VISBY.

Pengermittäin kohosi merestä Visby, Pohjolan ylpein, kaunein

kaupunki. Myöskin meren pohja sataman ulkopuolella laskeutui levein

pengermin, niin että vesi auringon paistaessa sen kalvoon oli

ensin vaaleahtavaa, mutta syvemmillä paikoin smaragdinvihreää. Ja

syvimmällä kohdalla keinuivat aallot kirkkaan sinisinä. Päätytalot ja

lukemattomat kirkot kilpailivat keskenään korkeudesta, ja koko tämän

rikkaan hansa-kaupungin ympäritse kiipeili muuri torneineen kolmasosa

peninkulman pituisena. Pyhän Niklaksen kirkon korkeaan torniin oli

värikivistä laitettu koristus, joka välkkyi kauvas merelle kuin

rykelmä lyhtyjä.

Pietari Snuggissa, joka juuri hyppäsi maihin rantaan kiinnitetystä

purresta, ei ollut juuri paljoa katsottavaa. Hän oli vain

köyhä kutojankisälli, joka oli ollut maailmalla vaeltamassa

ammattitietojensa lisäämiseksi. Otsatukka valui alas silmille, ja

kasvultaan oli hän vähäinen ja hintelä. Mutta onnelliselta hän

näytti. "Uneksinko, vai olenko valveilla?" änkytti hän ja hinasi

matkalaukkua hartioilleen.

"Kyllä sinä nyt tosiaankin olet kotona jälleen", vastasi hänen

entinen mestarinsa, joka odotti häntä avoimin sylin. Hän kuljetti

nuorukaista ohi gottlantilaisten puuastioiden, turkisten ja

hiekkakivilohkareiden, joita paraillaan toimitettiin laivoihin.

Väkevä tuoksu levisi mauste- ja suitsutuslaatikoista, jotka olivat

tulleet Levantista asti, ja pari kolme kauppiasta purki varovasti

kääreistä koralleja, kultalankaa, samettia ja norsunluuta.

Torilla oli vaatimattomampia tavaroita tarjolla. Siellä myytiin

palttinaa ja yksinkertaisia kenkiä, naudanlihaa ja humalaa. Pietari

Snugg oli aivan pyörällä päästään, kun hän vihdoin avatusta

myymäläluukusta kurkisti mestarin pieneen taloon, missä kisällit

parhaillaan tarkastelivat erilaisiksi värjättyjä lankavyyhtejä ja

keriä.

Vaikka mestari Siimeon yhä asui sen matalan katon alla, jonka

suojassa hän oli alkanut ansaita leipäänsä kutojana, oli hän nyt

luotettava kauppias, jolla oli oma myymälä ja jota mainittiin Visbyn

ylpeydeksi ja kunniaksi.

Tukka ja parta valui pitkin, muhkein kiemuroin hänen mustalle

puvulleen, ja hän näytti aivan apostolilta. "Jos tahdot olla hurskas

poika ammattisääntöjen mukaan", sanoi hän Pietari Snuggille, "niin

laske matkalaukkusi penkin alle ja jää palvelukseeni. Mutta koska

ilta on kaunis, niin lähtekäämme hiukan kävelemään!"

"Herra isä", vastasi Pietari Snugg, ylen iloissaan siitä, että

oli jälleen päässyt vanhoille, tutuille paikoille. "Kunnia olkoon

ammatille, mestareille ja kisälleille! Lupaan totella sinua kaikessa

nöyrästi ja uskollisesti."

Vanhimman kisällin nimi oli Pietari Dask. Hänestä oli mestari

Siimeon paras mies maailmassa, ja hän heitti sukkulan kädestään

ja katkeroittui kateudesta, kun hän huomasi mestarin ystävyyden

tulokasta kohtaan.

Mutta mestari ja hänen suojattinsa olivat melkoisen ylpeitä

kaupungistaan, vaellellessaan siinä pitkin kiemurtelevia katuja.

Päivällä oli satanut, ja kattokourujen avokitaiset lohikäärmeet

ruiskuttivat valtavia vesisuihkuja. Kauniisti hakattujen ruusujen,

liljojen ja apilanlehtien alta aukeni pieniä, muurivihreän ympäröimiä

ovia luostarinpihoihin, missä munkit istuivat silkkiäispuiden ja

pähkinäpensaiden varjossa lukemassa hartauskirjojaan. Ristikon läpi

saivat he ihailla lipasta, missä väitettiin olevan Maaria Magdalenan

jäännöksiä, ja Kristus-kuvapatsasta, joka oli tehty puhtaasta

kullasta ja joka oli viisivuotiaan lapsen kokoinen. He astuivat alas

kynttilänhohtoisten, kauttaaltaan hopeapukeisten alttarien ääreen

maanalaisiin kappeleihin, ja he nousivat kirkkoihin, jotka oli

rakennettu toistensa päälle. Mestari otti vihdoin nuorukaista kädestä

ja vei hänet ulos kaupunginmuurin suippokaariportista. Sieltäpä näkyi

ihmeellinen niitty. Kukat loistivat monivärisinä ruohossa, ja nuoriso

karkeloi iloisten sävelten kaikuessa. Vaeltajat pysähtyivät vasta

hirsipuiden alle hirsipuumäelle. Raskaita pilviä kerääntyi taivaalle,

ja lybekkiläisiä, skotlantilaisia ja hollantilaisia laivoja lasketti

täysin purjein satamaa kohti.

Pietari Snugg risti kapeat kutojankätensä, taivutti päätään

taaksepäin ja katsoi syvälle taivaan sinipälviin kirkkailla

silmillään. Mestari luki hänen ajatuksensa. "Niin", sanoi hän

ankaran juhlallisesti, "opi karttamaan pahaa, jos tahdot tulla kelpo

kisälliksi, jonka maine ei tunne huonojen tekojen tahraa! Tällä

vuorella rangaistaan pahantekijät. Sinä olet nyt nähnyt rikkautemme.

Kaikkiin ilmansuuntiin käyvät meidän kauppatiemme yli meren. Visbyn

suuruus ja mahti ennen kaikkea! Mutta oletko ajatellut, kuinka

monen käden täytyy uurastaa, jotta yksikin ainoa laiva kohoaisi

emäpuulleen? Iloa ja huvitusta vapaahetkinä, kisälli, mutta vakavaa

aherrusta pitkän, pitkän työpäivän kestäessä!"

Kun he astuivat taas mestarin taloon, olivat toiset koristautuneet

lehvin ja nahoin, viettääkseen Pietari Snuggin tervetulijaisia. He

paiskelivat häntä niin vimmatusti puoleen ja toiseen, että hänen

jalkansa koskettivat useammin kattoon kuin lattiaan. Kateellinen

Pietari Dask käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja nipisti häntä

aika kipeästi takaapäin. Pietari Snugg käännähti ympäri ja kävi

käsiksi suureen, ruskeanaamaiseen kisälliin. "Nyt sinä saat oikein

isän kädestä", sanoi hän ja löylytti miestä niin rotevasti, että

paukkina kuului kadulle asti. Sitten meni hän matkaansa, paneutui

penkille pitkäkseen ja nukkui kohta kuin tukki. Sellainen oli tuo

säyseä Pietari Snugg suuttumapäällä, ja sitähän ei sovi kenenkään

ihmetellä.

Häpeissään ja kiukun puna poskilla sieppasi Pietari Dask salaa hänen

lakkinsa ja painui puutarhan ruusupensaiden väliin. Pohjiltaan oli

hän kyllä kunnon toveri, jonka sydän oli oikealla paikallaan, mutta

sitä hän ei voinut koskaan sulattaa, että joku toinen syrjäyttäisi

hänet mestarin suosiosta. Kun koko talo oli vaipunut unen helmoihin,

kiipesi hän katolle ja hilautui ainoasta uuninpiipusta alas. Se

johti erääseen kamariin, jonne ei kukaan, paitsi mestari, saanut

milloinkaan astua ja jota mestarin oli tapana kutsua salaiseksi

työkammiokseen. "Niin rikkaalta mieheltä ei varmaankaan puuttune

kultaa eikä hopeaa", ajatteli Pietari Dask, ryömiessään uunista

ja heittäessään kadehditun kisällin lakin lattialle. "Kun mestari

huomenaamulla havaitsee omistavansa pari hopeakannua vähemmän, ja

niiden sijasta löytää tämän lakin, luulenpa totisesti, että sinun

onnesi, veli Tulokas, saa hyvin pikaisen lopun."

Hän haparoi ympäri huonetta, mutta se oli tyhjä ja kylmä, ja nokiset

kädet painoivat suuria tahrapilkkuja seiniin. Ainoa, mitä hän sieltä

tapasi, oli kehno puutuoli ja pöytä, jolla lojui aika paksuja

paperilajia. Akkunaisesta tihkuvassa valonkajastuksessa selaili

hän papereja, ja huomasi mestarin täyttäneen niitä päivä päivältä

numeroilla. Ne olivat hänen salaisia laskelmiaan. Tällaiseltako siis

näytti rikkaan kauppiaan pyhässä salakammiossa! Köyhinkään ei olisi

saattanut sitä komeutta kadehtia. Mutta ahertaa, ahertaa täytyi

molempain, jotta Visby paisuisi mahtavaksi ja suureksi. Pettyneenä

kiipesi Pietari Dask huoneesta samaa tietä, jota oli tullutkin, ja

peseytyi kaivolla oikein lauvantaipuhtaaksi.

Mestari nousi jo auringon mukana silmäilemään papereitaan. Heti

kynnykseltä huomasi hän seinien nokiset tahrat ja tunsi suojattinsa

lakin. Hyvin surullisena otti hän sen käteensä ja hoippui nukkuvain

kisällien huoneeseen. Hän kumartui hiljaa heidän ylitseen. Kenenkään

kädet eivät olleet noessa. Mutta hän ymmärsi, kuka oli syyllinen,

nähdessään, että yksi heistä oli jo niin aikaisin tuoreeltaan

peseytynyt. "Hän syö minun leipääni, ja minun velvollisuuteni on

olla hänelle isän asemassa", ajatteli hän. "En tahdo tehdä häntä

onnettomaksi, vaan koetan häntä parantaa." Hän painoi sukkelasti

lakin Pietari Snuggin päähän, ja mainitsematta sanallakaan yön

tapahtumista herätti hän toratoverukset iloisesti huutaen: "Teidän

molempain nimi on Pietari, ja molemmat osaatte te kirjoittaa ja

molemmat olette te kunnon poikia. Sanonpa teille jotakin. Kauppiaana

en voi kauvempaa maleksia täällä teidän kisällien valvojana kuin

mikäkin tavallinen käsityöläinen, mutta erotakkaan en teistä

haluaisi. Toimitan teidät vihityiksi kauppiaiden kunnianarvoisan

ammattikunnan oppilaiksi. Pukeutukaa pyhävaatteisiinne ja seuratkaa

minua!"

Syyllinen kisälli kuunteli tätä puhetta kummissaan ja epäluuloisena,

sillä hänhän tiesi, että mestari Siimeonin oli täytynyt löytää

hänen toverinsa lakki työkammiostaan. "Kaikki antaa hän anteeksi

tulokkaalle", mietti Pietari Dask matkalla. "Ei hän poikaa rankaise,

vaan hankkii hänelle vielä lisää kunniaa. Ja näön vuoksi saan

minäkin, hyljätty raukka, seurata mukana. Mutta kyllä minä tämän

kostan."

Siimeon vei heidät suureen, pimeään saliin, missä mustapukuisia

kauppiaita oli kokoontunut alttarin ympärille. Alttarilla näkyi risti

ja kaksi kynttilää.

"Vannokaa, ettette mene kenenkään naisen kanssa naimisiin!" käski

muuan valkohapsinen vanhus ja astui heidän eteensä.

"Sen vannomme", vastasivat he ja laskivat sormensa ristille.

"Vannokaa, ettette koskaan kavalla salaisuuksiamme!" jatkoi vanhus

syvällä äänellään. Kun he olivat senkin vannoneet, paljasti hän

arkkusen, joka oli suljettu monin lukoin ja telkein. "Tämä on nyt se

salainen lipas, jota me sanomme pyhän Olavin arkuksi", ilmoitti hän.

"Huomenna otetaan se mukaan kauppamatkalle Novgorodiin suojelemaan

yrityksiämme ja siunaamaan meille voittoa. Onneton se, ken ei vartioi

pyhän Olavin arkkua kaupungin kalleimpana pyhän jäännöksenä! Ja

sinut, Siimeon, olemme valinneet johtamaan matkaa ammatinvanhimpana,

sillä kuka olisi Visbyssä niin kunnioitettu ja arvossapidetty kuin

sinä!"

Ja uljas laivasto keinui seuraavana päivänä Suomenlahtea kohti.

Venäläisten jokien suulla täytyi tavarat lastata pienempiin

veneisiin, jotka joskus kaatuivat kumoon väkevässä virrassa.

Novgorodissa laskivat kauppiaat maihin erään aidatun alueen

lähettyville, missä näkyi pitkä myymälärivi ja pyhän Olavin kirkko.

Heitettyään arpaa paraista makuupaikoista, alkoivat he kantaa

tavaramyttyjä aluksestaan ja pinosivat niitä itse kirkkoonkin.

Alttarille ei saanut mitään panna, mutta seinivieret olivat täynnä

säkkejä ja astioita. Vaaka painoineen oli siellä myös. Niin pyhässä

paikassa ei kukaan rohjennut punnita väärin tai harjoittaa petosta

pilariin muuratulla kyynäräpuulla mitatessaan. Siimeon seisoi siellä

koko päivän ja ohjasi ja jakoi käskyjä, kuten ammatinvanhimman tuli

ja sopi. Vaatimattoman näköisenä, välittämättä niistä kalleuksista,

jotka kulkivat hänen käsiensä läpi, nauttien usein vain tilkan

maitoa ja palan mustaa leipää vierestään penkiltä, mietti hän uusien

kauppasuhteiden solmimista ja Visbyn suuruuden ja mahtavuuden

lisäämistä. Huolellisimmin vartioi hän Pyhän Olavin arkkua, jota

säilytettiin alttarin takana. Kun Pietari Snugg iltaisin oli sulkenut

kirkon oven, täytyi hänen aina tarkasti piilottaa avain, jottei

kukaan sitä näkisi eikä saisi käsiinsä.

Eräänä pimeänä iltana, kun Pietari tuli ovea sulkemaan, huomasi hän

lyhdyn liikkuvan alttarin takana. "Pyhän Olavin arkun avuksi!" huusi

hän ja juoksi alttaria kohti, avain iskuun kohotettuna. Kumartunut

haamu vilahti silloin ovea kohti ja törmäsi muutamiin tyhjiin

puu-astioihin, niin että ne vierivät hujan hajan ja sulkivat tien

hänen jäljestään. Kaatuneen lyhdyn tuikkeessa oli Pietari kuitenkin

tuntevinaan haamun vanhaksi vihamiehekseen.

Melun kutsumana saapui Siimeon kohta paikalle. Tarkasteltuaan arkkua

lyhdyn valossa ja huomattuaan sen koskemattomaksi, veti hän Pietarin

etäisimpään nurkkaan ja kuiskasi: "Minä olen aina pitänyt sinusta,

koska sinä olet ollut rehellinen ja luotettava nuorukainen. Vain se,

joka saattaa pidellä kultaa ja hopeaa niin kylmin käsin kuin sinä,

on mahdollinen kerran tulemaan suureksi kauppiaaksi. Nyt panen minä

toivoni sinuun, Pietari. Mitään muuta ei ole varastettu, paitsi

pieni rasiainen, joka oli arkulla ja jonka kanteen oli poltettu

minun puumerkkini. Siihen olin minä pannut testamenttini siltä

varalta, että sattuisin matkalla kuolemaan. Siinä testamentissa

taas ilmaisin, mihin paikkaan Visbyn taloani olin kätkenyt vuosien

kuluessa keräämäni aarteet. Ne ovat siellä salakammiossa aivan muurin

vieressä, hiiltyneen lattiapalkin alla. Ammatinvanhimpana täytyy

minun jäädä tänne vielä vähäksi aikaa, mutta riennä sinä kotiin ennen

minua. Pelasta omaisuuteni, muuten tulee minusta rutiköyhä!"

Jo samana yönä lähti Pietari kotimatkalle. Mutta noustessaan

maihin Visbyssä huomasi hän jotakin tavatonta olevan tekeillä.

Haavoittuneita kannettiin paareilla, ja aseistettuja porvareita

kulki pitkin katuja. "Me panimme luottamuksemme Visbyn rikkauteen",

sanoivat he. "Kuka olisi uskonut, että mahtavan Visbyn täytyisi

kerran nähdä ristinkaritsalla koristettu lippunsa hevosten

poljettavana! Nyt viruu kahdeksantoistasataa Gottlannin miestä

verissään tuolla kentällä. Tanskan kuningas Valdemar Atterdag

tarvitsee aarteitamme, ja nyt on hän noussut maihin ja lyönyt meidät."

Osoittaakseen, että kaupunki oli miekalla valloitettu, oli

kuningas revityttänyt osan ympärysmuuria. Siitä aukosta kulki

hän nyt parhaillaan kaupunkiin torvien toitottaessa. Ylimystensä

seuraamana ratsasti hän koristetulla hevosella, ja kaksijakoinen,

ruskeanpunainen parta peittyi melkein kokonaan kärpännahkakauluksen

alle. Isolle torille kuljetutti hän kolme tyhjää olutammetta ja pani

airueen kuuluttamaan, että elleivät ammeet kolmen tunnin kuluessa

täyttyneet hopealla, ryöstettäisiin ja poltettaisiin koko suuri,

ihana Visby.

Porvarit toivat komeimmat kalleutensa ja heittivät ne ammeisiin.

Mutta ammeet eivät vain täyttyneet. Kaulanauhoja, ristejä ja

lusikoita siellä kimalteli, mutta tarpeeksi ei niitä vain tullut.

Silloin raastoivat he kirkoista ehtoollismaljat ja hopea-arkkuset,

mutta kolmannesta ammeesta puuttui vielä paljon. Kolmas tunti

oli kulumaisillaan loppuun, sen osoitti säälimättä aurinkokello

kirkonseinässä. Kansa näki varjon siirtymistään siirtyvän ja

vihollisten kokoontuvan yhä suurempiin parviin.

Mestari Siimeonin talo oli tyhjä ja kaikki ovet auki, ja

salakammiosta tapasi Pietari vihamiehensä, joka toisella laivalla

oli ennättänyt perille ennen häntä ja joka nyt kiihtyneenä ja

hämmennyksissään tavaili vaikealukuista testamenttia. Pietari ojensi

hänelle arvelematta kätensä. "Eniten on ehkä minun vikaani, että

meistä on tullut vihamiehet", sanoi hän. "Ja katkeruus on tehnyt

sinusta sekapäisen ja sokean. Ammattiveli, sinunhan suurin halusi on

myös tulla kunnon kisälliksi?"

Pietari Dask katsahti häneen pelokkaasti. Hänen kasvonsa osoittivat

selviä jälkiä omantunnontuskista, joita hän oli koettanut tukahuttaa.

"Ja sitä sinä kysyt", vaikeroi hän ja kätki pään viittaansa. "Miten

olenkaan voinut kerta kerralta menetellä niin pahoin omaa isäntääni

vastaan, joka ei ole koskaan toivonut minulle muuta kuin hyvää!"

Pietari Snugg mursi silloin kirveellä hiiltyneen palkin muurin

vierestä. Kolossa näkyi rivi kiinnikurottuja pusseja, täynnä

hopearahoja. Hän kääntyi toverinsa puoleen ja laski kätensä hänen

olalleen. "Tässä on", sanoi hän, "juuri se hopea, mitä Visby nyt

vaatii arvokkaimmalta ammatinvanhimmaltaan."

Yhdessä kantoivat he sitten pussit torille ja kaatoivat niiden

sisällön kolmanteen ammeeseen. Ja kun he olivat heittäneet kädestään

viimeisen tyhjän pussin, oli amme täyttynyt reunojaan myöten ja Visby

pelastettu.

Kun sitten Siimeon syksymmällä saapui kotiin ja astui kammioonsa, oli

palkki vielä murrettuna kätköpaikan avaamisen jäljiltä. Keltaisia

lehtiä oli tarttunut hänen kenkiinsä ja vaatteisiinsa, ja sama syksyn

väri levisi yhä keltaisenkalpeampana hänen kasvoilleen. Ovipieleen

nojaten tuijotti nyt rutiköyhä vanhus paikkaan, missä kaikki hänen

työteliään elämänsä säästöt olivat olleet varmassa kätkössä. "Isä",

sanoivat molemmat kisällit ja suutelivat hänen hihaansa, "me

kaadoimme sinun hopeasi Valdemar Atterdagin ammeisiin. Jos olemme

pahoin tehneet, niin vie meidät hirsipuumäelle."

Hän viittasi heitä istuutumaan kanssaan pöydän ääreen. "Paitsi meitä

kolmea ei kukaan tiedä, mitä tapahtui pyhän Olavin arkun ääressä",

puhui hän hitaasti ja tukahuttaen huokauksensa. "Kaduttu olkoon myös

unohdettu. Minä olen vanha ja saatan tarvita nuoria ystäviä. Siksi

otankin teidät nyt kauppahuoneeni osakkaiksi kuin jos olisitte omia

poikiani. Visby ei enää milloinkaan kohoa entiseen mahtavuuteensa,

mutta yksi on meille vielä jäänyt: pitkä, pitkä työpäivä."