Lähellä Sundin kirkkoa Itägötanmaalla asui leski Ingiäll. Hän oli
niin köyhä, että kun hänen miehensä kuoli, pani hän avaimet paareille
osoittaakseen velkojille luopuvansa kaikesta, mikä ennen oli ollut
hänen, ja jättävänsä kaikki heille. Mutta tyttärille piti sittenkin
olla koreat vaatteet. Kun suru-aika oli ohi, hankki hän sentähden
punaista kangasta ja rupesi neulomaan hametta.
"Kenelle siitä tulee?" kysyivät kaikki kolme sisarta ja kävivät hänen
ympärilleen. "Minulle siitä tulee!" huusi yksi. "Minä olen vanhin".
-- "Minua se pukisi paremmin", väitti toinen, joka oli kaunein.
"Saatte pitää sitä vuorotellen", vastasi äiti ja leikkasi poikki
viimeisen langan.
Tullia, sisarista nuorin, nosti kädet niskalleen ja tuijotti kattoon.
"Niinpä niin, me saamme pitää sitä hametta kukin sunnuntainamme
messuun mennessämme", ivaili hän. "Ja kukin sunnuntainamme saamme me
kuljeskella ryysyissämme."
Hän syöksyi vanhuksen kimppuun nyrkit sojossa ja löi häntä ja
reutoili hametta itselleen.
Äiti Ingiäll väistyi nurkkaan itkemään. Hän huokaili ja ajatteli,
että parempaa kohtelua hän olisi ansainnut lapsiltaan. Äkkiä alkoi
hän innokkaasti kuivata silmiään, jottei kyynelten jälkiä näkyisi ja
kääntyi jakkarallaan. Kylänväki oli avonaisesta ovesta nähnyt koko
jupakan ja kokoontunut paikalle uhkaillen ja muristen. Äiti nousi
horjuen seisomaan ja yritti sulkea ovea, pelastaakseen pahansisuisen
tyttärensä, mutta liian myöhään.
"Moista ei ole vielä koskaan kylässämme tapahtunut", sanoi pari
kunnianarvoista valkopartaista miestä tupaan astuessaan. "Ingiäll,
hetki hetkeltä, päivä päivältä olet sinä tehnyt työtä ja ahertanut
köyhyydessäsi. Aina vain olet sinä ajatellut lapsiasi ja harvoin olet
sinä suonut itsellesi tämän maailman hyvyyttä. Me luulimme näkevämme
heidät suutelemassa sinun valkoista päätäsi, mutta häväistys ja
lyönnit tulivat palkaksesi, Ingiäll. Tässä täytyy ikivanhan lain
astua voimaansa."
Tullia seisoi lieden ääressä ja hymyili ylpeästi ja uhmailevasti, kun
kylänmiehet toivat köyden ja sitoivat hänen kätensä selän taakse.
Ja niin vietiin hänet käräjätalolle ja sieltä kihlakunnan arkkuun.
Maalaisvankiloita kutsuttiin niihin aikoihin sillä nimellä. Se oli
hyvin syvä kuoppa, jota peitti kolme, neljä hirsikertaa ja turvekatto
kuin kellaria ikään. Siinä ei ollut tulisijaa eikä akkunaa, ja
tikapuut, joita hän kiipesi alas, vedettiin heti kuopasta.
Yöstä tuli pimeä ja pitkä, ja äiti tuli tuomaan hänelle kynttilää,
jotta aika kepeämmin kulkisi. Ingiäll kumartui ristikolle, joka
oli pantu kuopan oveksi ja nyyhkytti: "Rakas lapseni, mitä ei äiti
antaisi anteeksi! Miten sinä nyt kärsitkään. Kunpa vain voisin sinua
auttaa! Mutta kukaan ei tahdo kuulla minua, vaikka minä kuinka
polvillani kerjäisin sinulle armoa."
Tytär istui vaiti ja tuijotti kynttilän liekkiin. Muutamien öiden
kuluttua tuli Ingiäll takaisin tuomaan uutta kynttilää, mutta nyt
heitti hän myös kuoppaan punaisen hameen. "Jos se voi tuoda sinulle
jotakin lohdutusta, tyttäreni", huokasi hän, "niin pidä se yksinäsi!
Sisaresi seisovat tässä takanani, eivätkä tahdo enää milloinkaan
koskea siihen, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan. Voi sitä
koreata kangasta, voi minun kuihtuneita käsiäni, voi, että se puku
milloinkaan tuli neulotuksi! Miksi kuuntelinkaan minä, rutiköyhä
leski, teidän turhamaisia rukouksianne, miksi olikaan sydämeni niin
heikko?"
Heti hypähti Tullia kohoksi, puki hameen ylleen, tarkasteli
sitä kynttilän valossa ja käänteli ja väänteli itseään sangen
tyytyväisenä. "Tuosta nyt näette, että hän on vain ajattelematon
lapsi, joka ei käsitä vielä mitään", sanoi äiti papille, joka juuri
läheni muutamien soihdunkantajien seuraamana. Hetki oli tullut,
jolloin tyttö piti vietämän kuolemaan.
"Vanhaan lakiin saamme kaikki mukautua, äiti Ingiäll", vastasi hän ja
tuotatti tikapuut Tullian nousta niitä myöten kuopasta. "Niin kauvan
kun mielet ovat jäykät, puhuu lakikin jäykkää kieltä. Toisin ei voi
olla. Vuoda mieliimme, taivaallinen rakkaus, niin ettei meille enää
tarvitse takoa rautakahleita, ja että äiti voi aina iloiten katsahtaa
tyttärensä silmiin!"
Muhkeana kuin kuninkaan morsian kulki nyt Tullia liehuvassa
punahameessaan, jota hän oli niin kovin halunnut. Päivä sarasti, ilma
oli tyyni, ja kynttilät ja soihdut paloivat kirkkaina ja suoraan.
Eräällä kukkulalla Lillsjön rannalla täytyi hänen ankaran lain
määräyksen mukaisesti astua valmiiseen hautaan. Hänen päänsä päälle
ripustettiin leipä nuoraan niin korkealle, ettei hän ylettynyt siihen
ja sitten jätettiin hänet oman onnensa nojaan.
Muutamien päivien kuluttua tuli kansa luomaan hautaa auki jälleen.
Silloin näkivät ne, jotka lähinnä seisoivat, pienen läpikuultavan
olennon leijailevan ylös lapioiden välitse. Se ei ollut suurempi
lasta, mutta sillä oli Tullian piirteet. Ensin olivat silmät
pelästyneet ja murheellisen katuvaiset, mutta vähitellen valui niihin
pisara taivaallisen rakkauden ihanuutta, ja kun pienet siivet vihdoin
hiljaa levisivät lentoon, kaikui ilmoista kuin leivosen liverrys.
Pitkät ajat osoitti sitten nelikulmainen paasi tämän kummallisen
tapahtuman paikkaa.