'Siinä tapauksessa tehkää se lyhyesti', huusi Asa vastaukseksi. 'Jos
teillä oli jotakin ilmoitettavana, niin olisi teidän pitänyt se tehdä,
jos ymmärrätte sotatapoja, ennen vihamielisiä toimenpiteitä, eikä
polttaa talojamme kuin mitkäkin murhapolttajat.'
Kun Asa näin puhui, pamahti kolme laukausta peräkkäin metsästä päin.
Kreolit olivat ampuneet. He eivät tosin voineet nähdä Asaa, mutta
luullakseni näkivät he raosta jonkun hänen napeistaan tai pyssynsä
välkkyvän; tähtäsivät nyt tähän suuntaan ääntä kohti ja antoivat
paukkua.
Samassa hetkessä hyppäsivät molemmat petturit nopeasti puun taakse
takaisin ja kurkistivat sieltä kuullakseen, eikö kuuluisi voihketta.
Mutta Rigtheons ja minä huomasimme noiden petturien päitten kurkottavan
esiin ja laukasimme yhtaikaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjahtivat
he maahan, eivätkä siitä enää nousseet. Ne olivat ne kaksi kreolia,
joitten kanssa teimme hevoskaupan, toinen niistä tuo petturi, jonka
nimi oli Groupier.
Kun espanjalaiset kuulivat laukaukset, sillä he eivät voineet nähdä
mitään edessä olevan metsänkielekkeen takia, juoksi upseri päätä
pahkain takaisin ja huusi: 'Eteenpäin!' ja espanjalaiset hyppelivät
ja juoksivat kuin hupsut noin kolmekymmentä askelta eteenpäin ja
ampuivat paalulinnaan päin, ikäänkuin olisivat luulleet meitä villeiksi
hanhiksi, jotka karkottavat pelkästä pamahduksesta.
'Nyt on oikea hetki', sanoi Asa, 'parempaa he eivät kaipaa. Oletteko
jo ladanneet, Nathan ja Rigtheons? Minä otan kaptenin, sinä
Nathan luutnantin, Rigtheons kolmannen upserin, James aliupserin.
Ymmärrättekö, ettei kaksi ota samaa, me emme saa suotta tuhlata
kuuliamme.'
Espanjalaiset olivat vielä kuudenkymmenen jalan päässä, mutta me olimme
varmat sattumisesta sadan kuudenkymmenen askeleen päässä, vaikka
olisivat olleet oravia. Laukasimme, jokainen kuula kaatoi miehensä.
Kapteni, luutnantti ja molemmat aliupserit sekä vielä yksi makasivat
pitkänään kiemurrellen maassa, pian olivat he aikansa kiemurrelleet.
Silloin syntyi täydellinen hämminki noitten kahdeksankymmenen
sotamiehen keskuudessa, tai montako heitä lienee ollut, ja he
juoksivat, mikä minnekin. Useimmat juoksivat metsään päin, mutta noin
tusinan verran tai ehkä enemmän jäi paikoilleen. He nostivat kaptenin
ja muut päälliköt maasta nähdäkseen, olisiko heissä vielä henkeä.
Mutta me emme vitkastelleet. Kuulematta Asaa, joka kuiskasi meille
lataamaan nopeasti, oli meillä yks’ kaks’ kuulat pyssyissämme, ja
annoimme taas paukkua: — kaatui taaskin kuusi. — Nyt jätti joukko
kaatuneet paikoilleen ja juosten aivan kuin olisi heidän jalkapohjiaan
polttanut. Me puhdistimme niin nopeasti kuin voimme pyssymme, tietäen
hyvin, ettemme voisi sitä tuonnempana enää tehdä, ja että yksi ainoa
harhalaukaus voisi saattaa meidät kaikki turmioon. Puhdistettuamme ne,
latasimme ja mietimme, mihin espanjalaiset nyt ensimäiseksi ryhtyisivät.
Upserit olivat tosin kaatuneet, mutta akadialaisista oli vielä viisi
elossa, ja näitä sai juuri eniten pelätä. — Korppikotkia oli jo
keräytynyt ja niitä tuli yhä enemmän ja enemmän. Niitä tuli lentäen
sadottain, leijaillen meidän ja kaatuneitten päitten päällä.
Kun me näin tähystelemme heitä joka suunnalle metsään, viittaa minulle
Rigtheons, jolla on mainiot silmät, ja osottaa maahan siihen metsän
kielekkeeseen, jossa kasvoi reunalla viidakkoa.
Minä viittaan Asalle, joka juuri oli ladannut, ja kun siinä
tähystelemme, näemme me, että siellä on jokin ryömivä olento, joka
kiemurteleikse viidakossa päästäkseen itäiselle metsänreunalle. Me
näimme selvästi, että siellä oli kaksi akadialaista etunenässä ja noin
kaksikymmentä sotamiestä heidän perässään tai enemmän.
'Ota sinä, Nathan', sanoo Asa, 'ja sinä, Rigtheons, akadialaiset, me
otamme espanjalaiset siinä järjestyksessä kuin he ryömivät esille.'
Niin teimmekin ja iskimme tulta, ja nuo kaksi akadialaista sekä neljä
espanjalaista kumartelivat hetkisen maassa ja jäivät siihen, mutta
yksi akadialaisista, jota emme olleet huomanneet, kun oli ryöminyt
erään espanjalaisen takana, nousi pystyyn ja huusi: 'Tulkaa jäljessäni,
nopeasti jäljessäni, he ovat ampuneet pyssynsä tyhjiksi, ja ennenkun
ovat taas ladanneet, olemme me metsän suojassa. Otamme sen sittenkin,
mokomankin paalulinnan!'
Akadialainen hyppäsi pystyyn ja espanjalaiset hänen perässään, ja
ennenkun ennätimme ladata uudestaan, olivat he jo metsässä. Purimme
hammasta vihasta, kun akadialainen oli päässyt meiltä karkuun.
Pian huomasimme, että vielä oli jäänyt eloon kolme akadialaista
tai kreolia, mitä lienevätkin, sillä he ottivat nyt käskyvallan
espanjalaisiin nähden, jotka olivat tulleet huomaamaan, etteivät
heidän upserinsa käsittäneet rahtuakaan sissisodasta. Meidän asemamme
ei ollut paljoa parempi, kun aivan alussa, jolloin he olivat vielä
kaikki elossa. Heitä oli kuitenkin kymmenen jokaista vastaan meistä.
Mutta rohkeus ei ollut meiltä vielä mennyt tykkänään. Meillä oli vain
olosuhteet vaikeammat, koska meidän täytyi olla vahdissa eri paikoissa
ja jakaa näin voimamme, ja vihollinen oli tullut viisaammaksi.
Meillä oli pian ylenmäärin puuhaa, ja sai pitää silmänsä auki, sillä
missä vain joku meistä näyttäytyi jossain raossa, — kuulat olivat
repineet lastuja paaluista ja tehneet niihin reikiä, — silloin pamahti
laukaus ja useampiakin, mutta ampujat pysyttelivät nyt puitten takana.
Saimme mekin pari kertaa lauaista pyssymme, ja neljä, viisi,
pyssymiestä menetti henkensä, mutta aika tuli meille ihan pitkäksi.
Espanjalaiset olivat asettuneet, — huomatkaa se —, kummallekin puolelle
metsänreunaa ja ampuivat sieltä. Me emme kuitenkaan kiinnittäneet
paljoakaan huomiota tähän. Mutta yhtäkkiä päästivät he voimakkaan
hurraahuudon.
Olivat panneet ihan noiduttuja tappuroita panoksiinsa, ja yksi heidän
laukauksistaan oli sytyttänyt linnamme palamaan. — Emme huomanneet sitä
heti, mutta katolla alkoi rätistä ja ratista mustanmännyn laidoissa.
Kun espanjalaiset tämän näkivät, hurrasivat he kolmasti, sitten olivat
he taas hiljaa.
Me katselimme katolle ja voimme jo erottaa liekin, joka nuoleskellen
söi katonharjaa, ja kuulimme taas heidän riemunsa yhä äänekkäämpänä.
Silloin sanoi Asa:
'Siitä täytyy tehdä loppu, muuten me paistumme täällä kuin hirven
lantiolihat kaikki yhdessä. Yhden täytyy mennä uunia ylös mukanaan
kipollinen vettä — minä menen itse.'
'Ei, minä menen, Asa!' sanoi Rigtheons.
'Jää sinä tänne, yksi ei ole toista parempi. Minä nousen katolle
sammuttamaan tulen', sanoi Asa.
Asa otti pöydän ja asetti tuolin sille, Rakel ojentaa hänelle
vesikipon. Asa kohoaa ylös koukun varassa, jonka olimme kiinnittäneet
uuniin ja ripustaneet siihen hirvenlihaa, ja nostaa kipon perässään.
Espanjalaiset tulivat yhä hurjemmiksi ja huusivat entistä kovemmin.
Olipa jo kiire estää tulen leviämistä.
Asa oli jo kiskonut kipon katolle ja valoi siitä vettä, ja Rigtheons
sanoi: 'Enemmän vasemmalle, Asa, siellä palaa pahimmin.'
'Merkillinen vasen puoli, en voi nähdä sitä', sanoi Asa, 'antakaa
minulle vielä kipollinen vettä.'
Me ojennamme hänelle toisen kipollisen vettä, hän kurkottaa päätään
uunista esille vain nähdäkseen, missä tuli palaa. Sitten kaataa hän
veden siihen, mutta samassa hetkessä paukahtaa ainakin tusinan verran
laukauksia, — espanjalaiset olivat nähneet hänet.
'Seis!' huutaa Asa aivan muuttuneella äänellä, 'seis, nyt minä sen
sain. Antaa heidän kirkua ja hyppiä, noiden tolvanoiden.'
Samalla putoavat uunista alas kovalla kolinalla kinkut ja hirven
paistit ja heti sen perästä Asa — aivan verisenä.
»Jumalan tähden, mies, sinuun on ammuttu!»
'Vaiti vaimo! Vaiti, sanon minä sinulle', puhelee Asa. 'Olen jo
kylliksi elänyt, mutta pitäkää puolenne, pojat, älkääkä ampuko kaksi
yhtä, älkää tuhlatko kuulaakaan, te vielä ne tarvitsette. Luvatkaa se
minulle!'
'Asa rakkaimpani, sinä kuolet! En minäkään tahdo enää elää, minä
seuraan sinua', huutaa Rakel.
'Vaiti, hupsu vaimo — unohdatko sinä, että yksi Asa jää vielä jäljelle,
ja odotat toista. Vaiti sanon minä, kuulkaa espanjalaisia — pitäkää
puolenne ja puolustakaa vaimoani ja lapsiani. Ja sinä, Nathan, ole isän
asemassa, lupaa se minulle!'
Meillä ei ollut hetkeäkään aikaa antaa lupauksia kuolevalle Asalle tai
edes puristaa hänen kättään, sillä espanjalaiset, jotka varmaankin
olivat arvanneet, mitä oli tapahtunut, olivat hyökänneet kuin villit
peikot paalutuksemme kimppuun.
Ainakin kaksikymmentä tuli yhdeltä puolelta, kolmekymmentä toiselta.
'Hiljaa!' huusin minä, 'hiljaa! Sinä, Rigtheons, tule tänne, ja Rakel,
nyt sinä saat näyttää, että olet Hiram Strong’in tytär ja Asan vaimo,
sinä lataat Asan pyssyn heti kun minä olen sen lauaissut.'
'Jumalani, voi Asani', huutaa Rakel, 'oi oma Asani, jonka nuo manalan
hurtat petollisesti ampuivat.'
Hän riippui miehensä ruumiissa kiinni, eikä häntä saanut siitä
eroamaan. Olin oikein äkäinen siitä, mutta viholliset eivät antaneet
aikaa äkäilemiseen.
Ryntäsi esille joukko minua vastaan yhden jäljelle jääneen akadialaisen
johtamana, pyssyt ja kirveet käsissä. Minä ammuin johtajan juuri, kun
hän oli vallilla, mutta silloin hyppää toinen akadialainen, kuudes ja
viimeisen edellinen, hänen tilalleen.
'Rakel, nyt kivääri! Jumalani, Rakel, pyssy, Jumalan tähden pyssy,
yksi kuula on samanarvoinen kuin paalulinna ja elämämme!' huudan
minä. Mutta Rakelia ei näkynyt, ja akadialainen miehineen, joka oli
arvannut ampumisen taukoamisesta, että joko me emme olleet ennättäneet
lataamaan tai olimme ampuneet varamme loppuun, juoksivat nyt kuin pedot
paikalle, toinen nosti toistaan, ja näin he kapusivat pystysuoraa
jyrkännettä ylös. Heitä oli noin puoli tusinaa kirveineen, edellä kulki
akadialainen, joka iski kovasti paaluihin ja koetti irrottaa niitä
toisistaan.
Jos niitä olisi ollut kolme sellaista kuin tämä akadialainen — totta
vieköön! — olisimme olleet mennyttä miestä, sillä toisella puolella oli
myöskin tusinan verta tuon noidutun seitsemännen akadialaisen johdolla,
ja sieltä päin ei siis apu ollut mahdollinen. Mutta espanjalaisilta
joko puuttui voimia tai taitoa. He iskivät kyllä kovasti, mutta iskut
tulivat kuin lapsen käsistä. Mutta juuri kun Rigtheons oli ladannut
ja ampunut yhden miehen, kiskasee akadialainen palasen paaluaidasta,
mitenkä, sitä en tiedä tällä hetkelläkään, oli varmaankin jäänyt
jokin oksa ulospäin törröttämään — hän tempasee sen irti, nostaa
kilveksi eteensä ja viskaa sen päälleni, työntää minut taaksepäin
niin, että horjahdan, ja hyppää sisälle. — Nyt olimme mennyttä miestä.
Rigtheons iski tosin perässä tulevaa espanjalaista pyssyllä päähän ja
sitäseuraavan kaatoi hän jahtipuukollaan. Mutta tuossa akadialaisessa
oli kylläksi miestä saattamaan meidät kaikki ikävään pulaan. Silloin
kuuluu pamaus, akadialainen luhistuu maahan, Seuraavassa hetkessä
rientää kymmenvuotinen poikani Godsend Asan pyssy kädessä minua
kohti — hän oli siepannut sen käteensä, kun hän huomasi, ettei
Rakel sitä tehnyt, oli ladannut sen, tuo kelpo poika, — ja ampunut
rivakasti akadialaisen. Nyt minäkin maltoin mieleni, otin kirveeni
ja tämä kädessä syöksyin espanjalaisten kimppuun ja iskin oikealle
ja vasemmalle, kirves oikeassa, jahtipuukko vasemmassa kädessä. Se
oli vasta teurastamista, kesti hyvästi neljännestunnin ajan. Lopulta
kuitenkin meni heiltä tappelemisen halu, ja olisi se mennyt ennenkin,
jos olisivat tietäneet että akadialainen oli kaatunut. Nyt he
puolustivat itseään vain senvuoksi, että olivat ylhäällä vallilla ja
heidän täytyi varjella nahkaansa, eivätkä tietäneet hämmennyksissään,
miten olisivat taas päässeet alas. Viimein hyppäsivät he kuitenkin
kaikki vallin laidalta maahan ja pötkivät tiehensä, ne nimittäin, jotka
kykenivät. Näin pääsimme rauhaan tällä puolen.
Rigtheons ja minä hyppäämme korjaamaan paaluvarustusta, pojalleni sanon
samalla, että hänen tulee pitää silmällä espanjalaisia. Sitten juoksen
toiselle puolelle, missä yhtä epätoivoinen taistelu on käymässä.
Siellä oli kolme meidän miehiä ja naiset, jotka auttoivat keihäillä
ja kirveillä. He olivat iskeneet pistimillään espanjalaisia
paaluvarustuksen läpi ja olivat näin haavoittaneet useampia niin,
että ne vuotivat verta kuin ammutut härät. Sillä valin oli Rakelkin
tointunut surustaan Asan tähden, ja hän ja muut naiset kiskoivat
espanjalaisilta paalujen lomitse pyssyt pistimineen. Mutta kieppuessaan
siinä sinne tänne saivat he paalut levitetyiksi niin loitolle
toisistaan, että kaitaluisia kun ovat nuo espanjalaiset, pääsivät he
sisälle, kun vielä toiset lisäksi työnsivät takaa. Me tulimme juuri
silloin avuksi, kun pari tällaista olivinviheriäistä jumalanluomaa oli
luikerrellut sisälle, kädessä pyssyn asemesta sapeli. Nyt piti muka
tilinteon olla lyhyen. Ne ovat muuten taitavia käsittelemään näitä
aseita, mokomatkin espanjalaiset. Yksi heistä hyökkäsi kimppuuni.
Ilman jahtipuukkoani olisin ollut mennyttä miestä, sillä ei ollut
tilaa heiluttamaan kirvestä. Iskin häntä ensin nyrkillä niin, että hän
kellahti tantereeseen. Pistin jahtipuukolla häntä kylkeen, hyppäsin
sivulle ja tempasin Rakelilta pyssyn kädestä, käänsin sen ylösalaisin
— espanjalaisten pyssyjen perät ovat paljon raskaammat kuin meidän,
kävi myöskin omaa pyssyäni sääliksi — ja iskin oikealle ja vasemmalle
espanjalaisia päähän. Huusin samalla naisille, että heidän pitäisi
mennä paalulinnaan eikä olla meidän tiellämme, ladata pyssyt ja
antaa kaiken muun olla rauhassa, tuo akadialainen piti toki vielä
saada käsiimme, onneksi viimeinen. Godsend latasi minun pyssyni ja
naiset muut. Kun me tappelimme paaluvarustuksen ääressä, asettuivat
meidän uljaat naisemme ympärillemme, nuo ihanat vaimot, ja ampuivat
espanjalaisten joukkoon, — se vaikutti.
Heitä kaatui kolme tai neljä, niitten joukossa onneksi akadialainenkin.
Heti kun espanjalaiset huomasivat tämän, — ne ovat aivan kuin koirat,
nuo espanjalaiset, ne käyvät kimppuun vain, jos heidän isäntänsä
(esimiehensä) niin käskee tekemään — hyppäsivät he alas huutaen
Diostaan ja Maledito Gojastaan! ja läksivät juoksemaan, aivan kuin
olisi kuularuiskulla ammuttu heidän joukkoonsa.
Mitenkä pitkältä tämä puolituntinen tai koko tunti oli tuntunut, sitä
en voisi teille mitenkään kuvailla, se oli lyhyt ja pitkä, lyhyt ja
kuolettavan pitkä samalla. Totta vie ei ole leikin asia, kun täytyy
pitää puolensa lähemmäs sataan nousevaa espanjalaista roskaväkijoukkoa
vastaan suojellakseen omaa ja rakkaitten lastensa henkeä. Me olimmekin,
tiedättekö, niin lopenväsyneitä että luhistuimme maahan kuin liiaksi
ajetut härät välittämättä verestä, jota vuoti niin ylenmäärin, kuin
olisi aamusta asti sitä satanut. Noin seitsemäntoista espanjalaista ja
kaksi akadialaista makasi tantereella paalutuksen sisäpuolella, heistä
oli veri vuotanut kuiviin, ja meistäkin tihkui veri kuin ammutuista
pedoista. Me olimme kaikki enemmän tai vähemmän haavoitetut. Minulla
oli useampia sapelin iskuja, toisilla ampumahaavoja, jotka tosin eivät
olleet vaarallisia, mutta kuitenkin verrattain syviä. Me typerryimme,
kuten sanottu, kukin soppeensa aivan kuin ammutut puhvelit etsivät
itselleen lymypaikkansa vetääkseen viimeisen hengenvetonsa. Jos
espanjalaiset olisivat nyt hyökänneet kimppuumme, niin olisimme muitta
mutkitta olleet mennyttä miestä, sillä kun veri juoksee taistelun
tuoksinassa, niin ei juuri huomaa voimien vähenemistä, mutta niin pian
kun kaikki on ohi, kangistuvat jäsenet eivätkä kelpaa mihinkään.
Mekään emme kyenneet mihinkään, mutta huomasimme nyt, mihin meidän
naisväkemme kelpasi. Olimme tehneet tehtävämme, nyt tekivät naiset
omansa. He tulivat tilkkuineen ja kääreineen ja Rakel, joka on vähän
lääkäri-asioista selvillä, tuli nipistimineen ja saksineen, veti
Rigtheons’ilta, Billiltä ja Jamesilta kuulat ruumiista ja sitoi
sitten heidän ja minun haavani. Muut naiset sytyttivät tulen uuniin
ja keittivät ensin jotakin lientä, sillä mitään muuta emme olisi
saaneet syödyksi. Sitten kuljettivat he meitä kannatellen paalulinnaan,
jotta pääsimme pois verilätäköistä. Siellä he asettivat meidät
sammalpatjoille. Ja kun me siinä voihkimme sairasvuoteellamme, sanoi
Godsend poikani yhtäkkiä: 'Isä, eikö minun pidä taas ladata pyssyt?'
'Lataa', sanon minä, 'Godsend, hyvä poikani, lataa ne, minä en voi,
olen niin heikko, etten voi nostaa päätänikään.' — Minua oli pistetty
niskaankin.
'Entä espanjalaiset musketit?' kysyy Godsend.
'Lataa nekin', sanon minä, 'lataa ne kaikki, vaikkakin ne ovat liian
suurireikäisiä meidän kuulillemme, niillä kun ammutaan kahden luodin
painoisia, ja me taas valamme kaksikymmentäkahdeksan luotia naulasta
— lataa nekin Godsend. Mutta Godsend! luulenpa, että espanjalaisten
patronalaukut eivät liene loitolla, kun he kerran jättivät pyssynsäkin
— ymmärrätkö, Godsend?'
Ja Godsend, tuo kelpo poikani, latasi pyssymme ja espanjalaiset
musketit espanjalaisilla patronilla, asetti ne seinää vasten riviin,
kuusi rihlaa ja varmaankin kaksi sen vertaa musketteja. Nyt, arvelin
itsekseni, voimme kait nukkua rauhassa.
Naiset käskivät meidän nukkua kaikessa rauhassa, he kyllä pitäisivät
silmällä, suunnittelisivatko espanjalaiset vielä hyökkäystä. He
valvoivat vuorotellen, mutta oli edelleenkin hiljaista lukuunottamatta
korppikotkia ja vaaleapäisiä kotkia, jotka pitivät hurjaa melua.
Muuten oli aivan rauhallista koko yön. Godsend valvoi melkein koko
ajan naisten kanssa, jotka antoivat meille liemikeittoa ja sitoivat
haavamme, jos ne aukeilivat piehtaroidessamme vuoteellamme. Yhtä
hiljaista oli seuraavana aamunakin. Kun päivä valkeni, sanoi Jonas,
joka oli vähimmin kärsinyt: 'Menenpä vielä katsomaan, ja Godsend tulee
mukaan, tokko vielä näkyisi jotakin jälkiä espanjalaisista.'
Hän ja Godsend lähtivät liikkeelle. He löysivät yli kaksikymmentä
kuollutta ja muutamia enemmän tai vähemmän haavoittuneita, jotka
nöyrästi pyysivät vesisiemausta juodakseen.
Jonas selitteli heille, että he saisivat mitä tahansa, kunhan vain
sanoisivat hänelle, olivatko espanjalaiset vielä siellä vai olivatko he
jo poistuneet.
'Poissa ovat, poissa ovat mokomatkin heittiöt, ja ovat jättäneet meidät
tänne, senkin vintiöt, poissa ovat', puhelivat he.
Mutta Jonas ei kuitenkaan luottanut siihen, että rauha oli maassa, vaan
huusi luokseen yhden naisista, ja sanoi hänelle, että hänen pitäisi
tuoda vähän liemikeittoa ja vettä, jotta nuo raukat saisivat edes yhden
virkistävän kulauksen.
Silloin arveli Rakel: 'Menehtykööt, katalat, jotka ovat tappaneet
petollisesti mieheni.' Mutta minä sanoin: 'Rakel, Rakel, kristitty
ei puhu noin, et puhunut niinkuin isäsi tyttären olisi pitänyt. Jos
makaisit maassa verisenä kuin me, puhuisit toisin!'
'Sinä olet oikeassa, Nathan. Suokoon Jumala anteeksi syntini. Mene
Jonas ja ota mukaasi niin paljon kuin voit kantaa. Katso samalla,
montako heitä on.'
Jonas otti yhden kiulullisen vettä, toisen liemikeittoa sekä
lusikoita ja pikareita. Hän antoi noille raukoille kullekin, jotka
olivat taistelleet meitä vastaan tietämättä minkävuoksi, virkistävän
kulauksen. Me lupasimme ottaa heidät paalulinnaan, niin pian kun vain
voisimme, ja sitoa haavat.
Mutta tämä ei ollut niinkään helppoa, sillä, kuten näette, on tämä
kukkula rohkeasti kolmekymmentä jalkaa korkea. Ja kun me miehet tuskin
voimme liikkua kipujemme tähden, niin oli naisille melkein liian kovaa
työtä kiskoa haavoittuneita mäelle, jonka rinne on miltei äkkijyrkkä.
Lisäksi oli paalulinna niin täynnä kaikenlaista rojua ja pihamaalla
niin paljon kuolleita, että Rakelin, minun sisareni, täytyi mennä
tuonne laaksoon sitomaan heidän haavojaan.
'Mitä me teemme kuolleille? Kaikenlaiset kotkat ja petoeläimet tulevat
tuhansittain', arveli Rakel, kun hän taas oli palannut haavoitettujen
luota.
Me kuulimme kauheata melua. Olihan toki vaikeata nähdä, että tuollaiset
inhoittavat elukat söivät suuhunsa kristittyjä ihmisiä sen sijaan, että
näitten pitäisi tietää olevansa asianmukaisesti haudassa. 'Kuuleppa
Rakel', sanoin minä, 'kuolleita emme voi enää herättää elämään, mutta
kunnialliseen hautaan voimme heidät toimittaa. Menkää senvuoksi, te
naiset, ja kaivakaa hauta, osaattehan käyttää lapiota, Jonas heittää
kuolleet sinne.'
He menivätkin, ja oli jo aikakin, sillä kotkia ja kaikenlaisia eläimiä
oli keräytynyt tuhansittain.
He kaivoivat tuonne kummulle suuren haudan, ja Jonas laahasi kokoon
kaikki ruumiit. Kaikki rahat, kellot ja sen sellaiset, mitkä hän heiltä
löysi, otti hän. Upsereilla oli yhteensä noin viisikymmentä dublonia,
muilla sadan dollarin paikkeilla. Vaatteet hän jätti, mutta heidän
aseensa ja rahansa, mitkä nämä olivat sotasaaliina saaneet omakseen,
otti hän. Samoin kokosi hän viisisenkymmentä muskettia.
Hän pani täällä kolmekymmentä ruumista hautaan, jonka päällä kohoaa
kumpu, jota juuri paraillaan kuunkäyrä valaisee. Ja ne neljä,
jotka kuolivat seuraavana yönä, ovat haudatut toiselle puolelle.
Haavoittuneita oli vähän, sillä meidän pyssymme eivät juuri haavoita,
vaan tappavat heti.
Näihin hautaamispuuhiin meni meidän naisväeltämme melkein koko päivä,
ja illalla tekivät he valmistuksia tuodakseen nuo seitsemän lievemmin
haavoittunutta paalulinnaan. He vetivät ne köysillä paalutukselle ja
sieltä pihamaalle, mistä kuolleet oli hommattu pois.
Tämän kristillisen työn tehtyämme oli meidän erinomaisen hyvä olla — ja
nukuimme tämän yön paljon rauhallisemmin.
Seuraavana päivänä oli meidän kunnon naisillamme ylenmäärin työtä
hoitaessaan haavoittuneita, keitellessään ruokia ja lievittäessään
tuskiamme, jotka olivat ihan hirvittävät, — sen voin teille sanoa. —
Lievemmin haavoittuneitten joukossa oli myöskin kaksi akadialaista,
jotka olivat päässeet mellakasta parilla ampumahaavalla olkaluussa.
Nämä kaksi akadialaista näyttivät olevan hurskaita kristittyjä, ja
vaikeroivat kovasti, että heidän oli täytynyt pakosta tulla tappelemaan
meitä vastaan, ja sanoivat, etteivät he ikipäivinä unohda sitä hyvää,
mikä oli tullut heidän osakseen meidän puoleltamme.
Mekin sanoimme valittavamme tätä kaikkea. Mutta kun nyt olimme tulleet
tuttaviksi, niin toivoimme että aina tulevaisuudessakin olisimme hyviä
ystäviä, sillä muuan sananlasku sanoo: taistelukentällä solmittu
ystävyys kestää kuoloon asti.
Kolmantena päivänä voimme jo vähän paremmin. Minäkin voin jo
kohottautua sammalvuoteeltani, vaikkakin tuskia tuntui. Huusin
Rakelille ja muille naisille:
'Meidän asemamme ei ole varsin mukava, — luulen ma, — talomme
ovat tuhkana ja itse niin runneltuja, että tuskin voimme nousta
vuoteeltamme, ympärillämme on vain verta ja ruumiita. Luulenpa, että
meidän täytyy neuvotella, mitä nyt on tehtävä.'
'Neuvottele vain, mutta kyllä se vaikeata on', sanoivat Jonas ja
Rigtheons.
'Mutta sen me olemme tehneet, mitä meidän täytyi tehdä', arveli James.
'Ei yksikään metsäläinen olisi meidän asemassamme toiminut paremmin.'
'Mitäkö tehtävä?' puuttui Rakel puheeseen, jossa oli useita piirteitä
isänsä luonteesta ja on vieläkin. 'Mitäkö tehdä?' puheli hän. 'Jumala
on meille lähettänyt tämän koettelemuksen, meidän täytyy odottaa, mitä
hän edelleen tahtoo lähettää. Teidän pitää olla rauhallisia, ja kun
sitten olette ennallaan, silloin on kylliksi aikaa neuvotella.'
'Entä mitä teemme Asalle?' kysyin minä.
Asa lepäsi Rakelin pesualtaassa, valkoisen vaatteen peitossa, tuolla
nurkassa, missä hän on haudattuna.
'Asalleko!' huudahti Rakel, 'rakkaalle Asalleni.' Samassa alkoi hän
itkeä ja nyyhkyttää. 'Asa saa nukkua tuossa, missä hän kaatuikin. Hänen
lepokammionsa olkoon paalulinnassa, jonka hän itse on rakentanut, tässä
verisessä paalulinnassa.'
'Rakel, ethän sinä tahtone kaivattaa tänne hänen hautaansa?' sanoin
minä.
'En nyt, Nathan', vastasi hän, 'Nyt tahdon minä kaivaa tuolla ulkona
haudan, mutta sittekun olemme jättäneet tämän paalulinnan, tulee hänen
saada täällä leposijansa, niinkuin aivan oikein ja kohtuullista onkin.'
'Sinä siis haluat lähteä tästä paalulinnasta, Rakel?' kysyin minä.
'Eihän toki kolme perhettä voi asua yhtaikaa paalulinnassa, ethän sitä
tahtone?'
'Mutta minne me sitten menemme, Rakel?' kysyin minä.
'Minnekö?' sanoi hän hämmästyen, 'minnekä muualle kuin sinne, mistä
olemme tulleetkin.'
Samalla viittasi hän prerioharjanteelle, missä meidän poltetut talomme
olivat.
'Mennäkö sinne!' sanoin minä. 'Rakel unohtaa, että meidät jo on kerran
karkotettu sieltä, ja että espanjalaisilla on kymmenkertaisesti enemmän
tulemisen syytä, ja löytävät tien tänne helpommin, kuin ensi kerralla,
eivätkä tule enää kahdeksankymmenviisi-miehisenä joukkona.'
'Ja minä sanon sinulle, kun olet kerran isäsi poika, että en
milloinkaan jätä tätä paikkaa ja tätä maata, joka on imenyt mieheni
veren itseensä, en, vaikka tulisi kymmenentuhatta espanjalaista. Ja jos
sinä tahdot mennä, niin mene, minä jään paikoilleni. Asa on verellään
valloittanut itselleen tämän maan, ja Rakel tahtoo puoltaa sitä!'
'Ne ovat joutavia puheita, Rakel', sanoin minä. 'Sinä tiedät hyvin,
että emme me sinua jätä tänne yksin, mutta jos nyt espanjalaiset
tulevat?'
'Ne ovat joutavia puheita', vastasi Rakel, 'me olemme Jumalan kädessä,
emmekä ole syypäänä onnettomaan kohtaloomme. Mitä on tapahtunut, se
meidän täytyy kärsiä, ja jos espanjalaiset tulevat uudelleen, niin
auttakoon meitä Jumala, ja Hän auttaakin meitä, niinkuin Hän auttoi
kolmea miestä tulisessa pätsissä. Jos Yhdysvallat olisivat kivenheiton
päässä tai tuolla puolen Red River’in, niin voisimme me mennä
toistaiseksi sinne, kunnes teidän haavanne ovat ummessa, mutta kun ei
niin ole laita, niin täytyy meidän odottaa Jumalan lähetystä, kunnes
taas olette ennallanne, mutta tätä maata en minä jätä enää milloinkaan.'
Me tunsimme kylläksi Rakelin ylevän hengen ymmärtääksemme että
hän pitäisi sanansa. Ei ollut muuta keinoa tarjona kuin odottaa
kärsivällisesti meidän parantumistamme.
Ja me odotimme sitä, ja kun voimat olivat ennallaan, palasi entinen
rohkeutemmekin.
Noin neljän viikon kuluttua olimme kutakuinkin voimissa, joskin emme
kyenneet heiluttamaan kirvestä tai pitämään pyssyä kädessä.
Näitten neljän ikävän viikon kuluttua, ryömimme me jotenkin eräänä
aamuna paalulinnastamme ulos, joka miltei oli tulla meidän kaikkien
haudaksemme. Me laskeuduimme tikapuita alas, ja ensi työksemme menimme
tietysti harjulle, jossa talomme olivat olleet, ja jonne me nytkin
menemme.»
Niin he tekivätkin. Molemmat ranskalaiset saivat nauttia Nathanin
vieraanvaraisuutta hänen jo kylläkin mukavasti sisustetussa talossaan.
Seuraavana aamuna näytteli hän heille kukoistavia ja hyvin hoidettuja
asutuksia, jotka olivat syntyneet noin viidenkymmenen perheen
siirtymisestä Kentuckystä Saltriver'in varrelta.
Espanjalaiset eivät uskaltaneet enää milloinkaan häiritä uutisasukkaita.
Nathan ja kreivi pysyivät hyvinä ystävinä elämänsä loppuun asti.