Jalat paljaina ja tukka leikattuna polvistui pieni tyttö Vadstenan
luostarikirkon pää-alttarin eteen. Vaikka hän oli vasta yhdeksän
vuotias, vihittiin hänet jo nunnaksi. Hänet puettiin harmaaseen
sarkapukuun, vyö, jota piteli yksinkertainen puunappi, kietaistiin
kohdalleen ja mustan hunnun yläreunaan kiinnitettiin valkeasta
palttinasta tehty umpinainen kruunu, jota koristi viisi veripunaista
pyörykkää.
Kaarle Nuutinpoika eli vielä silloin, ja pieni nunna oli hänen
tyttärensä. Tytön äiti lepäsi haudattuna parin askeleen päässä
alttarista, jolla nyt upeili pyhän Birgitan hopea-arkkunen. Kuningas
saapui täydessä juhlakomeudessaan syleilemään nuorta nunnaa
jäähyväisiksi, mutta palavan kaipuun täyttäminä katseli tämä kaiken
aikaa luostarin ovella odottelevia sisaria. Valkeine kruunuineen
olivat he kuin morsiamia tai kuningattaria, ja heidän kasvoistaan
paistoi ylevä rauha. Hän tiesi, että kun hänet seuraavan kerran
viedään ulos siitä ovesta, makaisi hän kuolleena paareillaan.
Muistuttaakseen häntä tästä nosti neljä sisarta näkyviin paarit,
joille oli levitetty multaa, mutta hän kiiruhti niiden ohi ja
heittäytyi onnellisena päänunnan rinnoille. "Päänunna", sanoi piispa.
"Minä uskon tämän Jumalan palvelijattaren sinun käsiesi huomaan. Kun
tilinteon päivä tulee, jätä hänet silloin takaisin pyhempänä kuin
hänet sait!" Ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä ainiaaksi. Nyt oli hän
nunnana Vadstenan luostarissa.
"Oletko sinä niin vanha", kysyi hän ja katsoi päänunnaa silmiin,
"että muistat ajan, jolloin pyhä Birgitta-rouva vielä vaelsi ihmisten
seassa?" Hänellä itsellään oli sama nimi kuin pyhimykselläkin, ja
siitä oli hän sekä iloinen että ylpeä.
"Pikku sisar", vastasi päänunna surunvoittoisesti hymyillen -- ja
siitä hetkestä lähtien kutsuivat nunnat häntä aina vain "Pikku
Sisareksi" -- "niin vanha ei ole kukaan meistä. Me nunnat näemme
kuitenkin sen pyhän naisen joskus unissamme, mutta se tapahtuu vain
silloin, kun meitä odottaa hyvin suuri onni. Aivan kuin hyvä äiti
käyskelee hän ympäri luostaria ja katsoo tarkoin, että tuli ja kaikki
kynttilät ovat huolellisesti sammutetut yöksi. Siksipä ei Vadstena
voikaan koskaan palaa."
Pikku Sisar ajatteli, voisiko hänestä koskaan tulla kyllin
arvokasta näkemään sellaista unta. Mutta ensimäisinä päivinä oli
hänellä paljon uutta nähtävänä ja kuultavana ja koettavana. Hän
sai suudella rukousnauhaa, joka oli kuulunut satakymmenen vuotta
vanhalle nunnalle Ramborg Bruddentyttärelle. Sisar Ramborg oli ollut
luostarin ensimäisiä asukkaita, ja heitä mainittiin aina erikoisella
kunnioituksella. Hän sai hivellä kädellään alttariliinoja, jotka
taitava Anna Laasentytär oli ommellut. Hän sai myöskin hiljaa istua
Botilda Pietarintyttären vieressä ja katsella, miten tämä piirteli
mitä sirointa kirjoitusta vasikannahalle, jonka hän oli saanut Skaran
piispalta. Kun nunna oli kirjoittanut pari lehteä valmiiksi, meni
hän veljien puheluristikolle ja pudotti ne seinään kiinnitettyyn
tynnyriin. Kun sitten tynnyriä pyörähytettiin ympäri, otti munkki
toiselta puolen pohjalle jääneet lehdet. Sillä ristikon takana oli
munkkiluostari. Munkit olivat oppineita ja vakavia miehiä, mutta he
eivät saaneet koskaan tavata nunnia muualla kuin puheluristikolla.
Heillä oli suuri sali täynnä kirjoja, ja arvokkaimmat riippuivat
seinällä ketjuihin kiinnitettyinä.
Hauskinta oli kuitenkin Pikku Sisaresta leikitellä nukellaan, jonka
hän oli tuonut luostariin pikkukapineittensa joukossa. Nukke oli
puusta ja sen hame kankeata hopeakangasta. Hän sitä riisui ja puki ja
suuteli ja valmisti sille vuoteen iltaisin.
Mutta kun lauvantai tuli, kulki päänunna katsomassa, ettei
sisarilla ollut mitään luvatonta arkuissaan. Silloin täytyi Pikku
Sisarenkin avata arkkusensa ja antaa hänelle nukke, vaikka kyyneleet
kihosivatkin silmiin. "Jumalan palvelijatar ei saa omistaa mitään",
sanoi päänunna lempeästi ja vei nuken mukanaan. "Nyt rupeat sinä
neulomaan ja askartelemaan meidän vanhempien kanssa."
Pikku Sisar ajatteli nukkeansa koko illan. Kolme kertaa aterian
kestäessä kopahutti aina päänunna veitsellään pöytään, jolloin kaikki
nousivat seisaalleen ja toistivat: "Ave Maria, ave Maria!" Sitten
saivat he huvitella puutarhassa ja puhella, mutta ilman lörpöttelyä
ja turhia sanoja, vaan Pikku Sisar kulki alakuloisena itsekseen ja
suri katkerasti.
Kun tuli maatamenon aika, kömpi hän sarkavuoteelleen. Mutta hänen
oli vaikeata nukkua. Hän loikoi siinä ja tuijotti itkettynein silmin
harmajasumuiseen kevätyöhön. Varovasti hiipi hän ovelle ja heitti
pelokkaan katseen toisiin avonaisiin koppeihin. Siellä makasivat
nunnat vuoteillaan yöhameissaan ja hunnuissaan. Kun hän näki, miten
levollisesti he nukkuivat yksinkertaisissa puvuissaan kaukana
maailman myrskyistä, halasi hän yhä palavammin pian tulla heidän
kaltaisekseen. Vartijatar tuli sulkemaan ovia, kaikki vaipui syvään
hiljaisuuteen, ja Pikku Sisar veti jälleen nahkapeitteen korviinsa.
Silloin tunsi hän lempeän käden laskeutuvan sydämelleen, ja kun
hän katsahti ylös, seisoi siinä hänen puoleensa kumartuneena vanha
rouva, joka oli kauniimpi ja hellempi kuin kukaan ihminen. Valkeilla
hiuksilla väräjöi kirkas valokehä. "Sinä yrttitarhani helein
kukkanen", sanoi hän äidillisesti, "miksi lyö sydämesi niin kovaa
toisten nukkuessa? Minä olen Birgitta, ja minä olen muuttava sinun
ensimäisen surusi tuoksuviksi ruusuiksi ja minä olen pian noutava
sinut vielä täydellisempään iloon, missä ei itkua ole."
Pikku Sisar tarttui hänen käteensä, peljäten unen loppuvan, mutta
silloin soi jo kello. Vaikka oli vasta kolmen, neljän aika aamulla,
nousi hän vuoteestaan, vilusta väristen. Hän sytytti kynttilänsä ja
seurasi toisten nunnain kulkuetta kirkkoon, missä he tervehtivät
auringonnousua kiitoslauluin. Kaksitellen astuivat he sitten
avonaisen haudan ääreen, missä päänunna otti multaa käteensä ja
puhui kuolemasta. Sitten kuunneltiin messuja ja neulottiin suuressa
salissa, jonka akkunat loistivat kirkkaina. Silloin ei saanut kukaan
puhua. Mutta luostarin hiljaisuudessakin tunsi Pikku Sisar sydämensä
yhtä iloiseksi kuin ennenkin, eikä kukaan kuullut hänen enää
valittavan.
Joskus tapahtui kyllä, että joku nunnista painoi päänsä rinnoilleen
ja joutui maailmallisten ajatusten kiusattavaksi. Silloin löi
ikäänkuin rauhattomuuden aalto läpi kaikkien sydänten, ja rikollinen
pantiin pimeään huoneeseen rukoilemalla parannusta tekemään. Kun
hän tuli ulos, oli hän jälleen samanlainen kuin aikaisemminkin, ja
ensimäisen iltasoiton jälkeen tulivat kaikki sisaret hänen luokseen
ja kuiskasivat: "Antakaa meille anteeksi, jos joku meistä on teidän
mieltänne pahoittanut, kuten me teille anteeksi annamme kaikesta
sydämestämme!"
Sukulaiset ja ystävät kolkuttivat joskus maailmanportille, ja Pikku
Sisar sai silloin puhua heidän kanssaan ristikon läpi. Mutta mitä
enemmän päiviä kului, sitä enemmän unhoittivat maailman asukkaat
hänet, sillä heillä oli omat taistelunsa taisteltavinaan. Sitävastoin
tuli usein kuolemansairaita ylimyksiä veljien luostariin. Heille
laitettiin vuode oljista sairastupaan, ja he olivat onnellisia
saadessaan viimeiseen asti kuulla kellojen soittoa, ja kuninkaan
tytär pesi sairaiden vaatteita.
Hän ei ollut enään yhdeksän vuotias, vaan yhdeksäntoista, jopa yli
kahdenkymmenenkin. Mutta aina häntä vain sanottiin Pikku Sisareksi,
sillä hän oli niin hintelä ja hänen astuntansa niin kepeä, ja hän
oli niin kalpea ja läpikuultava, kun hän käyskeli siinä valkoisessa
kruunussaan jalavain alla. Sisaret eivät lainkaan ihmetelleet, ettei
niin hiljainen, niin rakastettava olento voinut pitkäksi aikaa
pysähtyä maan päälle. Eräänä aamuna tapasivat he hänet niin heikkona,
että he lähettivät hakemaan rippi-isää, ja rippi-isä pani palavan
vahakynttilän hänen käteensä ja kuiskasi: "Jumala sytyttäköön sinulle
ijankaikkisen valon!"
Kun hän oli uinahtanut ikuiseen lepoon, vei päänunna sisaret
kaapilleen etsimään kätkettyä nukkea ja panemaan sen säilyyn vainajan
viattomaksi muistoksi. Mutta siinä, mihin nukke oli laskettu, olikin
nyt mitä ihanimpia, tuoreimpia ruusuja, vaikka kevät oli vasta aivan
alullaan. Päänunna poimi ruusut viittaansa. Vaan joka kerta, kun hän
oli ottanut niitä kourallisen, lehahti hämärään kaappiin uusi, yhtä
vienosti tuoksuva ruusukumpu, kunnes hän lopulta ei jaksanut enempää
kantaa. Hän meni silloin vainajan kammioon ja siroitteli kaikki
ruusut Pikku Sisaren ruumiille.
Illalla tulivat veljet ja kantoivat hänet paareilla kirkkoon. Sinne
haudattiin hänet nunnien yölaulujen hymistessä ja päivän viimeisen
kajastuksen kullatessa länsiseinän suippokaarisia akkunoita.