Ol' ihanimmat kevättoiveet maassa
ja kansa viihtyi uness' onnekkaassa
juhannusjuhlasta, mi kohta koittaa,
kun täyden päivän paiste kylmän voittaa,
kun hanget sulavat ja pilvet haihtuu
ja kuurakukat nurmen nukiks' vaihtuu,
kun kaikki, jok' on murhett' ollut pelkkää
suloisimpana säveleenä helkkää;
näin Suomen maassa koru-unta nähtiin
ja kauas katseltihin toivon tähtiin.
Mut tulless' ajan, jolloin viimeistäänkin
ol' aika saapua jo suvisäänkin,
ei tullut tuo, ei kesä koittanutkaan
ja tuot' ei nähneet isänmaassa kutkaan,
ei nekään, jotka suurimpina muita
olivat aina soittanehet suita;
vain kevät loppui, mut ei tullut suvi,
ja äkin loppui ennusunten huvi,
kun takatalvi vierahaksi kulki
ja jää ja hyy ja huura päivän sulki.
Taas maata myöten meni vilu viima,
taas heräs öisten peikkoin villi kiima
ja ajattaret täällä karkeloivat
ja kuolonparahdukset maassa soivat
ja yötä päivää kuultiin nyyhkytystä,
kun hetki uus toi uutta kärsimystä,
kun toivovinkin silmä kyynelehtyi
ja usko, voiman lähde, tyyten ehtyi
ja epätoivoll' oli kaikki valta
ja tuskin kukaan nosti pään sen alta.
Ja, niinkuin aina käy, kun suur' on hätä
ja voimatyö kun etsii tekijätä,
ei löytynytkään monta mainituissa
urhoissa kuuluiks' tulleiss' eikä muissa,
jotk' kestänehet olisivat täällä,
kun kuolon peitsi päilyi päiden päällä,
ei ollut montaa miehenmoista noissa,
jotk' opin saivat ensitaisteloissa,
ei ollut montaa vanhaa eikä nuorta,
joidenka kunto ei ois ollut kuorta.
Vaan moni kunnon "karhu" ehdollansa
rautaisen riimun kantoi kaulassansa
ja pillin mukaan tanssi tanhuoilla,
kun tahtia löi epätoivo noilla,
tai taiten muuttui lammasnahkaiseksi
ja paoss' yksin pelastuksen keksi,
ja moni, johon toivon katse luotiin
ja jolle kansan teon valtuus suotiin,
kuin Juudas petti meidät penningeistä
ja astinlaudan "arvon" laitti meistä.
Ja tuossakaan ei kaikki ollut vielä:
Nuo kurjat raukat oli vielä tiellä,
kun harvat miehet, miehet suomalaiset
ja isänmaalle kaunehimmat naiset
nous väkivallan mahtikättä vastaan
oikeutta puoltaen kuin äiti lastaan,
kalleimman vuoksi itsens alttiiks' antain,
uljaana, uupumatta kuormaa kantain --
pinqviinit luihut lainasiivin lensi
ja kotkaparven esteheksi ensi.
Mut niinkuin myöskin ollut ompi aina:
Ei ijankaiken takatalvi paina,
ei ijankaiken orja ole vapaa,
myös kosto kerta kostettavan tapaa,
ei ijankaiken kurjat kunniassa
saa olla eikä muita polkemassa,
ei ijankaiken suurta oikeutta
jaloilla poljeta kuin langennutta,
ei kansaa, jok' on elämähän säätty,
oo vielä koskaan kuolemahan häätty.
Niin myöskin Suomen suurin hätä herkes
ja vielä kerran päivänpilke kerkes
pimeyden halki valon tänne tuoden
ja edes onnen erän pienen suoden,
synnyttäin toivon, uskon, että huomen
sittenkin kerta nousee ylle Suomen
ja että sentään saattaa suvi tulla
töin uotellessa eikä uinailulla
ja että juhannusta viettää saamme,
kun terve Suomi taas on sairas maamme.