Ljungbyn läheisellä tasangolla Skånessa on kivi, joka korkeudeltaan
ja pituudeltaan on kuin pieni tupa. Sitä sanotaan Hiidenkiveksi.
Nykyään on salama tappanut kaikki hiidet ja peikot ja menninkäiset,
mutta ennen muinoin kohosi kivi joulu-yönä kultaisille pylväille, ja
sen alla sytyttivät kääpiöt kynttilänsä ja kisailivat ja pyörivät
piiriä.
Jens Holgerinpoika, joka asui Ljungbyn kartanoa, oli uljas soturi
mahtavaa Ulvstandin sukua. Monet seikkailut oli hän jo kokenut sekä
maalla että merellä, mutta hänen iloinen mielenlaatunsa oli pysynyt
aina yhtä muuttumattomana. Vain yksi seikka häiritsi hänen rauhaansa.
Jo vuosikausia oli hän riidellyt eräästä maapalasesta naapurinsa,
Bäckaskogin paksun päämunkin kanssa, joka oli aina voittanut hänet
oveluudellaan.
Eräänä aurinkoisena päivänä, puolisen aikaan, kun Jens seisoi
Hiidenkiven varjossa peltojaan tarkastelemassa, näki hän päämunkin
tulevan tietä pitkin. Joko nyt sitten peikot kuiskasivat hänelle
ilkeitä neuvojaan tai valtasi miehen hänen tavallinen ilvetuulensa,
äkkiä hän vain alkoi hieroa käsiään ja myhäillä. Tyytyväisenä
kiiruhti hän takaisin linnaan, joka hyvin rauhallisesti kuvastui
ympäryshautansa veteen.
Pian kuulikin hän paksun päämunkin puhkavan ja ähkävän portaissa. Hän
käski munkkia heti istumaan ja toimitti hänen toiselle puolelleen
kannun heikompaa olutta ja toiselle kannun vahvempaa. Jumalanmiehen
eteen pantiin hanhi ja sorsa ja lahna ja viinistä, pippurista
ja inkivääristä valmistettu liemi. Päämunkki kävi herkkuihin
urhoollisesti käsiksi, mutta hän oli vielä niin hengästynyt, että
puhe sujui kovin vaivaloisesti. Jens käski silloin palvelijoitansa
kahdella päätäpäin jatketulla vyöllä mittaamaan päämunkin paksuutta,
mutta eiväthän ne mihinkään riittäneet. Vasta kun pantiin kolme vyötä
perättäin, saatiin ne töin ja tuskin menemään solkeen.
"Kunnioitettava ystäväni ja isäni", sanoi silloin Jens Holgerinpoika,
"minä tiedän varman keinon sinun lihavuutesi paranteiksi, ilman
että sinun on lainkaan tarvis uskaltaa minulle niin kallisarvoista
henkeäsi vaaraan minkäänlaisin sisällisin lääkejuomin ja rohdoin."
"Mutta annahan kuulua, rakas ystävä!" puuskui päämunkki ja virkisti
itseään aika vahvalla siemauksella suuremmasta kannusta. "Olen
palkitseva sinua parhaani mukaan."
"Keinoni on salaisuus, jonka minä ilmaisen vain hyvin
vastenmielisesti", jatkoi Jens miettiväisenä. "Mutta vanhan
ystävyytemme takia suostun siihen kuitenkin yhdellä ehdolla. Me
vahvistamme sopimuksen, jonka mukaan sinä maksat minulle sata markkaa
ja pysyt täällä kymmenen viikkoa, ja minä teen sinut siinä ajassa
hoikaksi ja hinteläksi kuin helmenompelijakisällin."
Sopimus kirjoitettiin siinä paikassa pergamentille, ja molemmat
vahvistivat sen nimillään.
Kun päämunkki jonkun ajan kuluttua tuli parannusmenettelyä alkamaan,
vei Jens hikeä vuotavan vieraansa pajaan. Siellä oli nokista
ja pimeätä. Suuttuneena aikoi Hänen Arvoisuutensa kääntyä heti
tiehensä, mutta pari vahvaa seppää tarttui häneen käsiksi ja riisui
häneltä vaatteet. Hänen vastustelunsa ja huutonsa eivät auttaneet
mitään. Miehet panivat kahleet hänen jalkoihinsa, kiinnittivät ne
alasintukkiin ja ojensivat hänelle valtavan väkivasaran. Jensiä
nauratti aika lailla siellä ovella, ja kuiskattuaan muutamia käskyjä
sepille, meni hän matkaansa.
Päämunkki työnsi väkivasaran luotaan ja istuutui alasintukille ja
piti aika ääntä. Illemmalla muuttui hän säyseämmäksi ja pyysi vähän
syödäkseen.
"Ei puhettakaan, ennenkuin taot niin että kipinät sinkoilevat",
vastasivat sepät. "Silloin saat joka kolmas tunti puolikkaan leipää
ja pikarillisen raikasta lähdevettä. Panemme tähän kynnykselle
ateriasi, jotta saat aikaa miettiä asiaa. Opi nyt tietämään, miltä
maistuu tyhjä vatsa ja raskas työ!"
Päämunkki kohautti olkapäitänsä. Aikaisin aamulla heräsivät kuitenkin
sepät ankaraan jyskeeseen ja puuskuntaan. Nälkäinen päämunkki siinä
paukutteli väkivasaraansa. Hänen kasvonsa kiilsivät kuin omena, ja
hän pullisti poskensa kuin torvensoittaja, ja hiki valui virtoina.
Mutta vasara heilui heilumistaan. Vihdoin tuotiin hänelle kehno
ateria, ja leipä hupeni viimeiseen murenaan, ja vesipikariin jäi
tuskin tilkkaakaan jäljelle.
Pum, pum kaikui päivä päivältä pajasta, ja aina kepeämmin ja
nopsemmin, mitä enemmän ruokahalu kasvoi. Jens kuuli aina
makuukammioonsa asti, miten hänen riitaveljensä aherteli kovassa
työssään.
Kun ensimäinen viikko oli kulunut, tuli hän pajaan kolmine voineen
ja mittasi päämunkin paksuutta. "Kas, kas", lohdutti Jens, "jo
kokonaisen vyön hoikempi. Vielä yhdeksän viikkoa, ja luostarisi
veljet polttavat ilosuitsutuksia nähdessään ihmeen, joka on sinulle
tapahtunut."
Päämunkki väänteli käsiänsä ja valitti ja rukoili, mutta kirjoitettu
oli kirjoitettu. Vielä viikon perästä oli hän niin hoikka ja hintelä,
että hän tarvitsi enää vain yhden vyön, ja kun hän oli takoa
kalkutellut vieläkin viikon, saattoi vyön kiristää yli puolivälin.
Noki oli tehnyt hänet aivan tuntemattomaksi, ja sekä paita että
paljaat sääret olivat yhtä mustat.
Epätoivoissaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin lahjoa oppipoika
viemään sanaa luostariin. Sieltä kiiruhtivat heti kirjeet piispalle
ja Tanskan kuninkaalle.
Vihdoinkin piirittivät pajan ratsumiehet ja vapauttivat laihtuneen
päämunkin. Hullunkurisen parannusmenettelynsä rangaistukseksi sai
Jens itse maksaa ne sata markkaa, jotka hän oli pyytänyt tepsivästä
keinostaan, mutta hän ei silti menettänyt kuninkaan suosiota eikä
iloista mieltään.
Eivätkä peikotkaan Hiidenkiven alla ottaneet parantaakseen tapojaan,
vaan pitivät eräänäkin joulu-yönä muutamia vuosia jälkeenpäin
meluavia juominkeja kolossaan. Ljungbytä hallitsi silloin rouva
Sissela Ulvstand, joka oli leski. Hän tuli uteliaaksi ja käski
hevosmiehensä ratsastamaan sinne.
Kun mies oli tullut Hiidenkivelle, tirkistelivät maahiset kiven alta,
pieni musta hiustupsu kumpaisellakin korvallisella, ja ojensivat
hänelle täytetyn juomasarven ja pillin. "Juo kääpiöiden kuninkaan
terveydeksi", sanoivat he, "ja puhalla sitten hänen kunniakseen
pillin molempiin päihin!"
Että pilli oli norsunluuta, senhän saattoi nähdä, sillä peikot
valaisivat häntä vihreäloisteisilla kynttilöillään. Mutta
juomasarvessa oli kullanhohtoiset helat ja koristukset, ja se oli
aikoinaan kuulunut jollekin aivan tuntemattomalle eläinlajille.
Molemmat näyttivät hyvin vanhanaikaisilta. Hän aikoi juuri nostaa
sarven suulleen ja suipensi jo huuliaan. Silloin näki hän vuoren
lumoihin joutuneen neitosen, joka istui kyyristyneenä syvimmällä
kiven kolossa, kohottavan kättään ja heiluttavan varottavasti
sormeaan.
Hän ei ensin tiennyt, miten olla, kuin eleä, vaan pyyhkäisi pari
kertaa hihallaan suutansa ja tuijotti mesijuomaan. Äkkiä heitti hän
sarven sisällön yli olkansa. Mutta muutamia pisaroita putosi hevosen
lautasille ja poltti niin kovasti, että se laukkasi yli ojien ja
peltojen. Ehdittiin tuskin vetää nostosilta hänen jälkeensä ylös,
ennenkuin kääpiöt jo olivat ennättäneet ympäryshaudalle.
"Rouva Sissela!" huusivat he ja puivat pieniä nyrkkejään tähtien
kimalluksessa. "Sinun suvustasi on tuleva mahtavin Tanskan
valtakunnassa, jos annat meille aarteemme takaisin. Mutta kaikkein
onnettomin auringon alla on siitä ihmisestä tuleva, joka vie ne pois
tältä seudulta."
Rouva Sissela seisoi akkunassaan ja hymyili, vähääkään välittämättä
heidän uhkauksistaan, ja koko joukon täytyi niin lyntystää takaisin
Hiidenkivelle.
Seuraavana päivänä sai hevonen surmansa, ja sitä seuraavana päivänä
sairastui mieskin ja kuoli. Niin usein kun sitten peikkojen kapineita
kuljetettiin pois, sattui aina kummallisia tapauksia sille, joka
niitä säilytti. Taikka myöskin pääsi tuli irti Jens Holgerinpojan
vanhassa linnassa. Sentähden olikin monen mielestä viisainta olla
ärsyttämättä peikkoja ja antaa heidän entisten tavaroittensa jäädä
Ljungbyhyn.
Siellä ovat ne vielä tänäkin päivänä, ja jos haluat, voit vieläkin
puhaltaa pillin molempiin päihin kääpiöiden kuninkaan kunniaksi.