Käggleholmassa Väringen-järven rannalla Närkessä asui herra Gudmar
Maununpoika. Hän istui mieluimmiten pikarin ääressä tai hevosen
selässä ja eräänä jouluiltana ratsasti hän järven jäälle, eikä
tullut takaisin. Seuraavana joulu-iltana kuului kavioiden töminää
pihalta. Hänen vaimonsa hyppäsi ovelle muiden tuvassa-olijain mukana
ja huudahti iloissaan: "Kas, herra Gudmar!" Mutta samassa hevonen
käännähti ja potkaisi kolme, neljä seinähirttä sisään. Sitten
karahutti herra Gudmar tiehensä, eikä häntä sen koommin nähty.
Kun joulu kolmannen kerran lähestyi, sanoi vaimo pojalleen Ulville:
"Finnstadissa Roslagenin puolessa asuu kunnianarvoisa, mahtava
Tiundalandin laamanni Birger Pietarinpoika. Hän on nyt leskimies,
mutta minä tiedän, että hänen pikku tyttärensä Birgitta tulee
viipymään juhlat kotonaan. Pian on hän kolmentoista, ja sinä
kahdeksantoista. Ja nyt ilmoitan sinulle jotakin. Autuas isäsi ja
herra Birger puhuivat usein teidän avioliitostanne. En tahdo estää
sinua itse ensinnä tapaamasta häntä. Ratsasta Finnstadiin! -- Ulv,
sano, millaisen vaimon sinä mieluiten tahtoisit?"
Ulv Gudmarinpoika, joka tuli hiukan isäänsä, näpähytti sormiaan ja
vastasi: "Hei, äiti! Hänen pitää oleman säteilevän iloisen ja hänen
pitää antaman minun laulella pikarin ääressä. Hei, hei, äiti! Hänen
täytyy jaksaa tanssia minun kanssani aina auringonnousuun asti!"
Ja niin hän hyppäsi satulaan ja ratsasti Finnstadiin.
Finnstadin taloryhmä oli mustaksi tervattu ja synkkä. Sitä ympäröivät
pakanuudenaikaiset kiviröykkiöt ja luolaisat vuorenlouhikot ja
sinne tänne viskellyt kallionlohkareet. Orjat olivat vapautetut,
mutta ne olivat suurimmaksi osaksi suomalaista syntyperää ja ne
taisivat taikoja ja kaikenlaisia muita noitakeinoja. Uskollisia
kuin kulta olivat he isännälleen, ja lapset pitivät heistä paljon,
mutta hänen selkänsä takana oli heillä omat uskonsa. Iloisina
kumartelivat he uudenvuoden kuulle, mutta he eivät kaataneet hirsiä
täydenkuun aikana, sillä silloin olisi tullut syöpäläisiä uuteen
taloon. Jos joku talonväestä kuoli, sitoivat he hänen jalkansa
nuoralla, jottei hän pääsisi kummittelemaan, ja he heittivät
tulikekäleitä ruumissaattueen jälkeen. Kiristuorstain aamuna ennen
lintujen heräämistä pesivät he lapsia kaivolla, jotta ne pääsisivät
pisamista, ja pitkänäperjantaina antoivat he niille vitsaa.
Hinku-yskän paranteiksi panivat he ne juomaan hevosenkaviosta. Jos
lapset pudottivat hampaan, heitettiin se oikopäätä tuleen. Muuten
ei käynyt hyvin. Hiustukot menivät samaa tietä, mutta ensin tuli
puhaltaa niihin seitsemän kertaa. "Lapset, lapset", varoittivat
suomalaiseukot, "on kovin vaarallista aivastaa pohjoista kohti".
Ja tupaan he huusivat: "Tytöt, älkää koskaan kerikö vastapäivään!"
Hammassärkyä korjasivat he katajapuikolla, joka pantiin entiseen
paikkaansa takaisin, ja jos painajainen heitä vaivasi, hypähtivät
he vuoteeltaan ja pistivät hiilen ihon ja paidan väliin. Nyt, kun
joulupuuhat olivat kiireimmillään, oli heillä paljon hääräämistä.
Vanhin suomalaiseukoista asettui keskelle salia, pesuhuiska
kainalossa, ja sanoi Birger Pietarinpojalle: "Halot räiskivät, ja
kissa istuu tuolilla ja pesee silmiään. Se tietää pitkämatkaisia
vieraita. Kukahan nyt tulee?"
Ankara laamanni veti naamansa veitikkamaisempaan hymyyn kuin
tavallista, mutta ei vastannut sanaakaan. Ja pian tuli vakavampiakin
asioita mietittäväksi.
Nälkävuosia oli tullut maahan Maunu Latolukon poikain pitkien
riitojen aikana. Talvi oli ankara, ja susiparvia kuljeskeli metsien
laiteilla. Arpakapula veistettiin ja lähetettiin kiertämään, ja
pantiin toimeen ajometsästys keihäin, ja viritettiin sudenverkkoja.
Ajo kävi kimakoin kiljumisin ja torventörähdyksin, ja heti kun susi
oli saatu hengiltä, kokoontui väki sen ympärille ja lauloi virren.
Mutta niin monta harmaaturkkia kuin nytistettiinkin, yhtä monta
verenhimoista kitaa huohotti vielä pensaikoissa.
Kun ajomiehet tulivat sudenverkolle, kauhistuivat he ja huusivat:
"Täällä ei olekkaan susia, täällä on ihmissusia!"
He näkivät edessään kyyristelevän muutamia puolialastomia,
sudennahkoihin kietoutuneita miehiä. Ne heiluttelivat ruumistaan ja
kirskuttelivat hampaitaan aivan kuin sudet. "Ne ovat sodan aikana
kodittomiksi joutuneita ihmisiä", sanoi kappalainen ja meni hakemaan
alttarikirjaansa. "Onnettomat! Ne ovat niin kauvan kulkeneet metsiä
louskuttavat sudenkidat kintereillään, että ne ovat kadottaneet
järkensä ja muuttuneet itsekin susien kaltaisiksi." Hän koetti
manata niitä rukouksin ja luvuin, mutta siitä ei ollut apua, vaan
yrittivät ne purra häntä, silmät säkenöiden. Silloin ripusti hän
lehmänkellon rautakantimesta vaarallisimpain kaulaan. Kun sitten
lehmänkello kalkatti hämärissä, tiesivät kaikki, että nyt siellä
kulki ihmissusi. Orjat ja isännät lukitsivat silloin tupansa oven,
tekivät ristinmerkkejä ja sytyttivät vihittyjä kynttilöitä.
Joulu-iltana, auringon painuessa laaksoihin, levitettiin pahnat
Finnstadin salin lattialle. Hevoset olivat saaneet puhdasta kauraa ja
muutkin koti-eläimet parempaa ruokaa kuin tavallisesti. Kahlekoira
päästettiin ketjuistaan, ovi teljettiin huolellisesti, ja tyhjän
sijan kohdalle pöydässä pantiin simakannu Jumalan enkeleille. Tämä
yö ei ollut peikkojen yö, kuten pääsiäisenä, vaan nyt ajateltiin
Betlehemin seimestä lähtenyttä uutta valoa ja auringon palaamista,
mutta eniten ajateltiin kuolleita. Pöydänpäässä istui Birger
Pietarinpoika vanhentuneena ja ryppyisenä ja luki kovalla äänellä
nahkakirjasta lapsille ja hiljaa seisovalle palvelijajoukolle.
Mutta väliin keskeytti hän lukunsa, ja kaikki kuulostivat vavahtaen
ovelle, sillä tuon tuostakin olivat he eroittavinaan lehmänkellon
kalkatuksen, joka kiiti ohi pitkin pehmeitä hankia ja häipyi yöhön.
Teille ja poluille kasaantunut lumi oli estänyt Ulv Gudmarinpojan
matkaa. Lopulta hyppäsi hän hevosensa selästä ja jätti sen
asemiestensä huomaan. "Joku kalkuttaa kelloa tuolla ylhäällä
kirkonmäellä", sanoi hän. "Menen kysymään häneltä lähintä oikotietä."
Kun hän saapui pohjanpuoleisen hautuumaanmuurin lähettyville, kaivoi
siellä paraillaan ihmissusi itselleen hautaa. Se oli jo maassa
olkapäitään myöten.
"Astu tänne alas, nuori vaeltaja", sanoi se ja tasoitti kuopan pohjaa
lapiollaan, "niin vietämme joulu-yötä yksissä". Mutta Ulv heitti
pelästymättä viittansa hautaan ja vastasi: "Ota viitta ja eväät,
jotka löydät taskusta. Taidatpa tarvita molempia. Siitä hyvästä otan
minä sinun kellosi, jotteivät asemiehet kadota minua kuuluvistaan,
sillä nyt näen minä valonpilkettä Finnstadista." Sitten huusi hän
tiellä odotteleville miehilleen ja lähti juoksemaan poikki peltojen
kello kaulassa.
Kun hän kolkutti ovelle, taukosi lukeminen. Koko talo vaipui
yht'äkkiä niin hiljaiseksi, kuin olisi se ollut asumaton. Hän
kolkutti kiivaasti uudelleen, useita kertoja. Silloin kuuli hän
kirkkaan lapsenäänen sanovan: "Isä, kenenkään ei ole vielä tarvinnut
noin kauvan kolkuttaa ovellesi joulu-iltana. Kyllä sinä uskallat
sellaisena iltana istua pöydässä kurjan ihmissudenkin seurassa."
Telkeet poistettiin. Avatussa ovessa seisoi pieni tyttö ja valaisi
yöhön haaraisella kolminaisuuskynttilällä, jonka oli ottanut
pöydältä. "Jumalan rauhaa, ihmissusi, ja astu sisääni" tervehti hän,
mutta nyt vapisi hänen äänensä.
"Niin, nimeni on kyllä Ulv" [_Ihmissusi_ ruotsiksi "varulv"], vastasi
puhuteltu, "vieläpä Ulv Gudmarinpoika. Hei, jos sinä olet nyt se
pikku-Brita, niin tuoppas tänne pikari! Ulkona paukkuu pakkanen, enkä
ole ikinäni ollut pahemmassa kummitustenpesässä."
Tyttö kävi hämilleen ja meni istumaan veljensä Israelin viereen,
mutta Birger Pietarinpojan kasvot synkistyivät. Silloin muisti hän
ystävänsä, herra Gudmarin, ja ne monet hauskat koiran juonet, joita
he olivat yhdessä tehneet nuoruutensa päivinä. "Paina puuta ja ole
tervetullut", sanoi hän vihdoin. "En ollut niin aivan valmistumaton
käyntiisi. Mutta heitä kello kaulastasi! Ulv, ystäväni poika, täällä
Finnstadissa täytyy sinun oppia, että on olemassa muutakin iloa kuin
pikarin."
Ja hän jatkoi lukemistansa. Ulvin ajatuksissa aukeni taivas taivaan
jälkeen, ja valonhohtavat avaruudet kiertoilivat sädeseppelten
lailla ympäri lumivalkoisten siipien vilinän. Mutta Finnstadin
isäntä ei puhunut ainoastaan hurskaita, vaan myös oppineita sanoja
taika-uskoiselle talonväelleen. Heidän sielujensa pimeys houkutteli
häntä sitäkin enemmän levittämään valoa ympärilleen.
Kun hän oli painanut kirjan kiinni, hiipi Birgitta seinäpylväälle
kaatamaan uutta öljyä Pyhän Neitsyen kuvan alla palavaan lamppuun.
Ulvin täytyi auttaa häntä öljy-astian kannattamisessa. Hän olisi
kyllä halunnut vaikka tuntikausin pidellä raskasta astiaa,
vain saadakseen olla tytön läheisyydessä. Birgitta kohottautui
varpaisilleen ja kurkisti lamppuun, ja valo hehkutti hänen poskilleen
ruusu-ihanan ruson. Ulv ei uskaltanut puhutella häntä ja hän
säpsähti, kun laamanni sanoi: "Paneutukaa olkiin, nuoret, mihin
pääsette, ja levätkää hetkinen, siksi kunnes tuntiorja puhaltaa
aamukirkkoon."
Israel kiersi kätensä Ulvin hartioille ja veti hänet kanssaan
pehmeälle olkikuvolle seiniviereen. Siihen he istuutuivat, ja Israel
kertoi kuiskaten halustaan kerran tulla ritariksi ja taistella ja
kuolla ristinlipun juurella. Ulv kuunteli hänen kuiskutuksiaan kuin
uutta, hurmaavaa satua, mutta hänen oli vaikeata kokonaan irroittaa
katsettaan Birgittasta. Ja kuitenkin tunsi hän päänsä muuttuvan yhä
unisemmaksi ja raskaammaksi, ja lopulta painuikin se rinnalle.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän yht'äkkiä saanut rohkeutta puhutella
Birgittaa ja kuin olisi hän sanonut: "Miksi et istuudu, kuten me
muut?" Tyttö vastasi: "Minä ajattelen pientä kirkkokaritsaa. Oletko
milloinkaan kuullut puhuttavan kirkkokaritsasta?"
"Olen", vastasi hän. "Äiti kertoi kerran, että satoja vuosia sitten
oli tapana kaivaa elävä karitsa maahan sille kohdalle, mihin alttari
oli rakennettava. Ja joulu-yönä, jolloin kaikki kuollut herää
eloon, hyppelee sekin karitsa pitkin kirkkoa." Silloin nousi Israel
seisomaan ja kuiskasi: "Kaikista, sekä elävistä että kuolleista,
olemme tänä pyhänä yönä huolehtineet, mutta kirkkokaritsan olemme
kokonaan unohtaneet."
Ulv oli juuri vaipumaisillaan yhä sikeämpään uneen, mutta siinä
horroksissaan oli hän näkevinään Birgittan ojentavan iloisesti
käsiään hänelle ja Israelille. Vaikka tyttö oli väistynyt lampun
valokehästä, paistoi hänen kasvoillaan yhä sama lämmin loiste.
"Menkäämme kirkkoon viemään karitsalle makeita heiniä", sanoi hän.
Vanhemmat ihmiset olivat vaipuneet penkeille. Laamanni oli jäänyt
paikoilleen pöydänpäähän, mutta hän oli kasvanut suureksi kuin
jättiläiskuva, ja hänen harmaa päänsä suljettuine silmineen ulottui
kattohirsiin asti.
Melkein samassa narahti jo lumi heidän jalkainsa alla. Valkoisia,
karheita jyväsiä kiiteli ilmassa, ja kuu oli ylhäällä, vaikkei
sitä juuri ensinkään näkynyt. Elävä ja kuollut suli yhteen tässä
hämärässä kuten valo ja pimeys. Saunan ovi oli jätetty raolleen,
jotta vainajat, jotka ennen olivat asuneet talossa, saisivat kylpeä
joulukylpynsä. Muuan hiili hehkui vielä tuhassa. Vainajat olivat
ripustaneet rääsyisen käärinliinan akkunaisen peitoksi, ja heidän
jaloistaan oli varissut hiukan haudanmultaa lumiselle porraskivelle.
Mutta nuo kolme lasta astelivat reippaasti ja heiluttelivat toinen
toisensa käsiä.
Ulv kuuli navetan seinän läpi lehmän puhua mörähyttelevän ja kysyvän:
"Joko nyt on pyhä hetki alkanut?" Kalinaa kuului etäisimmästä
parvesta, ja toinen mörähtelevä ääni vastasi: "Ei vielä. Kuolleet ja
elävät ylistäkööt silloin Herraa!"
Maakivellä vuoren juurella paloi tuli. Hautakummut olivat auki,
niiden kultaiset tukipylväät paistoivat ja vanhat viikingit joivat
maljoja pitkistä sarvista.
Mutta nyt olivat lapset ehtineet kirkonovelle. Israel veti esiin
avaimen, joka oli häntä itseään suurempi ja painavampi, ja pisti sen
lukkoon. Pieni valkoinen karitsa pakeni pelästyneenä keskikäytävää
pitkin.
Birgitta istahti hiljaa kynnykselle, ja nyt näki Ulv, että hänen
helmassaan oli heiniä. Vaikka oli sydäntalvi, tuoksuivat ne niin
ihanasti kuin olisi ne tuotu suoraan kesäniityltä. Sipsuttavin
askelin läheni kirkkokaritsa. Se viuhkoi hännännysäänsä, ravisteli
hiukan villojaan ja paneutui sitten rauhassa ja perin tyytyväisenä
syödä näpertelemään.
Silloin kävi värinä läpi kellojen, ja talojen yllä vilkahti
valonhäivä. "Ulv", kuiskasi Birgitta. "Onko sinun isäsi tai
oletko sinä koskaan tuntenut tällaista onnea pikarin ääressä?
Nyt on pyhä hetki, sillä nyt syntyi Vapahtajamme. Nyt hyppivät
kolminaisuuskynttilän liekit ilosta ja lehahtavat yhdeksi ainoaksi
loimoksi."
Ulv olisi tahtonut raikuvalla äänellä huutaa äidilleen jotakin hyvää
Birgittasta, vaikka tyttö olikin niin peräti erilainen kuin hän
alkuaan oli ajatellut. Mutta äiti istui kaukana, kaukana kototalossa,
ja Ulv mutisi hiljaa: "Luulenpa melkein nähneeni unta. Ja tuskin
hennon minä kertoa sitä unta muille."
Oljet pistelivät häntä, kun hän liikahutti päätään. Hän huomasi
yhä vielä nojaavansa salin seinään ihmeellisessä Finnstadissa,
missä suomalaiseukot tassuttelivat puolipimeässä ja kokoilivat
joulukynttilöistä vuotanutta vahaa, käyttääkseen sitä sitten
paranteiksi kaikenlaisiin turmiin.
Birgitta oli polvistunut Neitsyt Maarian kuvan eteen ja liikutti
rukoillen huuliaan, ja Ulvista tuntui niin rauhoittavalta hänen
varjonsa väikyntä seinähirsillä. Hän oli vielä polvistuneessa
asennossaan silloinkin, kun tunti-orja alkoi toitottaa aamukirkkoon.
Silloin nousivat kaikki ylös ja kiiruhtivat matkaan.
"Ulv Gudmarinpoika", sanoi laamanni. "Ota Birgitta eteesi satulaan ja
pysy hänelle uskollisena elämän kaikissa vaiheissa!"
Ulv nosti tytön eteensä hevosen selkään, ja hänen sydämensä löi.
Hän uskalsi tuskin koskettaa hänen vaatteisiinsa, kun hänen oli
pakko ratsastettaessa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen. Polkua
kiemurteli pitkä jono soihtuja, ja näkymättömänä väikkyi jo Birgitan
lapsellisen pään yllä pyhimyksen sädehtivä kruunu.