"Pois heitä kuokka kourasta
sa vaari vanha jo;
kas kohta lepoon laskeva
on elos aurinko.
Sun selkäsi on köyrtynyt,
on hapses harvenneet,
Oi miksi, miksi vielä nyt
noin paljon työtä teet?
Ja ethän edes, vanhus sa,
sarkaasi kuokikaan,
muokkaathan vieraan peltoa
kuin orja aina vaan.
Et myöskään eteen lastesi
aherra ahkeraan,
kun hyljäten sun, luotasi
he poistui maailmaan.
Miks siis noin ylivoimin sa
kuokkaasi käyttelet,
jo herjetä ja huoata
sa tahdo, ukko, et?"
Ei vastausta vaari vaan
suo mulle ensinkään,
ei hellitä hän kuokastaan,
ei heitä vartta tään.
Vaan helmikirkkaat kyynelet
nyt vaarin silmät saa
ja kasvot kurjat, kurttuiset
ne maahan vuodattaa.