Yöllä lokakuun 10 päivää vasten 1471 loimusi lukemattomia nuotioita
Brunke-vuorella. Urhea kuningas Kristian, Oldenburgilaisen
hallitsijahuoneen kanta-isä, oli leiriytynyt sinne tanskalaisineen,
vaikuttaakseen Tukholman ja ottaakseen sitten koko Ruotsin haltuunsa.
Vallikoppain takana korjailivat sotamiehet ampuma-aseitaan.
Suurimmat kanuunat, tappelun päätekijät, olivat komeasti koristetut
irvistelevin naamoin ja avokitaisin jalopeuroin. Muutamat niistä
olivat pitkiä ja kapeita kuin käärmeet, jolla nimellä niitä
kutsutuinkin. Sotamiehet kieppuivat iloisina kantapäillään ja
mäjähyttelivät anturoitaan, ja jokaiselle kanuunalle olivat he
antaneet lempinimen. "Sinä Susikoira!" huusivat he suurelle
mörssärille, jonka kita ammotti tähtiä kohti. "Huomenna sitä tulee
ulvontaa ja pauhua. Kuningas Kristian on luvannut antaa ruotsalaisten
Sten Sturelle vitsaa kuin pahaiselle paitaressulle ikään."
Lähellä kuninkaantelttaa istui ritarillinen Kristian kookkaana ja
väkevänä, ympärillään Tanskan komeimmat, jokapäiväisissä aseleikeissä
karaistuneet aatelismiehet. Hänen yläpuolellaan liehui Tanskan
punainen lippu, valkea risti keskellä, kuuluisa lippu, joka eräässä
taistelussa oli pudonnut suoraan taivaasta.
Pohjoiseen pitkin Brunke-vuoren harjua oli metsäistä ja pimeätä.
Siellä oli pyhän Yrjänän kappeli ja pitaalitautisten sairaala.
Kun pitaaliset kävelivät mäillä, täytyi heidän aina kieputtaa
jäniksenräikkää tai nelistää pientä kelloa, jotta terveet tietäisivät
ajoissa paeta heitä. Tänä yönä ei ollut tuossa synkässä asunnossa
montakaan onnetonta, jotka olisivat voineet nukkua.
Päivän koittaessa alkoi teräspäähineitä välkkyä Järvan tiellä.
Sten Sture siellä talonpoikaisjoukkoineen kuunteli polvillaan
messua ja ripitti itsensä. Silloin luulivat he nähneensä verta
tippuvan pystytetystä ristiinnaulitun kuvasta. Vakuutettuina
taistelevansa oikean asian puolesta, hypähtivät he jaloilleen ja
tarttuivat aseisiinsa. Tappelumerkiksi käärivät he olkia ja lehviä
kypäreihinsä. Kolmetoistasataa haarniskapukuista ratsumiestä tuli
avuksi kaupungista Kungsholman yli, ja Sten Sture ratsasti sotajoukon
eteen ja piti puheen. Hän oli päällikkö kansan mielen mukaan, viisas,
sanassaan pysyvä, oikeutta harrastava ja tunnollinen, ja talonpojat
tiesivät, että hän oli heidän ystävänsä. "Jos te milloinkaan tahdotte
nauttia rauhaa Ruotsissa", sanoi hän, "niin seisokaa tänä päivänä
väistymättä minun kanssani!" -- "Niin teemme Jumalan avulla!"
huusivat he kaikki ja nostivat kätensä. Sitten kalisuttivat he
kilpiänsä sotahuutojen raikuessa. Pelottomina kulkivat he sitten
hiekkaharjuja kohden ja lauloivat:
Me Herran nimeen vaellamme,
Hänen armoonsa me uskallamme.
Kulkumme käy isoon Tukholmaan!
Kun pakoon vain ei Kristian nyt lähtis puittamaan!
Nuolia laskettiin uutterasti joutsille, ja ne, joilla oli pyssyjä,
laukaisivat niitä sytyttimillään. Hitaasti eteni ruotsalaisten
päälippu honkien välitse, ja tuhansin äänin virittivät talonpojat
pyhän Yrjänän laulun. Mutta tanskalaiset pitivät lujasti puoliaan,
ja pian horjui lippu sinne tänne ja painui jälleen rinnettä alas.
Vielä kerran ryntäsivät talonpojat vihollisen kimppuun ja iskivät
keihäin ja miekoin, mutta vielä kerran täytyi heidän väistyä. Sten
Sture arveli silloin parhaaksi taistella tasaisella maalla ja
kääntyi niitä tanskalaisia vastaan, jotka seisoivat pyhän Klaaran
luostarin lähettyvillä. Hänen hevosensa edessä juoksi leveäharteinen
talonpoika, jota sanottiin Vahvaksi Karhuksi, ja raivasi hänelle
tietä musertavin iskuin.
Kiivaasti puolustautuen vetäytyivät tanskalaiset kukkulaa kohti.
Heidän palavista etuvarustuksistaan vyöryi savua ja tulta, sillä
kaupungin porvarit olivat hyökänneet niiden kimppuun pelottoman
Nuutti Possen johdolla. Sankarillisesti taisteli kuningas Kristian
välkkyvässä haarniskassaan keskellä kuuminta kahakkaa. Omalla
kädellään löi hän Nuutti Possen kumoon, niin että tämä virui
hetkisen kuin kuolleena maassa, mutta itsekin sai hän niin ankaroita
haavoja, että verta vuoti hänen suustaan, ja hänen miestensä täytyi
viedä hänet pois taistelukentältä. Kummallisia juovia ilmestyi
taivaankannelle, ja ruotsalaiset huusivat niitä pyhän Eerikin
miekaksi. Molemmat valtakunnanliput olivat nyt joutuneet vastakkain,
ja viisisataa tanskalaista aatelismiestä virui verissään Tanskan
lipun ympärillä, kun ruotsalaiset sen lopulta valtasivat ja painoivat
sen maata kohti.
Sillävälin oli muuan ruotsalainen joukko kiertänyt vuoren pohjoisen
puolelta metsien taitse ja hyökännyt vihollisen selkään, niin että
tanskalaisten täytyi paeta ja tomupilvessä painuivat he Blasieholmaa
kohti. Hurjassa sekamelskassa ryntäsivät he sillalle, joka johti
Näck-virran yli, mutta ruotsalaiset olivat salaa sahanneet sen
kannatuspuut poikki, ja se suistui räsähtäen veteen. Niiden, jotka
eivät vielä olleet kaatuneet tai hukkuneet, täytyi silloin heittää
aseensa ja antautua ehdoitta vangeiksi. Niin että sinä päivänä pääsi
Sten Sture saamasta vitsaa pahaisen paitaressun tapaan.
Tykyttävin sydämin olivat rouvat ja neidot seuranneet taistelun menoa
Tukholman linnan tornista. Ilonkyyneliä vuodattaen riensivät he alas
tervehtimään sukulaisia ja ystäviä, jotka nyt kulkivat kaupunkiin
Sten Sturen kanssa. Ylhäiset ja alhaiset syleilivät toisiaan, ja
kirkkojen kellot kumisivat. Virsin ja messuin kiittivät ruotsalaiset
Jumalaa ja pyhää Yrjänää voitosta, joka oli pelastanut maan.
Vapaa-ehtoisia lahjoja koottiin. Niillä laitettiin Isoon kirkkoon
komea pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen kuvapatsas, ja se pyhä Yrjänä ei
ole vieläkään hellittänyt miekkaa kädestään.
Sten Sturesta tuli sitten viisas valtionhoitaja. Hänen aikanaan
painettiin ensimäinen kirja Ruotsissa, ja Uppsalaan perustettiin
Pohjolan ensimäinen yliopisto. Kuningas Kristian katsoi viisaimmaksi
ainakin toistaiseksi antaa vitsansa viheriöidä metsässä. Mutta hänen
kuoltuaan sai Sten Sture taistella monet taistelut hänen poikaansa
Hannua vastaan, joka kruunattiin Ruotsin kuninkaaksikin. Tanskan
kuningatar suljettiin vihdoin Tukholman linnaan, ja hän puolusti
sitä kuin mies. Vasta kun holvit ja kellarit olivat ruumiita täynnä,
antautui hän vangiksi.
Sten Sture saattoi hänet rajalle asti, mutta kotimatkalla sairastui
hän ja kuoli Jönköpingissä. Kaupunginvouti pukeutui silloin
kauppiaaksi ja vei ruumiin salaa vuotiin käärittynä re'essä
Tukholmaan. Muuan palvelijoista, joka kooltaan ja ryhdiltään
muistutti herra Steniä, sai sen sijaan ottaa ylleen kuolleen
isäntänsä vaatteet ja ritarinvitjat ja istua hänen hevosensa
selkään. Vanhaa valtionhoitajaa oli usein vaivannut vaikea
silmätauti. Palvelija sitoi sentähden kääreen silmilleen ja
jokaisessa yöpymispaikassa meni hän heti maata ja puhalsi kynttilät
sammuksiin. Onnettomuudesta puhuttiin vasta Tukholmaan päästyä.
Ruotsalaismielisillä herroilla oli siten ollut aikaa järjestää
ja selvitellä asiat, ja valtionhoitajaksi valittiin herra Svante
Niilonpoika. Hänen isänsä oli ollut vanhan herra Stenin ystävä ja
asetoveri, ja hän polveutui äidinpuolelta eräästä Sture-nimisestä
ritarista.
Sten Sture haudattiin Strängnäsin tuomiokirkkoon, eikä Ruotsi ole
koskaan lakannut kunnioittamasta häntä ja lukemasta häntä suurimpien,
jaloimpien miestensä joukkoon.