavemmille seuduille, vitsikkoon, ja hyttyset pyrkivät
hätyyttämään aivan kuin Lapissa. Sytytin sikarin, mutta sittenkin
täytyi pistää juoksujalkaa, sillä Pohjantähden itikat olivat
verenhimoisempia kuin pahin porvari. Jo näkyi ensimäinen pihlaja mäen
törmällä. Täältä avautui pyhä pihlajikko eteemme, ihanana täydessä
kukoistuksessaan, ja kukkien lemu oli väkevän tukahduttavaa. Tien
molemmat reunat olivat tiheään asutut, huvila huvilan vieressä. Erään
portin yläpuolella seisoi "Minna Canth". En malttanut olla
pistäytymättä portista sisälle, sillä olin nuorena lyseolaisena
viettänyt monta nautintorikasta iltaa Minna Canthin hauskassa
perheessä, silloin kun 50-vuotias emäntä aloitti kirjailijauransa, ja
oli itse sielullisesti samassa kiihkeässä käymistilassa kuin me, hänen
nuoret vieraansa.
Avasin portin ja näin samassa ystävällisen kirjailijattaren istumassa
suuren, kukkivan pihlajan alla, puutarhapöydän ääressä, eräs
pieksujalka mies pöydän toisella puolen.
-- Terveisiä matoisesta maailmasta. Tunteeko rouva kirjailijatar enää
minua? kysyin.
-- Aivan hyvin. Astukaa vaan tänne perälle ja istukaa pöytään.
Kuuleppas Hoppulainen, sano Anna-Kaisalle, että hän tuo kaksi kuppia
lisää.
-- Tahdoin tavata Teitä saadakseni tietää, miten täällä Tuonelassa
ollaan ja elellään. Raamattukaan ei anna yksityiskohtaisempia kuvauksia
elämästä kuoleman jälkeen. Sen olen kyllä jo huomannut, ett'ei täällä
yksinomaan viritetä ylistyslauluja Jumalalle.
-- Aivan niinkuin maan päällä. Ihminen maasta syntynyt, muuttuu aina
maaksi, siis samanlaiseksi kuin alkuaan oli ollut. Mitään aito sieluja
ei ole olemassa koko luomakunnassa, ainoastaan sieluruumiita. --
Muistatteko meidän kiihkeitä keskustelujamme Kuopiossa maailman
kaikista, suurista kysymyksistä?
Minna Rouva heläytti huikean naurun, siristi silmiään ja säteili
ystävällisyyttä. Hän jatkoi:
-- Mitä lapsia oltiinkaan! Te nuorukaiset ja minä, etupäässä minä. En
kadu vanhan lapsellisuutta. Se on armon lahja. Se pitää nuorena ja
iloisena. Taivas on iloja täynnä. Ilo, se juuri on taivasta. Nauru,
sydämmellinen nauru, se on kiitoslaulu luojalle. Parempia
ylistyslauluja ei tunneta. Pahat ihmiset eivät koskaan naura ei
maailmassa, ei manalassa.
-- Niin, pyhä kevytmielisyys on minunkin uskontoni.
Hoppulainen ja Anna-Kaisa lähestyivät.
-- Kuka se Anna-Kaisa on?
-- Se on minun palvelijani.
-- Onko Tuonelassa piikojakin?
-- Totta kai. Anna-Kaisa on palvellut koko ikänsä. Ei tule toimeen
muuten kuin kyökissä. Hänen taivaansa on kyökki, hella on hänen
taivaallinen tanhuansa. Taivaita on monenlaisia. Kullakin omansa.
Anna-Kaisa laski kahvikupit pöydälle ja täytti kaikkien kupit.
Hoppulainen istuutui paikalleen, palaen innosta saada puuttua
puheisiin.
-- Tuomitaanko vainajia Tuonelassa?
-- Ei koskaan. Täällä vaan parannetaan.
-- Millä tavalla.
-- Lähetetään sielunvaellukselle. Kitsas tuhlarin ruumiiseen ja
päinvastoin. Juoppo vesipojan ruumiiseen j.n.e.
-- Kuka määrää vainajat sielunvaellukselle?
-- Sen määrää korkea raati. Puheenjohtajana on piispa Henrik,
varapuheenjohtajana Väinämöinen, jolla ei tosin ole äänestysoikeutta
lemmen asioissa, jäseninä Louhi Pohjolan emäntä, ainoa naisjäsen, ikävä
kyllä. Muistattehan, miten minä maailmassa touhasin naisten oikeuksien
puolesta. Vielä ovat jäseninä piispat Maunu Tavast ja Mikael Agricola.
Pöytäkirjurin virkaa hoitaa Henrik Gabriel Porthan, myöskin
äänestysoikeudella.
-- Oivallinen kokoonpano! Piispat Henrik ja Tavast edustavat
kirkkokatolisuutta, Väinämöinen ja Louhi pakanuutta, Agricola
renässanssia ja Porthan valistusaikakautta.
-- Louhi edustaa tarmolla naisasiaa. Niinkuin tiedätte, oli hän ankara
emäntä ja koko Pohjolan hallitsija. Hänellä on kaksi yksityissihteeriä,
Neidit Koski ja Vuori. Louhella ovat uudenaikaiset naiskysymykset
hiukan hämäränperäisiä, joten näitten avustus on välttämätön. Odotamme
kiihkeästi Lucina Hagmanin tuloa Tuonelaan. Hänelle on paikka varattu
itse raadissa.
-- Terveisiä Lucina Hagmanilta. Tapasin hänet äsken. Mutta häntä saatte
kauan odottaa. Hän on sekä sielultaan että ruumiiltaan yhtä
täyspitoinen kuin konsanaan Te, arvoisa Rouva, olitte parhaimmillanne
ollessanne siellä maailmassa. Hänen sielunsa on yhä edelleen täydessä
käymistilassa, niinkuin kaikilla hyvillä ihmisillä on hautaan saakka.
-- Mainiota, mainiota, ilakoi Rouva Canth. Missä Te olette saaneet
kortteerin?
-- Väinämöisen luona. Ilmarinen sanoi, että Lemminkäinen on lähtenyt.
-- Sielunvaellukselle, tuomittu. Poika parka. Vasta pääsi kotia. Taas
tuomittu vaellukselle!
-- Tappelunhalustako vai lemmen?
-- Ei taivaassa tapella. Siitä toisesta se on. En tahdo juoruta. Saatte
kuulla, saavuttuanne Väinölään. Löydättekö tien?
-- Neuvoi mulle Ilmarinen kääntösillan, josta Väinölään mennään. Miksi
siinä on kääntösilta?
-- Se on hieman arkaluontoinen asia. Väinämöinen ja Lemminkäinen asuvat
saaressa. Heillä on piintyneet pakanalliset käsitykset lemmen
oikeudesta, jota piispat eivät voi hyväksyä. Sentähden heitä
vartioidaan. Lemminkäinen lähetetään aina tuon tuostakin
sielunvaellukselle, mutta Väinämöistä ei voi lähettää. Hän on
ensiksikin puolijumala ja toiseksi on hän raadin jäsen. Kysymys on
monta kertaa ollut raadissa esillä, mutta sekä Louhi että Porthan
vastustavat jyrkästi ja Agricola ei tahdo äänestää. Neidit Koski ja
Vuori toivovat paljon Neiti Hagmanin saapumisesta. Jos Väinämöinen
saataisiin sielunvaellukselle, niin nämät kaksi neitiä selkiäisivät
ikävästä vahdinpalveluksestaan. He hoitavat nimittäin kääntösiltaa,
jottei Väinämöinen mielin määrin saa matkata Tuonelassa. Ei ole
myöskään helppoa keksiä ketään vakavaa hengen miestä, jonka ruumiiseen
Väinämöinen lähetettäisiin puhdistuakseen.
-- Elkää lähettäkö häntä vakaviin hengen miehiin. Ne ovat sielultaan
aina kiihkeitä, sanoin minä.
-- Tyynessä se kala kuttoo, huusi Hoppulainen. Ei malttanut enää
vaijeta. -- Minäkin kun joskus oon suanna katella sillä Kosken
kiikarilla yösyännä mualimata, niin ihmeitä oun nähny vakavien hengen
miesten tekevän...
-- Elä enää jatka Hoppulainen! sanoi Rouva Canth. Mutta en ole
muistanut kysyä, miksikä Te olette tulleet Tuonelaan, taudin
tappamatta?
-- Läksin Suomea pakoon. Suomessa on murheelliset olot. Meidän
työkansamme, jota aina olemme kohdelleet tasa-arvoisina veljinä, ovat
nousseet Venäjän orjakansan kanssa kapinaan kaikkia sivistyneitä
vastaan. He eivät enää ole tavoiltaan suomalaisia, vaan julmia
aasialaisia, koirankuonolaisia, nylkevät ihmisiä, polttavat
vastustajiaan ja puhkovat heidän silmänsä. Epätoivoisena kaiken
sivistyksen ja lukeneisuuden vaikutuksesta ihmispedon hillitsemiseksi,
päätin mielikuvituksen siivin karata pois Tuonelaan. En kärsinyt
katsella sellaista näytelmää, että murhasairaat miehet kiduttavat
syyttömiä ihmisiä, eikä yksikään Suomen työväen jäsen nosta asettaan
lyödäkseen kiduttajan kättä turraksi.
-- Eipäs savolaiset, karjalaiset eivätkä pohjalaiset nousseet kapinaan,
huudahti taas Hoppulainen. Eipäs kansanvaltuustossa ollut yhtään
karjalaista eikä savolaista. Länsisuomalaisia pässiä vaan ja jokunen
pohjalainen!
-- Elä kehu, Hoppulainen, virkkoi Minna Canth, muista, että olihan
itäsuomalaisiakin murhamiehiä.
-- Oli kyllä, sanoin minä, mutta etupäässä itäsuomalaiset kiristivät
rahaa ja tavaraa. Valkoisten ja punaisten rintama noudatti tarkasti
heimojen kielirajaa.
-- Kuulkeehan, kun minä sanon, keskeytti taas Hoppulainen. Ei Savon
kansa voinut nauramatta nähä, miten piiat ja rengit mukamasti luulivat
ossoovasa hoitoo koulunkäyneitten tehtäviä. Tottumustahan siihen
tarvitaan. Äkkinäinen on aina äkkinäinen. Tiiättehän työ, miten
Hölömölässä elettiin:
Lammas lattian lakasi
Piiat pahnoissa makasi.
Lehmät leipoi taikinata
Porsahat pani olutta
Akat ammui kytkyessä.
Emännät sikoina röhki.
Ei herroista on heinämiehiks', eikä heinämiehistä herroiks'. Ka, jos
vaihtanevat virkojaan, niin hullusti käyp'. Käyp' kuin Hölömölässä.
Tolovasia meistä kaikista tulloo, niinkuin Hölömölässä, joll'ei pysytä
omissa aisoissamme. Mualima on kiperä ja kapera. Kiität kun pysynet
kompastumatta omilla poluillasi. -- Tyttösäkkö sillä herralla on
matkassa?
-- Tyttöni, kasvattityttöni, Impi Maria, mutta omanani sitä rakastan.
-- Omanapa, omana. Ei se mies milloinkaan ihan omistaan tiiä. Naisilla
lapset on, sanoi Hoppulainen. -- Missä isä, vieläkö elää?
-- Vielä elää, mutta siirtyi Amerikkaan paremmille työnansioille.
-- Orpotyttö! Orpolaps' kuin minäkin. Mutta minulla ei ollut setiä eikä
tätiä mualimassa, ärjyviä törömökkiä vuan ja tupakarhuja.
Minna Canth silitteli Impi Marian kultaisia kutria, ja muisteli
vesissäsilmin omaa nuorintansa, Lyyliä. Hän antoi pivollisen konvehtia
Impi Marian käteen. Papereissa oli mustat reunat. Hautajaiskonvehtia!
Tuonelassa ei saa ostaa muunlaisia.
Hyvästeltiin ja lähdettiin astumaan yhä edelleen pyhää pihlajikkoa.
-- Otetaan hevonen, minua niin väsyttää, sanoi Impi Maria.
-- No nythän sinä, laps' kulta, olet ihan huima. Eihän hevoset
taivaaseen pääse. Hyvä kun kaikki ihmisetkään. Kirkossa sanotaan, että
ei sinne pääse kuin harvat valitut.
Astutaan, astutaan pihlajikkoa, pihlajikkoa. Päätä pyrkii painostamaan
huumaava kukan lemu. Jo näkyy matkan päässä virta, Tuonelan musta joki.
Rantalepät ja kukkivat tuomet reunustavat joen äyrästä. Mustat
joutsenet punaisine nokkineen soutelevat mustalla vedellä ja laulelevat
Sibeliuksen "Tuonelan joutsenta". Heille on se opetettu viime vuosina.
Ne joikuvat cellon melodiiaa. Komea lehtikuja noudattaa virran rantaa,
tervalepät virran puolella, kukkivat tuomet maan puolella. Keskellä
kovaksi tallattu viertotie. Kaarevia siltoja joen poikki. Vainajia
sillan parvekkeet täynnä. Ruuhia, veneitä soutelee virran poikki ja
pitkin. Kaikenmallisia suomalaisia aluksia. Ei kellään tunnu olevan
kiirettä. Tuonelassa on aikaa, kun ei kuolema hätyytä. Mitä et tänään
ehdi, sen teet huomenna. Ja huomenia on vuosisadottain.
Huviloita on joen varsi täynänsä. On aivan veden partaalla, on
loitompana. Kullakin huvilalla oma puistikkonsa, tuomia, pihlajia ja
suppilo-katajia. Katajat korkeita kun hongat. Virran rannalla asuvat
iloiset vainajat, hongikossa totiset. Impi hyräili:
"Täällä on kuin kukkasilla
Aika lyhyt meillä.
Siellä ilo loppumaton
Niinkuin enkeleillä."
-- Eihän nämät vainajat ole jouluenkelien näköisiä. Ei niillä ole
siipiä eikä valkoisia vaatteita, sanoi Impi ja räpytteli siipitynkiään.
-- Ei, ne ovat aivan samanlaiset kuin ihmiset maailmassa. Omissa,
erilaisissa puvuissa ja erilaisissa kengissä.
Kuljetaan joen vartta. Vainajia tuli sadottain vastaan. Pakanoita
eläinten nahoissa, ritaria komeissa puvuissa ja uusimman ajan vainajia
meidän aikuisissa pukimissa.
-- Muistatko Impi äitiäsi?
-- En, en ollenkaan.
-- Jospa se kävelee tuossa.
-- En minä tahdo tavata äitiä, en tunne, en muista häntä.
Impi tunkeutui aivan kylkeeni kiinni. Oli astuttu kolmisen tuntia, niin
näkyi pienoinen saari keskellä virtaa. Saaressa suuri karjalainen
sisäänlämpiävä pirtti. Samassa näkyi myöskin kääntösilta.
-- Hei, nyt ollaan perillä, huudahdin riemastuneena. Katso, Impi,
tuossa on kääntösilta.
-- Tämän huvilan portilla seisoo nimi A. Vuori, huusi Impi.
Huvila oli melkein kiinni sillankorvassa. Siinä asui Neiti Vuori,
yksinään. Joen toisella puolella aivan vastapäätä sijaitsi toinen
samannäköinen huvila. Siinä asui Neiti Koski. Paitsi että nämät
arvoisat neidit olivat Louhen yksityissihteerit, vanhoja kokeneita
kansanedustajia kun olivat, hoitivat he myöskin tarkkaa vahtia sillan
kohdalla. Korkean raadin arvo vaati, ett'ei sen jäsen, sen
varapuheenjohtaja Väinämöinen, antaisi lemmentunteilleen sitä rajatonta
valtaa, jota hän Kalevalan mukaan aina maailmassa oli tottunut
tekemään. Nuoret naisvainajat valittivat ankarasti, ett'eivät he
uskalla yksin kävellä metsissä, sillä jos Väinämöinen heitä siellä
kohtaa, niin alkaa hän heti kosinnan. Aino on epätoivoisena uhannut
karata muihin tähtisikermiin, joll'ei Väinämöistä saa asetetuksi.
Sentähden ovat nämät korkea-arvoiset neidit, joille naissiveys oli alku
ja loppu kaikissa heidän maallisissa pyrinnöissään, vaivojaan
katsomatta antautuneet vähemmin miellyttävään toimeen vahtia aikamiehen
askeleita lemmittyjensä luo.
Soitin porttikelloa. Terhakka nainen, leikkotukka, kähäröity pää, musta
puku, astui voimakkain askelin porttia avaamaan. Puutarhassa kasvoi
miekkaliljoja käytävän toisella puolella, toisella taas "Neitsyt
Maarian kämmeniä".
-- Sallinetteko, hyvä Neiti, päästää minut menemään tästä yli. Minä
olen määrätty asumaan Väinämöisen luokse, sanoin nöyrästi kumartaen.
-- Olkaa ystävällinen ja astukaa tänne pihamaalle. Ette kai panne
pahaksenne, jos olen hiukan utelias Teidän tulonne suhteen. Se muuten
kuuluu ikäänkuin minun virkaani. -- Kuka Teidät määräsi Väinämöisen
luo?
-- Ilmarinen Tuonelan portilla.
-- Tja, se Ilmarinen alkaa käydä hiukan vanhaksi. Häneltä puuttuu
täydelleen psykologista silmää. Hän yhdistää henkilöitä, joilla ei ole
mitään yhteistä keskenään. Mikäli minä voin asiaa tällä haavaa
arvostella, ette tule viihtymään vaka vanha Väinämöisen luona.
-- Anteeksi. Jos huhuissa on perää, ovat epiteetit "vaka, vanha" vaan
virallinen leima. Todellisuus puhuu vallan toista. -- Uskaltaako
Ilmarisen määräystä syrjäyttää?
-- No niin. Kyllä me naiset joskus uskallamme muuttaa miesten
määräyksiä, kun ne meistä tuntuvat sopimattomilta.
-- Siis aivan kuin maailmassa.
-- Niin. Kuka tuo tyttö on?
-- Se on minun kasvattityttöni.
-- Kuinka vanha?
-- Kymmenen vuoden vanha.
-- Ette kai tahtone häntä asumaan kanssanne.
-- Tyttö ei uskalla asua vieraan luona, pelkää ukkosta.
-- Ei se käy päinsä. Tietänette, että maailmassa tarkoin tutkiskelin
miesten sielunelämää. Kokemukseni on, ett'ei miehiin voi luottaa,
ett'eivät ne itsekään luota itseensä.
-- Rakastan tyttöä kuin omaani.
-- En tahdo Teistä lausua arvostelua, mutta Väinämöiseen en luota. Mitä
sanotte, jos hän rupeaa latelemaan kohteliaisuuksia tytölle, niin jos
hän suoraan sanoen kosii tyttöä.
-- Kymmenvuotiastako?
-- Niin, sellaista on sattunut. Tytöllä on pitkät keltaset kiharat,
säännölliset kasvonpiirteet, muuta ei tarvita. Väinämöinen on heti
valmis. -- Sitä paitsi tuvassa ei ole kuin kaksi vuodetta.
-- Tunnustan, ett'en tällaisia esteitä ole tullut ajatelleeksi. Ehkä
Teidän kokemuksenne miehistä pitää paikkansa. Minä olen vieras
paikkakunnalla, ja minun on alistuttava valtiaitten käskyyn. -- Mutta
missähän tyttö saisi asunnon.
-- Hän saa asua Ainon luona. Ainon huvila on tässä aivan naapuruudessa.
Minä pidän häntäkin silmällä. Hän on niin nuori, vasta 18:n maallisen
vuoden vanha.
-- Minä en mene Ainon luo, sanoi Impi. En mene!
-- Miksi et rakkaani, sanoin minä. Hän on niin kiltti. Hän osaa heittää
palloa, hän hyppää barbiita, hän laulaa kauniita lauluja ja hän ui niin
kepeästi kauas järven ja joen luodoille.
-- En mene, en mene! Tulen sinun kanssasi!
-- Onko tyttönne ehkä lellitelty? Hän vastustaa setäänsä! sanoi neiti
Vuori. -- Minä kysyn sinulta, tyttö, miksi et mene Ainon luo asumaan?
Vastaa kun minä kysyn!
Impi Maria säikähti, tarttui minua kädestä kiinni ja supatti hyvin
hiljaa korvaani:
-- Kun se Aino on ihan alasti. En minä ilkeä hypätä barbiita sellaisen
kanssa. Hyi jee!
Minä nauroin ääneen. Tämä ei miellyttänyt Neiti Vuorta.
-- Ei Aino aina ole alasti, lohdutin Impi Mariaa. Kyllä sillä on hameet
ja röijyt, ehkä p----kin.
Viimeiset sanat supatin.
-- Tyttö, sinä menet Ainon luo asumaan, sanoi neiti Vuori.
Neiti Vuori avasi portin, kulki edellä ja me marssimme perästä, Impi
Maria syrjäkaria laahaten minun talutuksessani.
-- Saa kai tyttö käydä minua tervehtimässä Väinämöisen pirtissä?
-- Louhi tulee joka aamu klo 11 siivoamaan pirttiä ja keittämään teetä.
Silloin lasken tytön sillan yli. Klo 12 alkaa korkean raadin istunto,
johon mekin otamme osaa. Silloin pitää tytön poistua Ainon luo. Kello
10 illalla menemme, minä ja Neiti Koski, levolle. Silloin käännetään
silta tälle puolelle. Se ehkä loukkaa Teidän elämäntapojanne, mutta
Väinämöisen maine vainajien silmissä vaatii tällaisia ankaroita
toimenpiteitä.
-- Olen tottunut punikkien vallan aikana Helsingissä saapumaan kuoleman
uhalla kotia jo klo 8 illalla.
-- Se on hyvä.
Aino tuli meitä vastaan. Nuori, kirkassilmäinen tyttö, keltatukkainen
kuin Impikin. Otsassa oli punainen nauha ja nauhasta riippui
kaikenlaisia kulta- ja hopearahoja, saksalaisia koltuskoita. Kaulassa
oli helminauha, kauniita Laatokan simpukan jyviä, ja rinnassa oli
risti. Aino ihastui nähdessään Impi Marian ja kuullessaan, että Impi
jäisi hänen huostaansa. Hän tarttui Impi Mariaa käsistä kiinni ja
hypitti häntä huimasti.
-- Ruvetaan heti noppasille ja tarhasille, huudahti Aino.
Impi Maria riemastui ja kävi leikkiin käsiksi täysin tyytyväisenä
oloonsa.
-- Hyvää yötä Impi! Tule huomenna klo 11 sillalle, niin pääset minun
luokseni Väinämöisen pirttiin.
Mentiin kääntösillalle ja minä ryhdyin kampeamaan siltaa virranhaaran
yli. Toisella rannalla oli neiti Koski jo vastassa. Myöskin
leikkotukka, käherretty pää ja lempeän runollinen ilme kasvoilla.
-- Tuon omituisen vieraan, sanoi neiti Vuori. Vapaaehtoisesti Manalle
lähtenyt. Ehkä tunnette toisenne.
-- Minulla on ollut kunnia tuntea Neitiä ennen muinoin maailmassa.
-- Tervetuloa vaan Manan majoille, sanoi neiti Koski. Ikäviä kuulumisia
Suomesta. Puolueet taistelevat teräasein keskenään. Meidän aikoina
tyydyttiin kynään ja puheisiin.
-- Työväen puolue on tottuneempi käyttämään kirvestä ja puukkoa kuin
kynää ja suuta. Siitä eroitus. Barbariian ikivanhat aseet ovat taas
välkkyneet Suomessamme.
Neidit vetäytyivät syrjään keskustelemaan toimintaohjelmasta. Silmäilin
saarta, missä minulla oli olosija määrätty Manalla viipymiseni ajan.
Väinämöisen pirtti sijaitsi keskellä saarta sen korkeimmalla kunnaalla,
pihlajien, tuomien ja erittäin koristeellisten katajien keskellä. Tämä
pienempi saari oli sillan kautta yhteydessä toisen suuremman saaren
kanssa. Keskellä oli korkean raadin sali. Suuri kivinen rakennus,
tornilla varustettu, muistuttava suuresti Turun tuomiokirkkoa. Saaren
kauimmassa niemen nokassa häämötti linna. Siellä asusti pyhä Henrikki.
Vasemmalla puolella niinikään Kuusiston linnan malliin tehty upea
palatsi. Piispa Maunu Tavastin asunto. Oikealla puolella aivan
rannalla majaili Mikael Agricola, suuressa mutta yksinkertaisessa
kalastajamajassa. Ranta-aitan ympärillä oli potkuja, verkkoja ja
nuottia kuivamassa pitkien tankojen päällä. Agricola oli, niinkuin
kaikki tiedämme, kalastajan poika Pernajasta eikä malttanut
joutoaikanaan olla harjoittamatta isänsä ja omaa tuttua ammattiaan
lapsuusvuosiltaan. Itse korkean raadin rakennuksessa, sen kivijalassa,
piti Henrik Gabriel Porthan kortteeria, vanhan huushollerskansa kanssa.
-- Neiti Koski saattaa Teidät perille, sanoi neiti Vuori. Meidän
yhteinen toivomme olisi, että Te tahtoisitte edesauttaa pyrintöjämme ja
koettaisitte istuttaa Väinämöiseen edes itusia kristillisyyden
korkeista siveellisyysihanteista. Muistelemme molemmat, että Te joskus
nuorempana olette lausuneet ajatuksia, jotka eivät aina ole olleet
sopusoinnussa näitten pyhien ihanteitten kanssa, mutta meidän varma
vakaumuksemme on, että Te nyt vanhemmuuttanne olette tarkistaneet
mielipiteitänne.
-- Saan kohteliaimmin kiittää luottamuksestanne. Jos en pahoittaisi
kunnioitettujen neitien mieltä, tahtoisin vaan saada lausutuksi, että
terve mies kristillisten siveysihanteitten mittapuun mukaan
arvosteltuna pysyy ala-arvoisena oliona aina haudan partaalle saakka.
-- Niin, sanokaapas muuta!
Läksimme hitaasti astumaan kunnasta ylös. Kuului laulunhyrinää
pirtistä.
-- Hän laulelee alinomaa, sanoi neiti Koski.
-- Mitäpä laulaja ijänikuinen muuta tekisikään joutessaan.
Kuunnelkaamme mitä syntyjä syviä Väinö laulelee.
Seisatuimme, kuuntelimme. Sanat kuuluivat nyt selvästi.
"Nei-jot niemien nenissä
Katselevat, kuuntelevat".
-- Voi onnetonta ukko rahjusta, huudahti neiti Koski. Aina vaan samat
ajatukset mielessä. En kehtaa tulla sisälle. Menkää, olkaa hyvä,
loppumatka yksinänne.