Matkamies.
Kulkija harhaavainen
elämän taipaleen,
vento ja muukalainen
minne mä ikään meen.
Outona omaisille,
vieraana vierahille
ylpeenä yksin kulkee
tällainen matkamies,
kunnes hän silmät sulkee.
Missä? -- Sen Herra ties!
Turhaan hän tuttua tupaa
joskus etsinyt on,
turhaan toivonut lupaa
astua joukkohon:
katsehet karsaat hääsi --
kiitti kun pilkatta pääsi
laumasta loitommaksi.
Tällainen matkamies
pyrkiskö kuokkijaksi?
Tottapa arvonsa ties!
Äidilleni.
Minä muistan sen päivän, kun luotasi lähdin:
kevättuulet mun pullisti purjettain,
oli viirini kirjailtu toivojen tähdin,
ilo uusi mun lainehti rinnassain.
Sinä seurasit rannalta kyynelin purren
lumivalkoista purjetta saarten taa,
ikävissäsi itkit ja ehkäpä surren
sitä, etten vois vallata maailmaa...
Sinä tiesithän uskoni mahdottomuuden,
sinä päätäsi puistelit huokaillen --
minä riuttoja uhmaten reittini uuden
päin tyrskyjä viilletin veikaten.
Monet vuodet on vierinyt, äitini armas,
moni haaksi on multa jo murskaunut,
moni kyynele vuokseni vuotanut karmas
sinun poskesi kuumaks' on kastellut.
Oma uhmani uljas on talttunut ammoin,
värit viirini aikoja vaalenneet...
Minun mieleni täyttivät kuoleman kammoin
salariuttojen väijyvät pyörreveet.
Tulen luoksesi nyt minä toisena aivan,
elon ankaran koulun jo käydä sain;
satu vanha on toistunut: tuska ja vaiva
tuli tuhlaajapoikasi voitoksi vain.
Ovi aukihan, äiti, lie vieläkin mulle,
kodin kalliiksi käyneen lämminnä lies?
Surut suuret, sen tiedän, on tuottanut sulle
polo poikasi -- murtunut matkamies.