Kun Maunu Latolukko taudin murtamana istui linnassaan Vising-saarella
ja tunsi loppunsa lähestyvän, kutsui hän marskinsa Torkkeli
Nuutinpojan luokseen. "Kolme poikaani ovat vielä pieniä", sanoi hän.
"Hallitse sinä uskollisesti valtakuntaa!"
Poikien nimet olivat Birger, Eerikki ja Valdemar. Marskista tuli
viisas holhooja, ja kansa sanoi: "Nyt ei puutu iloa, tanssia eikä
turnajaisia isoisten linnoista, eikä viljaa, silavaa eikä silliä
maanmiesten taloista. Eivätpä tule asiat pian olemaan taas niin hyvin
kuin nyt Torkkeli Nuutinpojan päivinä."
Kun kuningas Birger oli kahdeksantoista, vietti hän häitään Tanskan
kuninkaan Eerikki Menvedin sisaren kanssa; tämä kuningas oli taas
aikaisemmin nainut hänen sisarensa.
Häät vietettiin Tukholmassa, ja marski avasi rennosti valtakunnan
pussia. Tarkkaavain kuulijain ympäröiminä seisoi ilvehtijöitä ja
kierteleviä soittoniekkoja pöydillä ja tynnyreillä kirkumassa
tuoreimpia uutisia, koska siihen aikaan ei vielä ollut sanomalehtiä.
Jokaista tunnettua ritaria, joka ratsasti ohi, tervehdittiin iloisin
huudoin. Taloista, joihin ritarit majoitettiin, pistettiin heidän
peitsiviirinsä liehumaan akkunasta, niin että vaakunakoristeisia
lippuja näkyi kaikkialla, minne katsoikin. Korkeimmalle kohosi riemu,
kun kuninkaan molemmat veljet ratsastivat kaupunkiin. Valdemarista
ei kukaan välittänyt, mutta Eerikkiä tahtoivat kaikki tervehtiä.
Hän säteili nuoruutta ja korskeutta, ja kun hän kohotti kätensä,
näytti hän mielivän poimia kultasäkkejä ja kuninkaankruunuja
taivaan pilvistä. "Toimita tuo roskajoukko pois tieltä!" sanoi hän
aseenkantajalleen. "En halua hangata jalkaani rääsyihin." Mutta
väkijoukon ainoana vastauksena oli uusi riemun kohina.
Vihdoin puhalsivat torvet turnaukseen. Rouvat ja neidot, jotka
istuivat kilpatantereen laidoilla, hopeaseppeleet ja pehmeät huivit
päässä, kohottautuivat kiihtyneinä penkeiltään. Peitsi kainalossa
ryntäsivät ritarit toisiansa vastaan hevostensa selässä, ja taampana
varustelivat asemiehet patjoja haavoittuneille. Alhaisemmallekin
kansalle juoksi sinä iltana simaa, olutta ja kirsikkaviinaa. Yksi
huitoi veitsellä, toinen pullollaan, ja kenellä ei ollut mitään
asetta, raastoi riitaveljeänsä tukasta. Suurin oli tungos sen
hirsisalin edustalla, joka oli erityisesti rakennettu ritarien
kemuja varten. Siellä tarjosivat hovipojat ruoka-astioita
polvillaan, ja siellä ei käynyt niistäminen nenää sormiin eikä
kaiveleminen korvaa veitsenpäällä. Tuskinpa oli luvallista puhdistaa
hampaitansa veitsenkärjellä. Jos joku joi toisen maljan, tapahtui se
kohteliaasti, silmät maahan luotuina, eikä luita laskettu takaisin
lautaselle, vaan heitettiin pöydän alle, missä koirat niistä
tappelivat. Siellä olikin toisenmoisempi elämä kuin poroporvarien
pidoissa.
Herttua Eerikki piti seuraavana päivänä lyötämän ritariksi. Hämärän
tullessa otti hän ritarikylvyn. Valkeaan mekkoon puettuna valvoi hän
sitten koko yön toisten ritarien kanssa harmaiden munkkien kirkossa,
jota nyt sanotaan Riddarholman kirkoksi. Siellä polvistui hän Maunu
Latolukon hautapaadelle pää-alttarin eteen ja rukoili: "Isä, opeta
minua kaikessa tulemaan sinun kaltaiseksesi!" Mutta syvällä hänen
sydämessään, niin syvällä, että hän itse sen tuskin kuuli, kuiskasi
synkkä ääni: "Ja sinun laillasi, jos niin tarvitaan, tempaamaan
kruunu heikolta, houkkamaiselta veljeltä."
Kauvaksi kuului hälinä seuraavana aamuna, kun hän kilpatantereella
astui kuningas Birgerin eteen. Birger istui kalpeana kunniakatoksen
suojassa morsiamensa, kuningatar Märtan rinnalla. Morsiamella
oli pieni suu, mutta se ei voinut koskaan hymyillä, ja punaiset
hiuskiehkurat parveilivat kultarivan ympärillä. Kirkkaalla
äänellä vannoi Eerikki ritarivalan: hän lupasi sotia pyhän uskon
vahvistamiseksi, vastustaa vääryyttä, suojella turvattomia ja orpoja,
inhota vilppiä ja taistella totuuden ja oikeuden puolesta. Birger
löi häntä silloin miekanlappeella hartioihin ja huudahti: "Havahtuos
pahuuden unesta, kasvaos rauhan sotijaksi ja ollos aina Jumalalle
kuuliainen!" Sitten antoi hän veljelleen rauhansuudelman. Miekka
ripustettiin hänen kupeelleen, kultaiset kannukset kiinnitettiin
hänen kantapäihinsä ja sulkatöyhtöinen kypärä pantiin hänen päähänsä.
Ja niin oli Eerikki ritari.
Torkkeli iloitsi, kuten olisi iloinnut isä omista lapsistaan. Hänen
kärpännahalla reunustetusta viitastaan näkyi, että hän rakasti
komeutta ja että hän oli suurisukuinen ja rikas, ja hänellä olikin
sekä taloja että kaivoksia. Kuin uusi Birger Jaarli johti hän
kaikkea, mutta hän oli hyvänsävyisempi ja nöyrempi, ja hän oli
tyytyväinen nähdessään muut tyytyväisinä. Hänen leveiden, leppeiden
piirteidensä ympärillä alkoivat jo hiuskiharat harmaantua, mutta
vielä kykeni hän heittämään miekkansa ilmaan ja sieppaamaan sen
kahvasta jälleen käteensä. Se miekka oli seurannut häntä monille
sotaisille seikkailuille Karjalan erämaihin Itämeren toiselle puolen.
Ja kun kisat ja juhlat nyt olivat lopussa, alkoi hän jälleen ajatella
Ruotsin vallan laajentamista.
Komea sotalaivasto mukanaan purjehti hän Nevaa ylös ohi rämeisten
rantain, missä nyt Pietarin kullatut kupoolit kimaltelevat, mutta
missä silloin syvää hiljaisuutta häiritsi vain suolintujen kirkuna ja
räkätys. Sinne rakensi hän linnoituksen.
Venäläiset kokosivat silloin sotajoukon, jossa oli väkeä
silmänkantamattomiin. He panivat suunnattomia palavia rovioita
solumaan virtaa alas ruotsalaisten laivoja kohti, mutta marski
vedätti rautavitjoja rannasta rantaan ja esti ne siten kulkemasta.
Komeita kypärejä ja varustuksia välkkyi metsästä, minne venäläiset
leiriytyivät. Muuan nuori, peloton sankari, jonka nimi oli Matti
Kättilmundinpoika, ratsasti silloin nostosillan yli ja toivotti
sotatovereilleen ylhäällä vallilla hyvää voimista. Sillä nyt tiesi
vain Jumala taivaassa, palaisiko hän koskaan enään elävänä heidän
luokseen. Sitten käski hän tulkin huutamaan venäläisille, että hän
oli valmis ottelemaan urhokkaimman kanssa heidän joukostaan. Voitetun
tulisi seurata voittajaansa vankina hevosineen ja varustuksineen.
Venäläiset pitivät silloin neuvottelua keskenään, mutta yksikään
ei rohjennut käydä kiistaan. Koko päivän istui hän siinä hevosensa
selässä vihollista vastapäätä ja odotti. Vasta kun päivänpyörä alkoi
painua metsän taa, käänsi hän hevosensa ja ratsasti takaisin linnaan,
missä häntä tervehdittiin ystävällisin kädenpuristuksin. Mutta
aamulla havaitsivat ruotsalaiset venäläisten menettäneen halunsa
taistella moisia uroita vastaan ja livistäneen tiehensä.
Marski purjehti silloin kotiin Ruotsiin, missä kaikki osoittivat
hänelle mitä suurinta kunnioitusta.
Hän alkoi nyt kaivata rauhaa, ja kun hän Birgerin kruunajaisissa oli
naittanut nuorimman tyttärensä Valdemarille, pyysi hän vapautusta
valtakunnan hoidon raskaista tehtävistä. Veljet vastasivat, etteivät
he voisi löytää siihen tehtävään sopivampaa miestä, ja he saivat
hänet rupeamaan vieläkin Birgerin avustajaksi. Pian joutuivat he
kuitenkin riitaan mitättömistä pikku-asioista ja alkoivat epäillä
toisiaan, mutta herttuat saivat kokea, että marski pysyi uskollisesti
Birgerin puolella. "Niin kauvan kuin hän elää", ajattelivat he, "ei
meillä ole vähintäkään sananvaltaa maassa". Sentähden uskottelivatkin
he Birgerille, että tuo kunnianarvoisa marski oli ainoana syynä
epäsopuun.
Päivänä muuanna istui Torkkeli Kungslenassa, jonne hän oli
vetäytynyt, toipuakseen erään pitkän matkan rasituksista. Silloin
raotti palvelija ovea ja kuiskasi: "Minä näen kuningas Birgerin
tulevan tänne veljineen, paljon aseistettuja miehiä mukanaan. Joutuin
rekeen, marski, jos henkesi on sinulle rakas!" Torkkeli katsahti
häneen hämmästyneenä ja vastasi: "Toivoisin palvelleeni Jumalaa yhtä
hyvin kuin kuningastani. Hän on minun ystäväni, ja minä olen hänen
ystävänsä."
Joukkue törmäsikin äkkiä sisään paljastetuin asein, ja herttuat
huusivat: "Niin kauvan kuin tuo mies elää, ei tule koskaan rauhaa
meidän veljesten välille." Birger seisoi heidän vieressään tuhkan
harmaana ja tahdottomana, lausumatta sanaakaan. Silloin nousi
Torkkeli jaloilleen ja huudahti: "Häpeää saat sinä kantaa tästä,
kuningas, koko elinikäsi!"
Sitten raastettiin hänet ulos ja nostettiin hevosen selkään, ja hänen
jalkansa sidottiin hevosen mahan alle. Niin kuljetettiin häntä sitten
lumessa ja pakkasessa läpi Tivedenin lyhyinä talvipäivinä, jolloin
aurinko paistoi vain hetkisen, ja pitkinä talvi-öinä. Monet hevoset
oli jo ratsastettu väsyksiin, ennenkuin he vihdoin saivat ukon
Tukholmaan ja torniin suljetuksi.
Valdemar hylkäsi hänen tyttärensä. Kun marski käveli kosteassa
kopissaan ja ajatteli, kuinka uskollisesti hän oli palvellut
herraansa, kuuli hän soittoa ja tanssia saleista, missä veljekset
viettivät iloisia päiviä äkillisen sovun ja tyytyväisyyden
valtaamina. Eräänä päivänä tuli muuan ritari alas hänen luokseen ja
sanoi: "Tee testamenttisi ja ripitä itsesi, sillä kuningas tahtoo
sinun kuolemaasi. Suo anteeksi, että minun on täytynyt tuoda sinulle
tällainen sanoma. Siitä on oleva mieleni raskas viimeiseen hetkeeni
asti."
Sitten vietiin marski sille paikalle, missä Södermalmin tori
nykyään sijaitsee. Siellä oli silloin syöttömaita, ja tupa, jopa
parikin törrötti tien poskessa. Hän sai polvistua odottamaan
miekaniskua, ja heti kun hänen kaulansa oli katkaistu, kaivettiin
hänen ruumiinsa maahan. Haudalle kohottivat hänen heimolaisensa
ja palvelijansa alttarin ja ristin, ja ne, jotka muistivat hänen
onnensa vuodet, rukoilivat siellä hänen sielunsa puolesta. Kun
kevät taas tuli, muutettiin hänen ruumisarkkunsa harmaiden munkkien
kirkkoon ja haudattiin muutamien askeleiden päähän Maunu Latolukon
muistopaadesta. "Rauhaton on kait unesi nyt, Maunu Latolukko",
ajattelivat ne, jotka arkkua kantoivat. "Miten on nyt käyvä poikiesi?"