Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.
Mississipin alajuoksulla oleva Louisianan maa, joka nykyään on
osa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista, saa kiittää ensimäisestä
viljelyksestään ranskalaisia. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla
tämä maa kuului vielä Espanjalle. Siihen aikaan siirtyi sinne muutamia
ranskalaisia aatelismiehiä, kreivi Vignerolles ja muuan hänen
ystävänsä. He olivat hankkineet lahjoituskirjan suuriin maa-alueihin.
Ensiksi ottivat he kuitenkin vain vuokratilan saadakseen kokemuksia
istutusten viljelyksessä.
Eräällä metsästysmatkallaan eksyivät kreivi ja hänen ystävänsä paroni
de Lassalle, ja joutuivat kauheaan preriotulipaloon. Kun olivat erään
joenpolvekkeen rannalla jo melkein tajuttomina tulen ja savun keskellä,
korjasi heidät veneeseensä vanha amerikalainen Nathan ja hänen
toverinsa.
Kreivi Vignerolles itse kertoo:
Miten kauan tajuttomina makasimme veneessä, en voi sanoa, ehkäpä noin
neljännestunnin verran. Vanhus ravisti meidät hereille tajuttomasta
tilastamme.
Edessämme oli silmänkantamattomiin sypressisuo, takanamme toisiinsa
yhtyvien joenpolvekkeiden laaja pinta, jonka yläpuolelle oli keräytynyt
tavaton savukerros sillä tavoin, että me näimme sen alapuolella
teräksensinisen veden ja yläpuolella sinisen taivaan, minkä kuitenkin
etempänä lounaassa peittivät katseiltamme korkealle pyrkivät
savupatsaat. Ainoastaan toisinaan leimahtivat liekit näitten takaa
esille, ja mahtavat sypressimetsät olivat kuin tulimeressä.
»Me olemme toki turvassa tulelta?» kysyin minä kauhistuen.
»Turvassa kylläkin», vastasi vanhus, »mutta tulee myöhä, aurinko ei ole
enää tuntiakaan taivaanrannalla, ja meillä on vielä sievoinen matka
kuljettavana».
»Minnekä tämä tie vie?» kysyin minä.
»Minnekö se vie? Jopa nyt jotakin, minne se vie? Se riippuu teistä. Se
kulkee sypressisuon poikki, jos ette pidä kierrosta parempana.»
»Lyhin tie on paras», oli vastaukseni.
»Lyhin tie on paras», toisti vanhus ivallisesti, kääntyen tovereihinsa
päin. »Siinäpä näette taas kerran ranskalaisen. Tahdot tehdä hänelle
mieliksi, mutta älä luulekaan siinä onnistuvasi.»
»James», sanoi hän kääntyen erään toverinsa puoleen, »te menette
edelleen Kilpikonnasuon poikki alapuolelta, me menemme keskeltä.»
»Entäs hevosemme», huomautin minä.
»Teidän hevosenne kulkevat ylätietä, kunnes tuli on aikansa raivonnut.
Luulen, että saamme sadetta tänä yönä, ja silloin ne eivät polta
kavioitaan.»
»Minnekä me sitten menemme?»
»Te kysytte liian paljon, mies hyvä», vastasi vanhus yksikantaan.
»Saatte sen kyllä nähdä.»
Me olimme nyt järven rannalla, joka muodostui molempien
joenpolvekkeiden yhtymästä. Edessämme oli sypressisuo.
Minä jo tunsin nämä suot, vaikkakin pintapuolisesti, sillä me emme
olleet milloinkaan onnistuneet tunkeutumaan oikein pitkälle. Mutta kun
nyt tähystelin synkkään pimeyteen, täytyi minun mielestäni vielä kerran
kysyä: »Vanhus, onko teitä tai portaita olemassa tämän suon halki?»
»Teitä tai portaita?» virkkoi mies; »ei ainakaan puistikkoteitä, voin
teille vakuuttaa — ei ainakaan puistikkoteitä. Teitä tai portaita —
hyvä ihme, tie, jonka uupunut luonto on teille raivannut», jatkoi hän,
hypäten puunrungolle, joka sammaleen ja köynnöskasvien peittämänä
törrötti esiin pohjattomasta syvyydestä. »Näettekö, tässä ovat portaat.»
»Siinä tapauksessa kuljemme me mieluummin pitempää tietä hevostemme
mukana», arvelin minä. »Mutta missä ovat hevosemme? En näe niitä.»
»Tehkää, niinkuin parhaaksi näette, me menemme. Minun täytyy myöskin
sanoa teille, että te tuskin voitte saada suuhunne vuorokauteen mitään
muuta kuin putkikasvien lehtiä, jos niitä voitte syödä illalliseksenne,
kuten hevosenne.»
»Mutta onko vesilintuja, metsänriistaa?»
»Kyllä sitä on ylenmäärin, jos vain haluatte syödä niitä raakoina,
kuten intiaanit, tai jos tiedätte kahden peninkulman piirissä yhden
neliöjalankin verran lujaa maaperää tehdäksenne tulta.»
»Joutavia, me menetämme ainoastaan aikaa», murisivat nuoret miehet.
Minua rupesi vähän pelottamaan näitten ihmisten parissa, ja heidän
puheensa ei enää minua miellyttänyt, se oli niin säälimättömän
häikäilemätöntä. — Katselimme vuoroin vanhusta, vuoroin hänen
seuralaistaan. Meillä ei ollut amerikalaisista juuri hyviä ajatuksia,
varsinkaan sellaisista, jotka ilman omistusoikeutta olivat
tunkeutuneet Louisianan eri osiin. Me olimme kuulleet heitä kuvattavan
miehiksi, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä ihmisiä, luottavat vain
käsivarteensa, kirveisiinsä ja pyssyihinsä ja asettuvat näin asumaan
metsiin. He asuivat, kuten villit eräänlaatuisissa kömpelötehoisissa
puisissa hökkeleissä, varastivat karjaa, varsinkin hevosia, elivät
maissilla ja suolatulla lihalla, ja olivat villeydessä melkein
intiaaneihin verrattavia. — Meille oli kerrottu, että vähän ennen
tuloamme Louisianaan muuan näistä puolivilleistä tasavaltalaisista oli
kestänyt paalumajassaan hallituksen joukkojen piirityksen. Hän oli
uskaltanut tunkeutua Louisianan länsi-alueelle asti, pyydystänyt joukon
villejä hevosia, tavattu matkallaan Mississippijoelle sekä ajettu takaa
paalumajaansa asti, missä hän oli kestänyt murhaavan piirityksen. —
Huhu oli tietysti liioitellut tapauksen. Mutta jos vain puoletkin oli
totta siitä, mitä näistä ihmisistä kerrottiin, niin emme me tällä
kertaa olleet juuri parhaimmassa seurassa.
Samalla kun nämä huolet toinen toisensa perästä liikkuivat mielessämme,
tarkastelimme me vielä kerran tuota miestä ja hänen seuralaisiaan.
Hän oli kuusi jalkaa pitkä, solakka, mutta hänen lihaksensa ilmaisivat
harvinaista voimaa, Kasvojen piirteet olivat terävät, varsinkin
silmät, joissa ilmeni todellinen kotkankatse. Hänen kasvojensa eleet
kuvastivat itsetietoisuutta, samoin kuin koko hänen käytöksensä meitä
kohtaan ennemmin halveksumista kuin kunnioitusta. Hänellä oli pukuna
ainoastaan nahkapusero vöineen, mihin oli pistetty pitkä veitsi, lyhyet
nahkahousut, olkihattu, jossa ei ollut enää lieriä, ja kivääri.
»Mutta missä on Martin?» kysyi yhtäkkiä Lassalle.
»Tarkoitatteko nuorta ranskalaista, joka pyysi meitä ottamaan teidät
huostaamme?» kysyi vanhus.
»Häntä juuri.»
Vanhus viittasi savuseinää kohti.
»Tuolta on hän kait löydettävissä.»
»Siinä tapauksessa me haluamme hänen luokseen, — mutta missä ovat
hevosemme?»
»Luulen», arveli muuan nuorista miehistä, »että tuo ranskalainen
ei tiedä oikein, mitä hän tahtoo. Teidän hevosenne ovat laitumella
puolen peninkulman päässä tuolla jäljelläpäin ruohikossa. — Ette kait
vaadi, että eläinparkojen olisi pitänyt uida puolen peninkulmaa veneen
perässä. Bill on niitä vartioimassa.»
»Ja mitä hän niille sitte tekee?»
»Joe menee sinne veneellä, ja kunhan tuli on aikansa raivonnut, niin
näette loput. Ette kaiketi luule, että me teidän hevosianne — —?»
Vanhus ei lausunut viimeisiä sanoja, mutta hänen kasvoilleen vetäysi
ylimielinen hymy.
Minä olin tarkannut häntä terävästi, samoin Lassalle. Me vastasimme
yhdestä suusta, että lähdemme hänen kanssaan ja luotamme häneen.
»Siinä teette oikein», kuului lyhyt vastaus.
»James!» sanoi hän kääntyen muutaman nuoren miehen puoleen. »Te menette
siis Joen kanssa edelleen Kilpikonnasuon alalaitaa, me oikasemme tästä
keskeltä. Mutta ei haittaa, jos jo heti täällä varustamme päresoihdut.»
»Päresoihdut?» kysyimme me.
Vanhuksen silmäys näytti sanovan: pitääkö teidän sitte sekaantua joka
asiaan? Samassa hän tokasi: »Päresoihdut, ne ovat tässä sypressisuossa
samanarvoisia kuin teidän henkenne, vaikka teillä olisi niitä kymmenen.»
»Omituinen puhetapa on näillä miehillä», kuiskasi minulle Lassalle.
Vanhus iski tulta ja sytytti päreen, joita oli otettu veneestä. Hän
sytytti toisenkin, katseli vielä kerran joen polvekkeeseen, sitten
veneen jälkeen, joka alkoi jo hävitä näkyvistä kaislikonreunassa, ja
lähti liikkeelle.
»Kirottu espanjalainen suo», murahti hän, »kunpa se olisi kunnolleen
amerikalainen eikä pettävä espanjalainen, niin se kestäisi kuin
rehellinen mies ainakin, kunnes olette käyneet siihen käsiksi, eikä
pettäisi ja vetäisi teitä mukanaan päätänne myöten, vaikkapa se olisi
kahdenkymmenen jalan päässä jalkapohjista.»
»Seuratkaa minua askel askeleelta», sanoi hän kääntyen meihin, »ja
sinä, Jonas, pidä silmällä molempia ranskalaisia, äläkä odota siksi,
kunnes näet heidät rintaa myöten liejussa.»
Meistä ei tuntunut varsin rohkaisevalta kuulla näitä perin vähän
lohduttavia neuvoja, mutta kooten kaiken rohkeutemme astelimme
vanhuksen jäljissä.
Olimme kulkeneet noin viisikymmentä jalkaa suota. Tähän asti oli
aurinko valaissut kulkuamme. Sypressit olivat noin kymmenen tai
viidentoista jalan päässä toisistaan, ja niitten mahtavat rungot
kohosivat viidenkymmenen jalan korkeuteen, missä leveät, sateensuojan
kaltaiset oksat tuuheina levenivät, runko rungon, latva latvan vieressä
rivittäin, niin että suo muistutti ääretöntä suojakatosta, jonka
läpi ei yksikään auringonsäde voinut tunkeutua. Me näimme vielä,
mitenkä taivaanrannalla tuikahtelevat valonsäteet kiistelivät hämärän
kanssa ylivallasta, vähitellen vain välähdellen pimeässä ja lopulta
häviten yön helmaan. Mikäli päivänvalo väheni, sikäli paksummaksi,
tukahuttavammaksi ja lopulta aivan saastaiseksi tuli ilma suolla.
Meidän päresoihtumme, jotka ensimältä loimusivat niin kirkkaasti,
himmenivät himmenemistään, kunnes ne viimeiseltä näyttivät vain
välähtelevän silmissämme kuin virvatulet.
»Niin, niin», puheli taas vanhus, »yksi yö tässä suossa voi istuttaa
ruumiiseenne myrkyllisen taudin; — Mitä yö? Puolituntinen voisen
tehdä, jos teillä vain on kolmekin huokosta auki ruumiissanne. Vaan ei
hätää, preriotulipalolla on hyvätkin puolensa, se kuivaa hien, sulkee
huokoset.»
Ja näin itsekseen puhellen kulki hän edelleen valaisten ensin ja sitten
koetellen jokaisen rungon, jolle hän jalkansa sovitti. Tämän kaiken
teki hän niin taitavasti, että selvästi huomasi hänen kulkeneen jo
useinkin tätä samaa vaarallista tietä.
»Seuratkaa vain aina jäljissä», mutisi hän taas, »mutta tehkää itsenne
kepeiksi, te ranskalaiset, niin kepeäksi kuin vain ranskalainen voi,
pidättäkää hengitystä. — Katsoppa tuota pökkelöä.»
»Kas vain, Nathan!» huusi hän itselleen, »kas vain. Olitpa vähällä
hölmistyä. Niin vanha suonpolkija kuin oletkin, olit jo pitämäisilläsi
kuusitoista jalkaa pitkää alligatoria mätänevänä puunrunkona.»
Vanhus oli kohottanut jalkaansa ja ojentanut sen, mutta epäillen vielä
töykännyt puuksi luultua kiväärinsä perällä: puupökkelö oli livahtanut
tiehensä, ja vanhus lennähtänyt kiivaasti minua vasten, jolloin olin
vähällä horjahtaa suohon kapeilta portailta.
»Senkin lurjus!» huusi hän aivan säikähtyneenä, »luuletko sinä voivasi
vilpistellä hävyttömyyksilläsi kunnollisille ihmisille?»
»Mikä siellä on, vanhus?»
»Mikäkö on?» matki hän vetäen tupesta pitkän jahtipuukon, »ei mitään
muuta kuin että muuan ailigatori — mutta tuollahan sen näette.»
Ja pökkelön sijasta, joka oli hävinnyt, ammotti edessämme alligatorin
kita.
Minä kohotin pyssyäni.
»Älkää ampuko, munsööri», kuiskasi minulle vanhus, »älkää ennen kuin
on pakko! — Te ette ole yksin täällä. Näin sen pitää käydä», sanoi hän
kyykistyen hitaasti ja työntäen pitkän puukkonsa pedon silmään. Se
paiskeli häntäänsä, niin että musta suolieju räiskyi päällemme.
»Tästä saat», sanoi vanhus nauraen, »ja tästä — ja tästä», ja petoa,
joka kiemurrellen yritti siepata hänet suuhunsa, iski hän vielä
muutamia kertoja kaulaan ja kylkiluitten väliin.
Sitten pyyhki hän veren veitsestä, pisti sen vyöhönsä ja katseli
ympärilleen.
»Tuolla pitäisi olla jonkun puunrungon, — en ole toki ensi kertaa tällä
suolla. Mutta tuossahan se onkin, runsaasti kuusi jalkaa pitkä. — Nyt,
ranskalaiset, ovat teidän tanssikoipenne jonkun arvoiset.»
Näin sanoen hyppäsi hän yhdellä loikkauksella sille, mitä hän kutsui
puunrungoksi.
»Herranen aika, mies! Minä näen veden kimmeltävän, oletteko te
pystyssä?»
»Vai veden kimmeltelevän! Se mitä te luulette vedeksi, on pari
vaivaista käärmettä — kunnollisia mokassini — mutta väärennettyjä
kongokäärmeitä — ne tahtovat myöskin elää, ovat hyvää ruokaa meidän
sijoillemme. Lähtekää nyt liikkeelle.»
Hätä antoi minulle voimia! Painoin vasemman jalan niin lujasti liejussa
huojuvaa puuta vasten kuin vain voin ja hyppäsin sitte yli.
»Hyvä!» myhähti vanhus. »Nopeasti ylös, ja toinen munsööri myöskin,
että päästään eteenpäin. Vielä pari tällaista paikkaa, ja matka sujuu
paremmin.»
Niin me mennä komppuroimme edelleen askel askeleelta, nostimme
toista jalkaa, asetimme sen kevyesti maahan, mutta vedimme heti
takaisin, kunnes luulimme löytäneemme kestävän maaperän. Kiväärillämme
töykkäsimme samalla puunrunkoja. Neljännestunnissa olimme tulleet
ihmeellisen taitaviksi, mutta hätä opettaa kömpelönkin tanssimaan.
Ja täällä oli hätä. Sypressisuota ulottui noin neljä tai viisi
peninkulmaa pitkälle joenpolvekkeen vartta. Se oli syvä, täynnä mustaa
mutaa, jota peitti paikoin likainen, paikoin kirkkaanvihreä hyllyvä
kerros köynnöskasveja, lianeja ja sammalta, jotka kaikki olivat
verhonneet allensa suon ja puunrungot. Näitä runkoja ei tosin ollut
säännöllisesti, mutta kuitenkin niin, että huomasi ihmiskätten olleen
täällä toimessa.
»Sanokaa», kysäsin minä, »eikö tästä näytä kuitenkin kulkevan polku,
sillä —»
»Vaiti», tiuskasi vanhus, »kunnes olemme varmalla pohjalla, vaiti jos
henkenne on teille kallis. Älkää välittäkö käärmeistä, vaan astukaa
jäljissäni.»
Mutta heti kun taas ojensin jalkaani eteenpäin ja olin asettaa sen
päresoihtujen himmeästi leiskahtelevassa valossa vanhuksen jalansijaan,
nousi noin neljän tuuman päässä jalastani puunrungon yli hirveä
alligatorin kita esille liejusta ja iski nopsasti minua kohti. Ennätin
laukaisemaan kiväärini pedon säkenöivään sisiliskon silmään. Alligatori
ponnahti taaksepäin, karjasi kovasti, viskelihe raivoisasti muutamia
kertoja mudassa, mutta upposi lopulta.
Vanhus oli vilaissut taakseen, ja tyytyväinen hymy kuvastui hänen
avoimen suunsa ympärillä, mutta minä en kuullut, mitä hän sanoi, sillä
kapina, joka nyt syntyi joka puolella, oli niin hirvittävä, että se
aivan huumasi minut hetkeksi.
Tuhannet, kymmenet tuhannet alligatorit, rupisammakot, yöpöllöt ja
havukat, jotka asustavat liejussa ja sypressien lehvissä, kajauttivat
nyt ilmoille äänensä, karjuntansa ja voihkinansa sekä alkoivat
kapinoida. Kirkuen työntyivät ne lymypaikoistaan esille, piirittivät
meidät ja lensivät päittemme ympäri. Me vedimme puukot tupesta
suojellen käsillämme päätämme ja silmiämme, mutta meidän hetkemme
olisivat olleet luetut, jos ei —
Kauheassa eläinmaailman kapinassa kajahti pamaus ja heti toinen.
Eläinten raivoaminen muuttui samalla ulvovaksi ja valittavaksi. Ne
tulla töksähtivät vielä eräitä kertoja meitä kohti, sitten kaartelivat
ne suurissa ympyröissä ympärillämme, lopulta vaimeni kirkuminen ja
karjuminen. Meidän soihtumme olivat sammuneet. Me seisoimme siinä
sysipimeässä yössä.
»Vanhus, Jumalan tähden.»
»No, oletteko vielä elossa?» naurahti vanhus niin omituisella
äänensoinnulla, että minua hirvitti — »ja teidän ystävänne? Enkö minä
teille jo sanonut, että emme ole yksin, nämä pedot puolustautuvat
myöskin, kun heitä ahdistaa lymypaikoissaan. Yksi ainoa laukaus on
kylliksi saattamaan teidän kimppuunne koko viheliäisen joukon, mutta ne
saa kylläkin taas järkiinsä, jos näkevät, että tosi on kysymyksessä.
Tavallisesti saa kaksi peräkkäistä niitä kohti ammuttua laukausta ne
ymmärtämään, että ovat vain typeriä, kirkuvia elukoita.»
Samalla kun vanhus puhui näin, iski hän varovasti tulta ja sytytti
yhden päresoihdun.
»Onneksi on meillä täällä vähän leveämmälti jalansijaa», naurahti hän,
»Ja nyt eteenpäin. Aika on täpärällä, aurinko on mennyt mailleen,
huomaan minä, ja meillä on vielä sievä taival edessämme.»
Ja hän painoi taas edelleen, askel askeleelta, mutta sellaisella
varmuudella, että se joka askeleelta antoi meille enemmän luottamusta
tähän mieheen.
Lienemme näin jatkaneet kulkuamme puolen tuntia, kun yhtäkkiä meille
tuikki vastaan heikko, kelmeä valo.
»Vielä viisi minuuttia, ja me olemme perillä, mutta olkaa varoillanne:
tämän kirotun espanjalaisen sypressisuon reunoilla oleskelevat
mieluimmin nuo hirtehiset, alligatorit, samoin pitävät eräänlaiset
kilpikonnat lujasta maaperästä.»
Innokas kun olin pääsemään viimeinkin varmalle maakamaralle, en
totellut enää vanhuksen sanoja, ja kun porraspuutkin olivat täällä
lähempänä toisiaan, astuin vanhuksen edelle. Yhtäkkiä tunsin
puunrungon, jolle olin asettanut jalkani, pettävän. Minulla oli aikaa
vain senverran, että huusin pysähtymään, mutta samassa olinkin vajonnut
kainaloita myöten liejuun.
»Kas niin, tahdoitte ranskalaisten kevytmieliseen tapaan kulkea
kerran omaa tietänne», puheli vanhus hypäten eteen ja tarttuen minua
tukankiehkurasta kiinni.
»Olkoon tämä teille varoitukseksi, munsööri.»
Näin sanoen veti hän minut takaisin puunrungolle.
»Katsokaapa», sanoi hän. Ja todellakin erotin useampia alligatoreja,
jotka olivat syöksähtäneet paikalle.
Minä en kyennyt saamaan sanaakaan suustani, kopeloin whiskypulloa.
»Ottakaa kulaus sydämenvahvistukseksi, tai älkää ottako, odottakaa
siksi, kunnes olemme Palmetossa, Levähtäkää — tointukaa — antakaa
sydämen tykytyksen mennä ohi. — Kas niin, hyvä ranskalainen ystäväni —
jos teette vielä muutamia retkiä vanhan Nathanin kanssa, niin sen minä
sanon teille, että teistä tulee aivan toinen mies. Mutta tulkaa nyt.»
Me astelimme nyt lopultakin suon laitaa kohti. Kirkkaassa kuutamossa
näimme huojuvan palmukentän, jonka tuhannet rungot kohisten ja
aaltomaisesti taipuen tervehtivät meitä. — Hengitimme kevyemmin.
Pian tapasimmekin jo taas Nathanin pojat. He olivat kaataneet hirven.
Sen he valmistivat ruuaksi. Kaikki koettivat pitää puolensa syödessä.
»Vai te olette saaneet lahjoituksen?» kysyi vanhus lopulta.
»Niin, hyvä Mister Nathan.»
»Ja valtuuden valita itsellenne palasen maata Louisianasta?»
»Oikeastaan ottaisimme sen mieluummin Techjoen varrelta, mutta jos
minun suoraan täytyy tunnustaa, niin —»
»Niin ette», sanoi vanhus, »juuri välittäisi valita juuri sitä paikkaa,
joka näyttää teistä edullisimmalta.»
»Sillä edellytyksellä, että se ei ole vielä annettu anteeksi», pistin
minä väliin.
»Mitenkä te käsitätte sen? — Taidatte tarkoittaa, että espanjalaiset
viranomaiset ovat antaneet sen anteeksi?»
»Tai myöskin entinen tämän maan omistaja, Ranskan valtio», lisäsin
minä. »Sillä nämä molemmat, tietääkseni, ovat ainoat, joilla
kansanvälisten lakien mukaisesti on ja on ollut käytettävänään
lahjoittamisoikeus.
Mies pudisti kieltävästi päätään.
»Jos siis joku vanhan maailman kuningas suvaitsee lähettää tänne jonkun
lakeijansa mukanaan likainen lippu, ja tämä näkee hyväksi pystyttää
rievun jonkun mädänneen puuvillapökkelön päähän, niin luuletteko te
tosissanne, että tämä 'hökötys' antaisi tuolle kuninkaalle oikeuden
nimittää omaisuudekseen noin parin sadantuhannen neliöpeninkulman
suuruisen maa-alueen ja lahjoittaa siitä sekä jakaa sitä oman ja
sotamiestensä mielen mukaan?»
»Jos kuningas tai hänen hallituksensa on saanut omakseen maan teon
kautta, jota te nimitätte hökötykseksi, nimittäin perustamalla
kaupunkeja, uutisasutuksia ja linnoituksia, niin silloin vastaisin
myöntävästi», sanoin minä päättävästi.
Vanhus loi läpitunkevia katseita vuoroin minuun, vuoroin Lassalleen.
»Sitä ei epäile kukaan», vastasi hän paljon maltillisemmin, »että
kaupungit ja linnoitukset myöntävät omistusoikeuden. Ei kukaan tahdo
kieltää omistusoikeuttanne Neworleans’iin ja molempiin joenrantamaihin
aina Baton Rouge’en ja Point Coupe’en asti. Mutta väitättekö, että
kuninkaallanne olisi oikeus hallita sellaisiakin maita, jonne ei hän
itse eikä yksikään hänen alamaisistaan ole jalallaan astunut?»
»Jos ne ovat hänen linnoitustensa ja uutisasutustensa rajojen
sisäpuolella, niin väitän sitä.»
»Olette lyhyt», sanoi vanhus, joka oli noussut seisaalle keskustelun
aikana ja iskenyt tuimasti luodikkonsa perän maahan, »hyvin lyhyt —
ja yhtä hyvin ja lyhyesti voitte te julistaa maamme lahjoitukseksi ja
karkottaa kunniallisia ihmisiä heidän maastaan.»
»Mitä teille juolahtaakaan yhtäkkiä mieleenne, vanhus? Kuka on antanut
julistaa itselleen lahjoituksena teidän maanne?»
»Olette ranskalainen, teillä on liukas kieli, ja niin oli muutamalla
paronillakin, jonka nimi oli Bostropp. Mutta älkää kulkeko hänen
jäljissään.»
»Mitä on paroni Bostropp sitte tehnyt?»
»Mitäkö hän on tehnyt? Tahdonpa kertoa teille, mitä hän on tehnyt.
Hänkin antoi hallituksen lahjoittaa itselleen maa-alueen, joka käsitti
noin viisikymmentätuhatta tynnyrinalaa ja ulottui Arkansas jokeen asti.
Mutta hän ei tyytynyt maihinsa, jotka yhtäkaikki ovat mitä kauneimmat.
Olipa muuan uutisasukas hänen maa-alueensa rajalla, nimeltä Jean. Hyvä,
uutisasukas oli hiki otsalla laittanut itselleen istutuksia ja hoitanut
taloutta vaimonsa ja kymmenen lapsensa kanssa ja oli tehnyt sen hyvin.
Tulipa eräänä päivänä tuo kirottu paroni, hän näkee istutukset, ja
heti panee hän Neworleans’issa koneensa liikkeelle. — Jean raukan
täytyy mennä tiehensä, vielä kerran salolle, hänen täytyy luovuttaa
istutuksensa paronille, joka tahtoo toteuttaa ties minkälaisen
paroni-aatteen näillä istutuksilla. Kaksi vuotta sen perästä oli tuo
seikkailija mennyt vararikkoon, hänen täytyi paeta maasta tuulella ja
tuiskulla, mutta istutukset otettiin kuitenkin Jean raukalta. — Nyt
ovat rakennukset raunioina ja karhut temmeltävät siellä. — Olisinpa
minä ollut Jean, kuulan olisin antanut paronille istutusten asemesta.»
Ja samalla kun tuo mies näin puhui, nosti hän rihlansa ampuma-asentoon.
»Mitä paroniin tulee, niin en voi enkä tahdokaan ottaa häntä
puolustaakseni», sanoin minä antamatta tuon liikkeen hämmästyttää
itseäni. »Jos tapaus on ollut sellainen kuin te sanotte, on hän
menetellyt kevytmielisesti, tunnottomasti.»
Vanhus teki lähtöä, mutta pysähtyi kuitenkin ja kuunteli olkansa
ylitse. Hän seisoi hetkisen miettien, samalla kun hänen poikansa
viskasivat olalleen hirven lonkka- ja selkälihat sekä kirveet ja
näyttivät aikovan seurata häntä.
Me seisoimme ääneti.
»Ettekö tahdo tulla meidän mukana?» kysyi vanhus.
»Emme tiedä, onko se teidän mieleenne.»
»Sanat eivät ole nuolia, mies hyvä. Joka kansassa löytyy hyviä ja
huonoja. Tulkaa, sillä täällä ei teidän kävisi hyvin.»
Me seurasimme.
Tie tai pikemmin suunta, jota aloimme kulkea — sillä tiestä tai
polusta ei ollut jälkiäkään näkyvissä — vei prerion yli, sitten metsän
läpi. Kuljimme sen perästä tiheikön läpi, joka teki viimeisen lopun
vaatteistamme. Sitten menimme edelleen n.k. aaltomaan, aallon tapaisten
mäkien poikki. Mäiltä selvästi näimme preriotulen. Ruokoin rätinä,
oksien räiskynä ja puiden romahteleminen kuului jaksottain tuulen
mukana, mutta me olimme jo siihen kokolailla tottuneet.
Olimme kulkeneet muutamia peninkulmia maita ja mantereita, kun maaperä
tuli pehmeäksi ja näkyi merkkejä siitä, että suo oli lähellä. Kävelimme
niin pitkälle kuin maa meitä kannatti ja pysähdyimme lopulta suon
laitaan. Sanaakaan sanomatta nakkasivat James ja Joe taakkansa selästä,
ottivat esille kirveet ja alkoivat kaataa lähellä olevia sypressiä.
Lassalle ja minä seisoimme ääneti odottaen, mitä tapahtuman piti,
ja ihmetellen, mitenkä erinomaisen helposti metsäläiset kaatoivat
puita. Se oli enemmän leikkiä kuin työtä. He heiluttivat kirveitään
yhtä kevyesti kuin me miekkaa, ja säännöllisesti ja tahdissa! Ei
viittä minuuttia, kun neljän tai viiden jalan paksuinen runko romahti
maahan ja vaipui latva edellä suohon. Heti kun sypressi oli kaatunut,
hyppäsivät nuoret kirvesmiehet rungolle ja karsivat yläpuolelta
oksat latvaan asti, niin että puu tosin oli suossa, mutta kuitenkin
suuremmalta osalta pinnalla. Sitten alkoivat he kaataa toista, kolmatta
ja neljättä — puolessa tunnissa olivat nuo neljä metsäläistä kaikessa
rauhassa tehneet työn, johon neljältä ranskalaiselta olisi mennyt
ainakin päivä.
Me olimme katselleet ihmetellen ja kysyimme nyt, mitä tämä kaikki
merkitsisi?
»Saatte sen pian nähdä», arveli vanhus, joka katseli synkkänä suohon
nojautuen pyssyynsä. Hän heräsi kuitenkin synkistä aatoksistaan, kun
kuului Jamesin ääni: »Valmis on.»
»Nyt tulkaa, Ranskan pojat», sanoi vanhus.
»Mutta miksi suon poikki ja minkätähden noin paljon työtä?» kysyimme me.
»Senvuoksi että tämä on lyhin tie ja teidän vaivainen ruumiinne
varmaankin enemmän väsyisi, jos teidän pitäisi kiertää suo. Paljon
työtä», murahti hän jatkoksi luoden halveksivan silmäyksen sypressin
runkoon. »Jos te tätä sanotte paljoksi, niin olette vielä vähän tehneet
työtä, ja olisi teidän pitänyt jäädä omaan maahanne, jossa kuulemma
on miljoonittain narreja, jotka tekevät toisille työtä. Taidattepa
olla ylimyksiä, jotka antavat mieluummin muitten hommata puolestaan ja
pitävät parempana asettua valmiiseen pesään. Mutta me tulemme teille
näyttämään, että ei käy päinsä meillä asettua valmiiseen pesään; — me
emme ole Jeaneja, emme totta vieköön! — emme niitä miehiäkään, jotka
antavat paronin karkottaa meidät tilaltamme, vaikkapa hän tulisi sadan
viidenkymmenen miehen kanssa.»
Vanhusta ahdisti ilmeisesti se ajatus, että me, uudet Bostropp’it,
olimme tulleet silmäilemään ensin hänen maataan karkottaaksemme
sitten hänet omaisineen. Selvästi sen älysimme, mutta vanhuksen ylpeä
käytös, meidän seikkailumme, öinen marssimme ja vaarat, jotka olimme
kestäneet, useat whiskykulaukset ja voimakas ateria, jonka olimme
nauttineet, kaikki tuo oli herättänyt meissä jonkun verran metsäläisen
uhkamielisyyttä, niin että emme välittäneet karkottaa vanhuksen
mielestä tuota kummitusta.
»Saammepa nähdä», sanoimme me viivyteltyämme hetken metsäläisen tapaan
ja niin huolettomasti, että se olisi hyvin sopinut nelikymmenvuotiselle
metsämiehelle.
Varmoin askelin me seurasimme vanhusta, joka kulki edellämme
puunrunkoa pitkin. Kun olimme tulleet latvapäähän, loikkasimme poikki
puolin olevilta oksilta toiselle rungolle, siltä kolmannelle ja heti
neljännelle. Ennenkun olimme tulleet viimeisen latvaan, olimme jo taas
lujalla maakamaralla. Vanhus viittasi meitä seuraamaan tähänastisessa
järjestyksessä, perätysten, ja me mennä kipitimme toinen toisemme
jäljissä puolen peninkulmaa läpi tiheän viidakon.
Lopulta Nathan pysähtyi, kääntyi meihin päin, asettaen rihlansa maahan,
ja tuijotti meihin oikein pöllön silmillä.
»Sanokaappa, missä me olemme?» kysyin minä, antaen minäkin
kaksipiippuiseni solahtaa maahan ja matkien hänen asentoaan.
Vanhus silmäili minua ja kasvonsa vetäytyivät omituiseen hymyyn.
»Louisianassa tietenkin Red River'in, Mexikon lahden ja Mississipin
välisillä tienoilla, teidän kuninkaanne asettamien rajojen
sisäpuolella, mutta kuitenkin paikassa, minne hänen käsivartensa eivät
ulotu, niin pitkät kädet kuin kuninkailla kuuluukin olevan.»
Se äänensävy, jolla hän tämän sanoi, oli niin purevan pilkallinen, että
tulin ehdottomasti katsoneeksi puhujaan lukeakseni hänen kasvoiltaan,
mitä hän oikeastaan meistä tahtoi.
Hän oli välinpitämättömän näköinen kuten aina. — Tarttuen käsivarteeni,
vei hän minut muutamia askeleita sivulle ja osotti erästä tummaa
rykelmää, joka oli multavallin kaltainen.
»Taitaa olla jokin intiaanien hauta?» sanoin minä olan yli.
»Niinpä niinkin, te olette arvannut oikein, hauta se on, vaikkakaan
ei punanahan, vaan oikean miehen — ei yksikään häntä parempi ole
laskenut tätä virtaa alas. Voitte olla oikeassa, että se on kuulunut
punanahkaisille, luulen näet, että tätä sanottiin 'Indian Mound'.
Ettekö tahdo astua lähemmäksi?»
Me menimme lähemmäksi ja näimme paaluvarustuksen ja sen takana
hirsikaton, joka ehkä oli noin kymmenen jalkaa edellistä korkeammalla.
»No mitäs sanotte nyt?»
»Näyttää minusta olevan enemmän tehty puolustusta kuin asuntoa varten.»
Laskettiin sitte maahan tikapuut, joita myöten pääsimme jyrkälle
multavallille. Muuan nuorista miehistä aukaisi paaluvarustuksen portin,
ja me astuimme tuon omituisen rakennuksen sisempään osaan.
Se oli tehty jotenkin tukevista, veistämättömistä sypressinrungoista.
Se oli neliskulmainen rakennus, jossa oli matala puunrungoista
kyhätty katto. Se oli noin neljäkymmentä jalkaa pitkä ja yhtä
leveä. Sisäpuolella ei ollut muuta nähtävänä kuin polttamattomista
tiilikivistä tehty uuni, ja puinen pöytä, joka oli asetettu pystyyn
paalumajan nurkkaan.
»Älkää astuko tälle kummulle», sanoi mies juhlallisesti, »siinä on
pyhää maata».
»Pyhää maata?» kysyimme me.
»Pyhää maata, mies! Tämän pöydän alla on haudattuna muuan niin
reilu metsäläinen, ettei milloinkaan ole hänen vertaisensa laskenut
Mississippi virtaa alas.»
»Vai niin, tässä on hauta», sanoimme me koko lailla hämmästyneinä.
»Hauta on — hänen hautansa — hänen paalumajansa, jonka hän oli
rakentanut, jota oli puolustanut. Siinä hän kaatui, hänen verensä
kostutti sitä, veriseksi oli hän sen ristinyt jo silloin kun se tuskin
vielä oli valmis.»
»Saatte kuulla vielä enemmän tästä verisestä paalulinnasta, saatte
kuulla, mitenkä kuusi rihlakyttää piti puolensa kahdeksaakymmentä
viittä espanjalaista ja ranskalaista muskettisoturia vastaan.
Me pudistimme epäillen päätämme.
Hän otti meitä molempia käsivarresta kiinni ja vei meidät ulos
rakennuksesta. Kun tulimme erääseen kuuden neliöjalan laajuiseen
kylkeiseen, pysähtyi hän.
»Pitivät puolensa kahdeksaakymmentä viittä espanjalaista
muskettisoturia vastaan», toisti hän varmalla äänellä. »Se oli Asa
kolmen veljensä, lankonsa ja serkkunsa sekä heidän vaimojensa kanssa.
Hän kaatui kuin mies, kuin aito metsäläinen, kuin kunnon amerikalainen,
mutta katkaisi sitä ennen elämänlangan kolmeltakymmeneltäviideltä
espanjalaiselta. Tuolla» — hän viittasi puuvillapuitten lehviin,
joitten kuun valaisemissa latvoissa todellakin kaatuneitten henget
näyttivät harhailevan — »tuolla noitten puitten varjossa he
taistelivat, kaatuivat ja sinne he haudattiinkin.»
Yön pimeä, tähtitaivaan hohde, joka valaisi prerioon pistäytyvää
metsänkielekettä, synkät varjoisat metsät kummallakin puolen
paalumajaa, metsät, joiden laidoille kuu lähetti valoaan — kaikki
tämä yhdessä vanhuksen juhlallisen käytöksen kanssa vaikutti meihin
vähitellen niin, että seisoimme paikoillamme sanaakaan vastaamatta.
»Niin», toisti hän, nojautuen rihlaansa — »täällä kaatui
kolmekymmentäviisi espanjalaista yhtä amerikalaista vastaan.»
»Ja mikä oli tämän amerikalaisen nimi?»
»Mitä te kysytte, mikä hänen nimensä oli? Mitä te kyselette nimiä aivan
kuin olisitte hevosvarkaitten kintereillä. Älkää yleensä kyselkö niin
paljon. Katselkaa silmillänne, kuunnelkaa korvillanne, mutta pitäkää
kielenne kurissa, sillä puilla on korvat yhtä hyvin kuin seinillä
omassa maassanne.»
»Anteeksi, ei meillä ollut minkäänlainen loukkaus mielessä», koetin
minä rauhoittaa vanhusta.
»Loukkaus mielessä», tokasi vanhus hymyillen pilkallisesti. »Uskon,
ettei teillä ollut se mielessä — uskon kyllä. Tahtoisinpa nähdä sen,
jonka tekisi mieli loukata Nathania tai tulla liian lähelle häntä
tai asettaa joitakin esteitä hänen tielleen. Kyllä vanha Nathan
karkottaisi pian häneltä tämän halun, niinkauan kun hänellä on pyssynsä
ja tikarinsa käden yltämällä. — Se on varma; — niin on asianlaita
kuin sanon. Mies, joka on rakentanut paalumajan, — ja katsokaa oikein
tarkkaan, se on perin vähän muuttunut, lukuunottamatta kattoa, joka
oikeastaan oli hänen kuolemansa syynä — lepää nyt omassa maassaan ja
oli metsäläisten kaunistuksena. Mutta espanjalaiset saivat kalliisti
ostaa hänen kuolemansa, ja niinpä on heiltä mennyt halu koskea Asan
omaan. He eivät niinkään helposti unohda Asa Nolins’en nimeä!»
»Asa Nolins», huudahdin minä. »Minusta tuntuu kuin olisin kuullut
mainittavan tätä nimeä.»
»Vielä opetus», jatkoi hän, välittämättä ensin sanoistani, »jonka hän
on antanut teille». Mutta sitte hän sanoi:
»Vai niin, te olette kuullut Asasta, ja mitä?» ja hän kääntyi synkkänä
minuun päin.
Tällä lyhyellä väliajalla olin malttanut mieleni, sillä me olimme
molemmat alkaneet huomata yhä enemmän, että uusi tuttavamme perin
herkästi ärtyi.
»En voi tosin aivan tarkkaan sitä teille sanoa», arvelin minä. »Muistan
vain kuulleeni tuon miehen nimen. Mutta olen kuullut niin paljon, että
olen unohtanut taas ainakin toiset puolet kaikista noista jutuista.»
»Ymmärrän», sanoi vanhus — »luulen, että ette tahdo sanoa suoraan
totuutta, ja se lienee ehkä yhtä hyvä, joka tapauksessa viisaammin
tehty. Tahdonpa sanoa teille, mitä olette kuulleet. — Te olette
kuulleet, että mies, jonka hautakummun olette nähneet, oli tunkeutunut
teidän alueellenne ja sieltä varastanut hevosia. Eikö niin? Ja että hän
oli ollut verenhimoinen kapinallinen?»
»Jotain sentapaista, sanoakseni totuuden, vaan en muista aivan
tarkkaan.»
»Ja minä sanon teille», sanoi vanhus kiivastuen, — »saavat ampua minut,
jos se ei ole kurjaa valetta. Ei ole Asa enempää varastanut hevosia
kuin minäkään, joka olen heidän tuomarinsa. Ja minullehan kansalaiseni
ovat antaneet tehtäväksi pitää yllä järjestystä. Mitä taas tulee
siihen, että hän olisi ollut kapinallinen, niin oli hän amerikalainen,
ja tämä ei ole kapinallinen milloinkaan, sillä hän on vapaana syntynyt.»
»Tuomari?» kysyin minä, ollen muka kuulematta puhetta vapaana
syntyneestä amerikalaisesta, joka ei voinut milloinkaan olla
kapinallinen.
»Tuomari», toisti hän, itsetyytyväisesti korostaen puhettaan. »Ette
varmaankaan tiedä, mitä sillä tarkoitetaan? — Se on virka, jonka me
olemme perustaneet täällä takalistoilla, itse pitäen lainohjaksia
käsissämme, antamatta palkattujen tuomarien ja asianajajien mitata
oikeutta itsellemme niin ja niin monen dollarin edestä. Saatte
tuonnempana tietää enemmän siitä, mutta sitä ennen tulee teidän kuulla
Asasta ja hänen paalumajastaan, jonka hän oli ristinyt veriseksi, ja
joka on tullut veriseksi.»
»Eikö olisi parasta jättää kertomuksenne toiseen kertaan?»
»Toiseen kertaan?» toisti vanhus. »Kuulkaahan, narrit jättävät toiseen
kertaan, viisaat toimivat, kaikelle on oma aikansa; ja nyt on sopiva
aika kertoa Asasta, sillä nyt te kuljette hänen maillaan ja teidän
tulee kuulla, ennenkun näette; — huomenna ei ole enää siihen aikaa.»
Ja Nathan alkoi kertoa, mitenkä hän ja hänen lankonsa Asa Nolins,
mukana muutamia matkatovereita vaimoineen ja lapsineen kulkivat
Kentuckystä etelään, mitenkä he laskivat myötävirtaa Mississippiä
monesta vaarasta ja vastustuksesta huolimatta ja nousivat sen
syrjäjokea, Red River’iä ja löysivät lopulta ihanan maan: tupakka-,
puuvilla- ja vieläpä sokerimaankin — ja ihanat vedet!
»Sydämeni sykähti ilosta, sen voitte arvata», sanoi vanhus. »Me panimme
kaiken viisautemme liikkeelle ja teimme laskelmia siitä, minnekä
voisimme paraiten rakentaa rakennuksemme, aloimme kaataa puita ja tehdä
valmistuksia hirsimajan rakentamista varten.
Pian olikin meillä talvivarastot kunnossa ja me asuimme, kaksi perhettä
yhdessä rakennuksessa. Olisimme mielellämme rakentaneet vielä kolme
hirsimajaa, niin että jokaisella olisi ollut oma suojapaikkansa,
sillä tietäkää, että meidän sananpartenamme on: meidän talomme on
meidän linnamme. Mutta meidän täytyi ajatella peltojen raivaamista ja
perkkaamista — eikä se ollut mikään pieni asia, kun ei meillä ollut
ainoatakaan hevosta, vaikka tosin kaksi auraa tarpeineen. Pellot
kylläkin raivattiin, ja Asa ja minä otimme rihlamme, me halusimme
kuljeskella ympäristöllä nähdäksemme, emmekö voisi saada liikkeelle
paria hevoskonia ja lehmää, sillä ilman hevosia, sen huomasimme hyvin,
ei voinut ryhtyä mihinkään. Lehmiä me tarvitsimme kolmisen kappaletta
ja rahaa meillä oli vielä viisikymmentä dollaria. Me kuljeskelimme noin
yli viidenkymmenen peninkulman piirissä, mutta emme tavanneet yhtään
istutusta, ja palasimme takaisin, mutta olimme kuitenkin ampuneet pari
karhua ja hirveä.
Panimme peltomme kuntoon toiseen kyntöön asti, kalvoimme nimittäin
ojat puiden ympäri ja kiskoimme juuret irti. Kymmenen tynnyrinalaa
puuvillametsää tuli maissille, noin kuusi tupakalle — ja kaikki oli
mallikelpoisessa kunnossa, kyntö vain puuttui.
[Kun metsäalueita tehdään käyttökelpoisiksi, hakataan vain pienemmät
puut poikki ja kiskotaan juurineen, mutta isommat ympäröidään noin
kolmen neljän tuuman levyisellä ja syvällä piirillä, mikä isketään
maahan kirveellä. Puut kuoritaan, ja sitten kylvetään siementä sijaan.]
Naisväkemme ja miehetkin alkoivat jo muokata maata, mikä on yksi
niitä töitä, joita me metsäläiset vähimmän siedämme. Se tekee sielun
ja ruumiin tympeäksi, kun siinä päivästä päivään et tee muuta kuin
kiskot turvetta; — en voinut sitä koskaan kärsiä, ja sehän onkin vain
neekerien ja valkoisten orjien työtä.
Meillä oli siis pari tynnyrinalaa maata ja olimme suorittaneet oikein
hyvällisen joukon todellista neekerityötä ja olimme taas paraillaan
pellolla, kun äkkiä kuulimme kavioitten kopsetta ja näimme neljän
ratsastajan ajaa karauttavan preriolta tänne päin. Heti kun he
huomasivat meidät, pysähtyivät he aika lailla säikähtyneinä ja alkoivat
puhella keskenään. Heillä oli muassaan myöskin muutamia komeita susi-
ja lintukoiria. Silloin sanoi Asa: 'Olisipa nyt mainio tilaisuus saada
pari hevosta. Saa nähdä, eikö kaupat suju.'
Asa menee heidän luokseen ja tervehtii heitä, sillä Asa oli vapaussodan
aikana palvellut sotamiehenä Lafayette'n joukoissa — ja kysyy heiltä,
eivätkö he tahtoisi laskeutua selästä ja pistäytyä sisälle.
Mutta samassa kun Asa näin kysyy, otamme me rihlat esille, jotka
olimme asettaneet puunrunkoa vasten nojaamaan, sillä tietänette, että
metsäläiset eivät saa milloinkaan laskea pyssyjään kauaksi luotaan —
ne ovat heidän uskollisimmat ystävänsä varman käden ja tarkan silmän
kanssa.
Tuskin ovat kreolit nähneet pyssymme, kun he jo kannustavat hevosiaan
kovasti säikäyksissään! [Kreoleiksi kutsutaan uutisasutuksella
syntyneitä puhdasveristen europalaisten jälkeläisiä.]
'Älkää peljätkö', huutaa Asa, 'olette rauhallisten ihmisten parissa,
pyssyt meillä on käsillä karhujen, susien ja punanahkaisten varalta,
mutta ei kristittyjen ihmisten.' Nämä sanat rauhoittavat heitä, he
laukottavat taas meitä lähelle, ja me laskemme pyssyt maahan. He
laskeutuvat hevosten selästä ja astuvat Asan rakennukseen.
He katselivat ensin ihmetellen ympärilleen. Asa toi heille pullon
erinomaista viiniä. Ja kun he sitä maistelivat hetkisen, tuli heidän
sydämensä kevyeksi. Rakel paistoi hirvenpaistia, ja me pyysimme
metsämiehiä syömään, mihin he kylläkin suostuivat. Syödessä kysyi
Asa heiltä, eivätkö he haluaisi vaihtaa hevosiaan välkkyviin
espanjalaisiin dollareihin.
Kuullessaan mainittavan espanjalaisia dollareita, loistivat heidän
silmänsä ilosta, sillä ne olivat siihen aikaan ja ovat vielä
tänäpäivänä harvinaista tavaraa maassa. He kysyivät, montako dollaria
Asa antaisi hevosesta.
Ja Asa sanoi: 'Tuosta ruskeasta, jolla te ratsastatte', hän puheli
heidän johtomiehensä kanssa, 'kaksikymmentä dollaria, ja tuosta
toisesta ruskeasta, jolla on valkoinen sukka jalassa, viisitoista.'
Ranskalaiset mongersivat melskaansa ja sanoivat lopuksi, että Asa saisi
nuo kaksi hevosta neljälläkymmenellä dollarilla.
'Kolmekymmentäviisi', sanoi Asa, 'ei penniäkään enempää.'
'Siis kolmekymmentäviisi', sanoivat espanjalaiset tai ranskalaiset,
mitä lienevätkin olleet, luulen, että olivat kumpiakin. He puhuivat
molempia kieliä. Tahtoivat saada laskettuina rahat käteensä, ennenkun
antaisivat hevoset, mutta me emme suostuneet siihen.
'Meidän täytyy ensin saada hevoset', sanoimme me ja menimme ulos.
Ulkona ei heidän johtomiehensä tahtonut antaa ruskoa, ja se suututti
meitä. Vihdoin viimein ottivat he rahat, kun huomasivat, että tosi oli
kysymyksessä.
Mutta nyt älysimme mekin, että he eivät olleet sellaisia miehiä, joiden
kanssa kunniallinen mies mielellään tekee kauppaa. He tulivat takaisin
tupaan meidän mukanamme muka juomaan harjaisiksi pullon viiniä.
He joivat yhden pullon, ja useampia seurasi tätä kunnes he tuskin enää
voivat seistä pystyssä. Lepertelyistään ymmärsimme, mitenkä he eivät
nähneet sitä erikoisen mielellään, että me olimme tänne asettuneet
asumaan, metsästäjiä muka tulisi liian paljon.
Me sanoimme heille, ettei metsämiehiä olisi milloinkaan liiaksi, sillä
vielä on tarpeeksi karhuja, susia, panttereita ja hirviä. Kuta pikemmin
nämä häviäisivät, sitä parempi se olisi maalle, joka ei ollut luotu
metsästysalueita varten, vaan tuottamaan puuvillaa, sokeria ja maissia.
He mutisivat jotakin keskenään puhuen omaa ranskalais-espanjalaista
mongerrustaan, ja murahtivat ajaessaan kaksi yhden hevosen selässä,
että he tulisivat pian tapaamaan meitä toistamiseen.
Mutta Asa, joka katseli heidän menoaan pudistaen päätään, sanoi:
'Kuulkaa, miehet, nuo ovat n.k. kreoleja, se on, heissä on kolmas osa
espanjalaista, kolmas osa ranskalaista ja loput intiaanien verta.
Heillä on senvuoksi kaikki kolmen kansan pahat kurit veressään, ja
saattepa nähdä, he tekevät meille vielä perästäpäin jonkun koiramaisen
kepposen.'
'Mutta minkä kepposen he voisivat tehdä?' kysyi Rakel.
'Sitä en vielä tiedä, mutta yhtä varmaan kuin valtioissa löytyy
maavouteja, löytyy täälläkin sellaisia maanvitsauksena, vaikkakin
niillä voi olla toisellaisia nimiä.'
'Mutta kun ei nyt kukaan ole anastanut omakseen meidän maa-aluettamme,
ja me olemme ensimäisinä pystyttäneet tänne majamme?'
'Niin kuuluu se oikeuden mukaisesti meille', sanoi Asa, 'mutta minua
aavistuttaa. — Paina mieleesi, niillä on paha mielessä noilla.'
'Niin kylläkin, Asa', sanoin minä, 'ja joskin he eivät tuo hyvää
mukanaan, niin eivät he sitä itselleenkään saa. Voimme mekin olla
myrkyllisiä, Asa', sanoin minä, 'myrkyllisiä kuin kongokäärmeet, enkä
minä pelkää kymmentä tuollaista kreolia. Olen kylläkin nähnyt ja
kuullut omin korvin puhuttavan, että he ovat joutavia miehiä, jotka
pitävät yhtä huonosti sanansa kuin neekerit Kentuckyssa. Onhan meillä
nyt hevoset ja voimme panna peltomme lainmukaiseen kuntoon.'
'Sen voimme tehdä', sanoi Asa, 'ja käymmekin heti siihen käsiksi, mutta
hevoset näyttävät vielä olevan nuoria, ei liene pitkä aika siitä, kun
ne ovat pyydystetyt prerioiltaan.'
Ja niin olikin. Saimme panna pari päivää valjastamiseen ja
taltuttamiseen, ennenkun ne oppivat vetämään suoran vaon. Mutta työ
sujui sitten sitä nopeammin. Me olimme muokanneet ainakin kymmenen
tynnyrinalaa maissi-aikaa varten ja noin kymmenen virginiakasville,
ja olimme juuri aikeissa ojittaa noin parinsadan puuvillapensaan
ympärystät hävittääksemme juuret, orjantappurapensaat ja köynnöskasvit
ja kylvääksemme vielä jonkunverran maissia ja Virginiaa, kun jouduimme
vähän harhaan koko yrityksestämme.
Olipa Asa sittenkin aavistanut oikein. Nuo kreolilaiset hurtat olivat
ennen niskassamme kun odotimmekaan. Olimme parhaillaan viidakossa
työssä, vähän matkan päässä kirves kädessä, kun Jonas tulee juosten:
'Miehet, ettekö kuule mitään? Punanahkaisia!'
'Punanahkaisia!' huusimme me. 'Mitä ihmettä ne meistä tahtovat, ei
toki päänahkojamme? Mutta jos he niitä haluavat, täytyy heidän nousta
aikaisin aamulla.'
Otimme kuitenkin pyssyt esille, jotka olimme asettaneet puunrunkoja
vasten, ja kapusimme mäen rinnettä ylös, missä talomme olivat
taaempana. Ja aivan oikein. Me kuulimme ääniä ja näimme myöskin tuossa
tuokiossa noin neljä- viisikymmenen miehisen ratsastajajoukon, joka
hurraten ja huutaen tulla karautti meidän viljelyksiämme kohti.
Silloin sanoo Asa: 'Nathan, eivät ne ole punaihoisia, ne ovat nuo
kirotut kreolit, jotka tulevat tänne seurueensa kera. Ne näyttävät
olevan oikein roskaväkeä, käyttäytyvät kuin olisivat humalassa.'
He melusivat ja huusivat kuin peikot ja karauttivat meitä kohti. Kun
he olivat vielä noin viidenkymmenen askeleen päässä meistä, astui Asa
esille.
Silloin oli yksi jo valmiina puhumaan, ja huusi: 'Tuossa hän on,
hevosvaras, petturi, joka vei minulta ruskoni.'
Asa ei vastannut mitään näin raakaan puheeseen, vaan katseli heitä ja
odotti, kunnes tulisivat lähemmäksi.
Ja he tulivatkin lähemmäksi, — ja yksi heistä kysyi: 'Kuka on täällä
esimiehenä?'
Asa pudistaa päätään ja vastaa: 'Täällä ei ole esimiestä, täällä on
kansalaisia, ja ne ovat kaikki toistensa vertaisia.'
Mies sanoo: 'Te olette varastanut tältä hra Groupier'ta hänen
hevosensa, teidän täytyy antaa se takaisin.'
'Onko siinä kaikki?' kysyy Asa.
'Ei kaikki', sanoo mies. 'Sitten täytyy teidän lähteä täältä pois. Kuka
on antanut teille luvan metsästää näillä mailla?'
'Luultavasti sama, joka on antanut sen teillekin', sanoo Asa tuolle
miehelle, joka rupesi hyvin koppavaksi.
Kylläpä kreolit hämmästyivät tästä vastauksesta, ja toiset huusivat:
'Meillä on metsästyslupamme ja lahjoituksemme hänen ylhäisyydeltään
kenraalikuvernööriltä'; toiset taas: 'ja meillä Hänen Majesteetiltaan,
suurelta Espanjan kuninkaalta.'
'Ja me emme tahdo', huusivat kaikki, 'että vieraat ovat täällä
tiellämme meidän omalla metsästysalueellamme. Karhut tulevat yhä
harvinaisemmiksi, samoin kaguarit ja hirvet, puhvelit ovat tykkänään
siirtyneet muualle.'
Ja kreolit hyppyyttivät hevosiaan sinne tänne aivan kuin humalaiset.
Mutta Asa sanoo: 'Kuta pikemmin karhut, sudet ja kaguarit karkotetaan
muille maille, sitä parempi on se meidän maallemme. Maa ei ole karhuja
ja susia varten, vaan ihmisiä.'
Kreolit sanoivat: 'Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta metsästää
täällä, vaan pitää teidän pötkiä tiehenne.'
Silloin kysyi Asa, kuka heidät oli valtuuttanut karkottamaan hänet.
He hätkähtivät tämän kuullessaan ja mutisivat keskenään. Nyt huomasi
Asa kylläkin, ett’ei heillä ollut mitään valtuutusta, eivätkä olleet
viranomaisia, vaan liittoutuneita naapureita, jotka tulivat ilman
valtuutusta ja luulivat voivansa ajaa meidät käpälämäkeen.
He kysyivät vielä toistamiseen, oliko meillä lupaa asettua tänne ja
rakentaa asuinrakennuksia ja raivata peltoja.
Asa sanoo silloin heille, ettei heidän pitäisi antaa hiustensa
harmaantua senvuoksi. Hän oli asettunut tänne asumaan muutamien
maanmiesten kanssa ja tulisi pitämään huolta siitä, että lupakirja on.
Mutta he sanoivat ilmoittavansa asiasta Natchitoches’in
käskynhaltijalle ja tuomarille, ja ties kenelle, että me olemme luvatta
asettuneet tänne, ja silloin saisimme katsoa eteemme.
Sitten sanoi Asa heille, että he voivat mennä ja ilmoittaa hänen
puolestaan vaikka itse paholaiselle, mutta heidän pitäisi tehdä se
pian. Jos näet he näin suututtavat häntä, niin hän näyttää heille,
etteivät he ajattele enää takaisin tuloa.
Silloin huusi tuo kreoli, jonka nimi oli Groupier, että hänen täytyy
saada hevosensa.
Asa sanoo: hän saa kyllä sen ja molemmatkin, jos hän antaa takaisin
kauppasumman, kolmekymmentäviisi dollaria.
Kreoli vastaa, ettei ollut niin paljon, ainoastaan viisitoista.
Asa huusi meidät luokseen, me olimme näet pysytelleet noin
kolmenkymmenen askeleen päässä puuvillapensaiden takana. Me astuimme
nyt pyssyt käsissä joukkoa kohti. He näyttivät vähän noloilta, kun he
näkivät meidät valmiina laukasemaan, katselivat toinen toisiansa ja
vetäytyivät taakse päin.
Mutta Asa sanoi aivan levollisesti — hän puhui jotensakin sujuvasti
ranskaa, oli näet ollut vapautussodassa Lafayette’n armeijaosastossa
—: 'Hyvät herrat, ette ole tulleet tänne kohteliaitten miesten tavoin,
te olette antaneet tuon miehen vetää itseänne nenästä, huomaan minä.
Tässä on viisi maanmiestäni, kysykää heiltä kaikilta, eivätkö hevoset
ole kunnolleen myödyt, ja rahat, nimittäin kolmekymmentäviisi dollaria,
kaksikymmentä yhdestä, viisitoista toisesta, maksettu asianmukaisesti
ja kaikki tapahtunut järjestyksessä.'
'Larifori', huusi kreoli, 'Larifori. Te ette saa pilata täällä meidän
metsästystämme ja rakentaa taloja. Minä ilmoitan Hänen Ylhäisyydelleen
kuvernöörille ja Natchitoches’in käskynhaltijalle, kaikille minä sen
ilmoitan.'
Mutta tiedättekö, kreolit, jotka näyttivät jo tulevan järkeviksi ja
rauhallisiksi, olivat aivan sekaisin päästään, kun Asa puhui. He
kirkuivat ja tekivät liikkeitään niin surkean näköisinä, ja ajaa
karauttelivat edes takaisin. Heiluttelivat pyssyjään kuin intiaanit
ja huusivat hurjasti: meidän piti muka mennä tiehemme, he eivät muka
tarvitse amerikalaisia, osaavat kyllä itsekin pyytää otuksia. Lähteä
meidän piti heti — tahi —
Nyt raivostuimme mekin, Asa ja minä, ja Asa huusi, että heidän tulee
paikalla pötkiä tiehensä. He eivät käyttäytyneet kuin herrasmiehet,
vaan kuin roskaväki, jonka hän karkottaisi luotaan piiskalla. Heidän
olisi parasta mennä eikä ärsyttää häntä myrkylliseksi, muuten saavat he
sitä katua lopun elämäänsä.
Asa nosti silloin vihaisena pyssyn poskelle, ja me samoin. Samassa
silmänräpäyksessä, kun kreolit huomasivat tämän, kannustivat he
hevosiaan ja nelistivät tiehensä. Mutta kun he olivat noin viisisataa
askelta meidän pyssyjemme kantomatkalta, päästivät he, tiedättekö,
niin hirvittävän mökä-äänen, että viidenkymmenen tuhannen villihanhen
rääkyntä Red River’illä tai Mississipillä on siihen nähden sääsken
ääntä. Sitten laukasivat vielä useat ruostuneet pyssynsä meitä kohti.
Mutta me vasta nauroimme sydämen pohjasta näille suusankareille. Asa ei
kuitenkaan nauranut.
'Enkö sitä sanonut', virkkoi hän, 'että nuo kreolit tekevät meille
hävyttömyyksiä?'
'Hävyttömyyksiä?' sanoin minä; 'kutsutko sinä tätä hävyttömyydeksi,
Asa? Mokomatkin vanhat lörpöttelijät! Saisivat hävetä sydänjuuriaan
myöten, kun tulevat noin vieraitten ihmisten tanhuille päästääkseen
ilmoille mongerrustaan niin, että meidän akkaväenkin täytyy ihan
hävetä. Ja kohtelevat tuolla lailla rauhallisia kansalaisia heidän
omassa kodissaan. Voimmeko me tätä sulattaa?'
'Se ei olisi vielä pahinta', sanoi Asa. 'Jos niin olisi, voisimme
kylläkin sen sulattaa, eikä se nyt vielä veisi meitä maantienojaan!
Mutta luulen, että nuo miehentolvanat kertovat siitä edelleen. Ja se
tulee jonkun heidän kuvernöörinsä tai käskynhaltijansa korviin, että
muka me emme ole tehneet mitään taloissamme heidän maallaan, minä
sen enempää kuin sinäkään. Ja ennenkun vielä olemme kuukauttakaan
vanhemmiksi eläneet, tulee komppania tai kaksi heidän pyssymiehiään, ja
silloin —?'
'Ja silloin? ja jos tulevatkin Asa, mitä sitten?' sanoin minä. 'Jos
he tulevat meitä kohti, menemme me heitä vastaan, ja oletko unohtanut
Intiaanikummun?'
'En ole unohtanut', sanoi Asa. 'Ajattelin juuri, emmekö voisi rakentaa
sinne paalumajan, joka pitäisi puolensa.'
'Se on kaikki oikeata puhetta', sanoi Asa, 'aivan oikeata, mutta onko
meillä myöskin oikeutta siihen, Nathan, se on toinen juttu', sanoi
hän. 'Yötä ja päivää on minua kiusannut tuo ajatus siitä asti, kun nuo
kirotut kreolit ensikerran täällä kävivät, yötä päivää, sanon minä.
En minä tahdo tehdä mitään vääryyttä, Nathan!' virkkoi hän — 'vaan
oikeutta!', sanoi hän, 'oikeus on kaikkea muuta parempi. Jos olet
väärällä tolalla, menee kaikki päin mäntyä, ja sinä joudut suonpohjaan
alligatorien pariin.'
'Asa', sanoin minä, 'olen minäkin jo pitemmän aikaa sitä ajatellut,
olen tuuminut ja tuuminut, ja olen nyt sitä mieltä, että emme ole
kulkeneet väärällä tolalla, vaan oikealla, niin oikealla, kuin vain
voi olla olemassa, ja että meillä on yhtä hyvin omistusoikeus maahan,
kuin yhdelläkään voudilla eri valtioissa, yhdelläkään ranskalaisella
tai espanjalaisella, tulkoot sitte mistä tahansa. Meillä on kunnolleen
oikeus tähän maahan, Asa', sanoin minä.
'Mitä sinä sanoit?' virkkoi Asa.
'Olethan toki siitä varma, Asa, ja olet kai itse usein kuullut ja
nähnytkin, että tämä Louisiana ei ole muuta kuin Mississipin pohjaa? —
pelkkää Mississipin pohjaa — Mississipin liejun muodostamaa, ja että
tämä lieju on meidän maastamme kotoisin?'
'Sen tiedän', sanoi Asa.
'Ja että Louisiana on syntynyt tästä joen pohjamudasta, meidän
mudastamme, amerikalaisesta mudasta, johon nähden ranskalaisilla ja
espanjalaisilla ei ole vähintäkään sanottavaa.'
'Se vasta olisi?' sanoi Asa. 'Olivathan he ennen täällä, Nathan,
ranskalaiset ja espanjalaiset, kuin me', jatkoi hän.
'Ja me olemme tulleet tänne myöhemmin, Asa — myöhemmin,
yhdennellätoista hetkellä! Mutta siitä huolimatta olemme me
kuitenkin ilonpidossa mukana. Emme riistä ranskalaisilta emmekä
espanjalaisiltakaan heidän oikeuksiaan, mutta emme anna myöskään
riistää itseltämme oikeuksiamme. Meillä on yhtä paljon sanottavaa
Louisianassa kuin heilläkin ja tahdomme pitää kiinni siitä', sanoin
minä. 'Mississippi on meidän virtamme, se saa alkunsa meidän maastamme
jossain Pyhän Anthony-putouksen yläpuolelta. Se tempaa mukanaan joka
vuosi yhä enemmän maata, sanovat ihmiset, jotka ovat tulleet vanhasta
maailmasta suolaisen veden yli tänne. Siitä voisi jo syntyä kokonainen
kuningaskunta. Onko siis tämä maa meidän!'
'Mutta', sanoi Asa, 'meitä on vain kuusi, miten voimme me pitää
puoliamme satoja vastaan?'
'Kuusi — mutta jos me rakennamme komean paalulinnan
Indianer-Mound’ille, on meitä kuusikymmentä, ja voimme pitää puolemme
sataa tuollaista espanjalaista sotamiestä vastaan', arvelin minä. 'Ja
meillä on nyt niin hyvä tilaisuus valloittaa palanen maata', sanoin
minä, 'ja jos me antaisimme karkottaa itsemme, niin pitäisi ensin
heidän särkeä palasiksi pyssymme ja antaa meille niitten asemesta
luudat käsiimme.'
'Mutta jos nyt tulee satakunta espanjalaista pyssymiestä?' sanoi Asa,
'ja luulen, että heitä tuleekin.'
'Senpä vuoksi rakennamme juuri paalulinnan', puheli Rakel, 'ja
puolustamme siellä omaisuuttamme, ja sen minä sanon sinulle Asa',
jatkoi hän, 'jos meikäläiset Saltriver'in ja Kentucky’n varrella ja
Cumberlandissa saavat tietää, että espanjalaiset marssivat meitä
vastaan, niin eivät he varmaankaan istu kädet ristissä.'
'Mutta Red River’ilta on pitkä matka Saltriverille ja Kentucky’in sekä
Cumberland’iin', arveli Asa, 'rohkeasti viisitoistasataa peninkulmaa
ja enemmänkin. En välitä itsestäni, olen kylliksi usein katsellut
tultasuitsevien kanuunankitoihin ja kuullut englantilaisten pyssyjen
pauketta, mutta minulla on vaimo ja lapset.'
'Älä sinä sure vaimosta ja lapsista', sanoi Rakel; 'älä heistä sure,
kun kunnia ja oikeus on kysymyksessä; — johan meidän pitäisi ikuisesti
hävetä, jos me väistyisimme mokomienkin suusankarien tieltä. — Jos ne
edes olisivat intiaaneja, mutta ei heillä ole suonissaan pisaraakaan
punanahkaisten verta, nehän ovat sellaisia pelkureita, pahempia kuin
neekerit. Sen minä sinulle sanon, Asa, ja sanon sen jo etukäteen, että
en mene takaisin likaisen Mississipin rannoille, en tahdo enää olla
missään tekemisissä mokomankin kanssa, olen saanut siitä tarpeekseni
koko elämäkseni. Se on hienostumaton toveri — se on totinen tosi. Jos
tahdot olla sen kanssa tekemisissä, niin mene, mutta anna minulle
pyssy, niin puolustan paalulinnaani. Ja jos espanjalaiset minulta
päänahan vievät, niin sanovat toki ihmiset Saltriver’in varsilla: Rakel
oli Hiram Strongin oikea tytär ja on pitänyt puolensa.'
Nyt oli asia ratkaistu, ja Asa oli vakuutettu siitä, että hän voisi
täydellä syyllä puolustautua espanjalaisia vastaan. Ja me ryhdyimme
heti hommiin. Se ajatus kutkutti meitä aika lailla, että me olisimme
ensimäiset, jotka pystyttivät Yhdysvaltojen lipun Louisianaan. Mitä
sanoisivatkaan meikäläiset Saltriver'in varsilla, jos he kuulisivat,
että me ensimäisinä olemme pystyttäneet tähtitaivaisen lipun
Louisianaan.
Ja me päätimme nyt puolustaa oikeuksiamme paraimmalla verellämme ja
paraimmilla voimillamme, aloimme myöskin valmistautua puolustusta
varten.
Kaadoimme puita, enimmäkseen nuoria sypressejä ja kuljetimme paikalle,
veistimme niitä ja vedimme ne sitten nuorilla ylös sekä asetimme ne,
niinkuin näette, nelikulmion muotoon, neljäkymmentä jalkaa pitkään ja
yhtä leveään. Keskelle sijoitimme uunin. Mutta siinä ei ollut vielä
kaikki.
Asa, joka oli ollut mukana Brandywine’n taistelussa, ja taistellut
Lafayette’n rinnalla, kun tämä haavoittui, ja myöhemmin Carolinan
valtiossa Cowpensissa Cornwallista vastaan, oli huomannut siellä
etupaalutuksen hyödyn, jos tusina tai puoli kunnon kyttää seisoo sen
takana. Hän teetti paaluja ja veistätti ne teräviksi sekä kaivatti
reikiä valliin, joihin ne iskettiin ja yhdistettiin toisiinsa oksilla,
niin ettei niitä voinut helposti irrottaa toisistaan. Ja kun olimme
saaneet pystyyn paalulinnamme, peitimme rakennuksen laudoilla.
Laudat otimme mustasta männystä. Jonas ja Rigtheons kaatoivat männyt
puolen peninkulman päässä, halkoivat ja kulettivat sitte reellä tänne.
— Siinä teimme hullusti, sillä musta mänty syttyy herkästi, jos se on
ollut pari päivää ilman vaikutuksen alaisena, mutta ei meillä ollut
aikaa ottaa lujempaa puuta. Meillä oli ainoastaan kuusi seitsemän
jalkaa paksuja sypressejä, ja niitä ei halkaise niinkään helposti. Näin
ollen täytyi meidän turvautua noihin kirottuihin mustiin mäntyihin,
jotka kuitenkin saattoivat meidät toivottomaan pulaan, niinkuin saatte
kuulla myöhemmin.
Paalulinna oli siis pystyssä ja kattolaudat paikoillaan. Ne me peitimme
säleillä. Nauloilla me sitten iskimme koko laitoksen kokoon uunin muun
mukana, niin että naisväki töin tuskin voi keittää. Sitten täytimme
whisky- ja jauhoastiat kaikella vedellä, mikä oli saatavissa ja toimme
kaikki kapistuksemme, kinkut, jauhot ja maissin ja kaikki paalulinnaan.
Yöt ja päivät olimme hommissa pannessamme mallikelpoiseen kuntoon
ajattelematta sitä, että nuo onnettomat mäntylaudat saisivat meidät
sellaiseen pulaan.
Ja me laskimme, etteivät espanjalaiset pyssymiehet tulisi ennenkun
kuukauden tai kahden kuluttua, sillä tunsimme jotensakin tarkkaan
Natchitoches'in linnaväen miesluvun, että se oli nimittäin tällä
kertaa kaksisataa. Kaikkia taas ei linnanpäällikkö voinut lähettää
meitä vastaan, niin tuumimme. Ja ennenkun hän voisi hankkia lisäväkeä
Mississippin varsilta tai Neworleans’ista, täytyisi kulua ainakin
kahdeksan viikkoa, niin laskimme.
Tämä lohdutti meitä suuresti, sillä jos espanjalaiset olisivat tulleet
neljän viikon kuluessa, ei meidän paalulinnamme olisi ennättänyt
valmiiksi. Ja kuudella rihlalla ei sentään voi tapella kuuttakymmentä
vastaan, olivatpa ne kuin hyvät tahansa. On komeata, kun on rihla
varmassa kädessä ja takana terävä silmä, mutta ei sillä voi kuitenkaan
lyödä, kuten raamatussa aasin leukaluulla, sata yhdellä iskulla.
Neljän viikon kuluttua oli paalumaja jo paaluvarustuksineen
kunnossa, ja naisväki toimitti kaikki varastomme sinne, ainoastaan
välttämättömimmän jätimme asuinrakennuksiin. Meidän oli nyt paljon
parempi ja rattoisampi olla ajatellessamme, että paalulinnamme oli
kunnossa, ja että pystyimme tekemään vastarintaa. Asa vain oli edelleen
raskasmielinen, tarkasteli usein paalulinnaa ja arveli: 'Luulenpa, että
tästä on pian tuleva verinen linna. Ja sen sanon teille, että yksi
meistä saa täällä verisen hautansa, ja kuka se on, sen tiedän minä
parhaiten.'
Minä sanoin hänelle: 'Hiljaa, Asa! Mitä kuvitteluja nuo ovat? Miksi
painostat mieltämme? Me kaipaamme nyt kevyttä mieltä, Asa.'
Asa näytti taas iloiselta, ja meni uudelleen levollisesti työhön,
mikä oli käsillä. Mutta kun ei aina tarvittu hevosia, niin oli
kukin vuorostaan vakoilemassa noin kymmenen peninkulman päässä
ottamassa selkoa, eivätkö nuo kutsumattomat vieraat jo tulisi meitä
tervehtimään. Öiseenkin aikaan olimme varuillamme, niin että joka yö
oli kaksi vuorotellen vahdissa. Heidän täytyi kulkea edes takaisin
vartiopaikallaan. Ja kun me eräänä aamuna olimme parhaillaan työssä
pensaikossa kaivamassa ojia puitten ympärille, tulee Rigtheons täyttä
laukkaa ajaen luoksemme.
'Ne tulevat, niitä on ainakin satakunta', huutaa hän.
'Nyt sitä koetellaan', sanoo Asa niin levollisesti kuin olisi hän
käynyt hirveä ampumaan — 'nyt sitä koetellaan. Ovatko ne vielä etäällä?'
'Ne tulevat juuri preriota kohti, puolessa tunnissa voivat ne olla
täällä', arvelee Rigtheons.
'Miten ne tulevat? Etujoukkona? Takajoukkona? Miten paljon niitä
lienee?'
'Ei sinne päinkään, kaikki yhdessä kasassa. Niitä lienee sadan
paikkeilla', sanoo Rigtheons.
'Silloin on meillä voitto — eivät näytä käsittävän mitään
sotilaskomennosta. Nyt liikkeelle naiset, liikkeelle!' huutaa Asa.
'Antakaa kaiken olla rauhassa, ja liikkeelle; me seuraamme mukana ja
suojaamme teitä takaapäin, kaksi edeltä päin katsomaan, tokko he jo
ovat saaneet vihiä meidän piilopaikastamme.'
Rigtheons karautti heti paalulinnaa kohti, ollakseen siellä ennen
heitä, jos he olivat sen vainunneet. Mutta ei ollut vaaraa — he
aavistivat yhtä vähän paalulinnasta, kuin meidän villit kalkkunamme.
Naiset ottivat vielä mukaansa kaikenlaiset kapistukset, mitkä olivat
jääneet jäljelle. Paljoa ei niitä ollut, sillä metsäläiset, kuten
tiedätte, eivät rupea laahaamaan mukanaan kokonaisia laivalastillisia
joutavaa rihkamaa. He ottivat, mitä siellä vielä oli, ja sitten
läksimme liikkeelle, kulkien metsän laitaa linnaamme kohti, missä
Rigtheons jo oli. Hän oli jo avannut salaisen oven ja laskenut alas
tikapuut.
Me nousimme niitä ylös, kun olimme ensin ajaneet hevosemme suolle päin
ja sitoneet jalat, jotta ne eivät juoksisi karkuun. Vedimme sitten
tikapuut ylös ja kiskoimme oven kiinni, ja siellä sitä oltiin.
Tuntuipa sydänalassa vähän omituiselta, kun huomasimme olevamme
paalutuksen sisässä, ja voimme nähdä, mitä ulkona tapahtui, ainoastaan
raoista, niin suurista, että voi pistää niistä pyssyt. Meitä rupesi
ihan pelottamaan, sillä emme olleet tottuneet olemaan suljettuina.
Olimme hiljaa, niin hiljaa kuin kirkossa, kului minuutti toisensa
perästä, ja korkeintain kuului kuisketta. Rakel leikkeli vanhoja
paitoja, ja siveli rasvalla palaset kuulien peitteiksi. Me panimme
uudet piikivet pyssyihimme ja puhdistimme ne perin pohjin. Naisväki
hioi kirveet ja jahtipuukot. Kaikki tapahtui aivan hiljaa.
Näin oli kulunut aikaa. Viimein kuulimme melua ja huutoja sekä
pyssynlaukauksia. Näimme raoista, mitenkä espanjalaiset soturit
juoksivat sinne tänne sillä kummulla, missä meidän talomme olivat.
Jälkimmäisiä emme kuitenkaan voineet eroittaa.
Mutta yhtäkkiä, tiedättekö, kalpenimme kaikki!
Nousipa ilmoille ensin yksi savupatsas, sitten toinen ja pian kolmas.
'Jumala armahtakoon meitä!' sanoi Rakel, 'nuo murhapolttajat ovat
sytyttäneet tuleen talomme.'
Me vapisimme kaikki raivosta. Kuulkaa! Jos olette raataneet näin neljä
viisi kuukautta, pahemmin kuin järjettömät elukat, ja saaneet kokoon
hirsimajan vaimoillenne ja noille pienille raukoille, jotka he ovat
synnyttäneet, ja sitte tulee hirvittävä vihamies ja polttaa ne poroksi,
ikäänkuin ne olisivat olleet sänkeä maissimaassa, niin kuulkaa, ei
teillä silloin olisi enää ihmissydäntä, jos eivät hampaanne kalisisi
ja kädet puristuisi nyrkkiin. Hampaat kalisivat meillä suussa, mutta
olimme vaiti, raivo esti puheen.
Ja Rakel huokasi: 'Voi meidän talomme! Meidän poloinen talomme! Mitä on
se tehnyt murhapolttajille? — Voi teitä murhapolttajat!'
'Hiljaa vaimo', sanoi Asa. 'Hiljaa, ei ole aikaa valittelemiseen, pian
varmaankin olemme valituksemme loppuun valittaneet.'
'Herra, tapahtukoon sinun tahtosi', sanoi Rakel. On hurskasten
vanhempain lapsi, tuo Rakel, joka lukee raamattuaan. Hän toi nytkin
sen esille, mutta Asa sanoi: 'Ei ole nyt aikaa rukoilemiseen, niin
mielelläni kuin sen muuten teenkin, vaan toimintaan — heitä tuo, Rakel.'
Rakel pani pois raamatun. Me katsoimme oliko kaikki järjestyksessä,
nostimme kiväärit poskelle ja tuijotimme palaviin, poloisiin taloihimme.
Mutta juuri kun me siinä katsella tuijotimme, näkyy yhtäkkiä vain
sinistä ja mustaa metsänlaitojen välillä.
Nyt tulivat espanjalaiset täyttä laukkaa noin satamiehisenä joukkona.
Oli päivällisaika — me laskimme niitä, mutta emme voineet alussa päästä
oikein selville, sillä ne parveilivat sinne tänne kuin villit kyyhkyset
ilman minkäänlaista järjestystä. Varmaankaan eivät he suuriakaan meistä
ajatelleet, muutoin olisivat käyttäytyneet järkevämmin. Mutta kun
olivat tulleet noin viidensadan askeleen päähän meistä, järjestyivät
he jotenkin riviin, ja nyt me laskimme kahdeksankymmentä kaksi
piilukkopyssyllä ja karabinilla varustettua miestä ja kolme ilman; —
niillä oli paljastetut miekat kädessä — ja istuivat hevosen selässä.
Nyt hekin astuivat maahan.
Joukossa oli vielä seitsemän muuta ratsain, jotka samoin laskeutuivat
selästä ja sitoivat ratsunsa kiinni. Heidän joukostaan tunsimme kolme
noiksi petollisiksi kreoleiksi, jotka olivat saattaneet meidät pulaan,
ja yhden, jota he kutsuivat Groupier’iksi.
Muut kuusi olivat n.k. akadialaisia tai kanadalaisia, joitten
maanmiesten kanssa me olimme jo tehneet tuttavuutta Mississipin
yläjuoksulla. Ne ovat reippaita metsämiehiä, nämä akadialaiset, mutta
villiytyneitä, hurjia, juoppouteen vajonneita raakalaisia.
Luulen muuten, että juuri nämä akadialaiset ne olivat ensimäiseksi
osottaneet espanjalaisille sotamiehille tien meidän paalulinnaamme,
sillä nämä käyttäytyivät niin hölmösti, että ne olisivat luullakseni
pyörineet pari tuntia kuin yöpöllöt kirkkaana päivänä, ennenkun he
olisivat havainneet, minne me olimme joutuneet.
Viimein tulivat akadialaiset, kuten sanottu, ensimäisinä ja päästivät
kovan huudon nähdessään paalulinnan ja varustuksen ja hätkähtivät
huomatessaan, että me olimme varustautuneet ottamaan heitä vastaan, ja
menivät esikunnan luokse.
He ilmoittivat epäilemättä huomionsa upsereille, jotka tosin
kuuntelivat heitä, mutta pudistivat päätään. Sitten lähti koko joukko
liikkeelle.
'Nyt sitä yritetään', kuiskasi Asa, kun he tulivat kohti valkoisissa,
ruskeissa ja jos joissain puvuissa, yksi toistansa likasemmassa.
He marssivat nyt paremmassa järjestyksessä, kapteni etunenässä,
sivustoilla akadialaiset, jotka painuivat enemmän puuvillapensaita
kohti ja hävisivät pian tykkänään niitten taakse.
Kun Asa huomasi tämän, kuiskasi hän minulle: 'Nämä ovat oikeastaan
vaarallisimmat varman kätensä ja terävän silmänsä takia, — näitä
vastaan täytyy meidän ensin yrittää. Muut eivät käsitä mitään
sissisodasta, heidän kanssaan kyllä tulemme toimeen.'
Espanjalaiset marssivat edelleen ja tulivat lähemmäksi niin,
että olivat vain sadan askeleen päässä paalulinnasta ja ihan
kuin maalitauluina. Silloin kysyy Rigtheons: 'Annetaanko paukkua
murhapolttajille.'
'Jumala varjelkoon!' sanoi Asa, 'meille se ei sovi. Me tahdomme
puolustautua kuin miehet ainakin, mutta odotamme siksi, kunnes he
ahdistavat meitä, silloin he vuodattavat itse omaa vertansa. Ja jos
me kaadumme, niin kaadumme me taistellen oman ja vaimojemme hengen
puolesta, mutta me tahdomme pysyä oikeuden periaatteitten pohjalla.'
Kun nyt espanjalaiset olivat tulleet sadan askeleen päähän
paalulinnastamme ja näkivät selvästi, että heidän tulisi anastaa ensin
etuvarustukset ennenkun pääsisivät meihin käsiksi, pysähtyivät upserit
ja pitivät neuvottelua.
Asa huusi heitä pysähtymään.