Ramundebodassa Tivedenin lähistössä törrötti iki-vanha
muurien ympäröimä kuninkaankartano, jonka seiniä koristivat
sudenkallot. Kuninkaat poikkesivat sinne valtakunnanmatkallaan.
Kerran keskikesällä kajahti äkki-arvaamatta tuossa muuten niin
kuolonhiljaisessa pesässä säkkipillien piipatus ja rumpujen pärinä.
Iloista elämää siellä vietettiin, sen kuuli selvästi. Mutta niinpä
siellä kevytmielinen kuningas Valdemar pitikin kemuja, piti kemuja
sen sijaan kun hänen olisi pitänyt tapella. Hänen sotajoukkonsa
majaili metsän tuolla puolen Hovan lähettyvillä, sillä herttua Maunu
oli noussut kapinaan kruunattua veljeänsä vastaan ja rynnisti nyt
etelästä käsin, tanskalaisia ja ruotsalaisia ritareja lippujensa alla.
Tiveden oli pakanoiden ja noitien metsä, ja ulvovia ja karjuvia
olentoja harhaili pitkin rämeitä eksyneitten koirien tavoin. Siellä
ja täällä rotkoissa asui vielä ihmisiä, joita ei oltu koskaan
kastettu ja jotka eivät olleet koskaan kuulleet messua, vaan jotka
uskoivat pyhiin lehtoihin ja kumpuihin ja jotka salaa uhrasivat
lähteille ja kiville. "Me emme päästä ketään metsämme läpi", sanoivat
he ja alkoivat etsiä sopivaa kokoontumispaikkaa pimeimmän erämaan
sydämestä.
"Miten kauvan täällä asunenkin, koskaan en sitä löydä", sanoi muuan
vanha eräkäs, jonka nimi oli Hulv Skumble, "joka päivä keksin minä
mustia lampia, joissa en ole koskaan kalastanut, rämeitä, joista en
ole ennen tiennyt mitään, yrttejä, joita en ole ennen poiminut."
Hän nojasi kainalosauvoihinsa ja hän peittyi melkein valkean partansa
ja tukkansa suojiin. Eteenpäin yritellessään osui hän niin mahtavain
jättiläishonkain keskeen, ettei hän ollut uneksinutkaan moisista
puista. Paikka tuntui hänestä vähemmin metsältä kuin rajattoman
suurelta, pilvenkorkuisten pylväiden kannattamalta salilta. Ei
ainuttakaan eläintä näkynyt, ei sääskiä eikä kärpäsiä, ei mitään
lentävää eikä keveätä, ei auringonpilkettä, tuskin viheriää
ruohonkortta. Kaikki oli vain harmaata ja harmaata. Havuneulojen
peittämä maa oli tasainen ja sileä kuin permanto, mutta ylhäällä
latvoissa kohisi ja ulvoi, ja puut käärivät punertavat käsivartensa
toinen toistensa ympärille ja löivät sylipainia. Mutta sinne ylös oli
niin pitkä matka, että kohina kuului vain kaukaiselta humulta, ja
alhaalla maassa vallitsi hiljaisuus.
Kuljettuaan vielä kappaleen matkaa, keksi hän lähteen. Sinne pääsi
aurinkokin kurkistamaan ja siellä ei ollut yhtä autiota. Hän kurotti
kättänsä juodakseen, mutta veti sen heti takaisin sen peilikuvan
pelästyttämänä, joka näkyi hänen olkapäänsä yläpuolella. Kiivaasti
käännähti hän ympäri.
Hänen edessään seisoi Ti-jumala, jota muut metsänkävijät olivat
ikimuistoisista ajoista turhaan etsineet. Mutta siitä huolimatta
olivat he aina vakuutelleet toisilleen, että hänen vielä täytyi
piileskellä jossakin metsänsä salasopukassa.
Hänen edessään seisoi yltä päältä sammaltunut kanto, jonka
oksantyngät olivat ruiskukansiniset ja terävät ja jota esti
hajoamasta rautavanne. Vyön yläpuolelle oli kaiverrettu suu, mistä
näkyi aivan kuin useampia rivejä vinoja ja madonsyömiä hampaita.
Ne olivat uhrattujen ihmisten kyynärluita, sillä Ti oli taistelun
jumala, ja käsivarsi oli ihmisen synnynnäinen ase. Kaarnakuoriaisten
kaivelema kuori oli täpösen täynnä ukonvaajoja, ruostuneita veitsiä
ja katkenneita nuolenkärkiä, niin että koko jumala näytti joltakin
piikkinahkaiselta otukselta. Sen juurelle olivat muurahaiset
rakentaneet valtavan keon. Ja keskellä kaikkea tätä hävitystä ja
murenevia murha-aseita kiipeilivät huolettomina kultakuoriaiset,
keväänjumalattaren eläväiset, seulaisten seitsemän mustaa merkkiä
punakeltaisilla suomussiivillään.
Hulv Skumblen mielestä oli moinen löytö hyvä enne. Hän huhuili
muille, mutta piteli korviaan, päästäkseen kuulemasta kamalaa kaikua.
He kokoontuivat silloin kaikki lähteen ympärille ja levittivät
viittansa naisten suojaksi. "Hovassa soitetaan", sanoivat he.
"Tappelu on alkanut, ja pappi seisoo alttarin edessä. Mutta Valdemar
kemuilee tyynesti Ramundebodassa. Siinä tekee hän oikein. Hän luottaa
metsään ja meihin."
"Kaikkien vanhojen merkkien mukaan on tämä päivä yksi vuoden
onnenpäivistä", vastasi Hulv Skumble. "Mutta kenelle? Maunulle
vaiko Valdemarille? Se saattaa riippua meistä. Kuu, joka määrää
ajan, on juuri syntynyt, ja teidän tulee illaksi hankkia itsellenne
soihtuja. On olemassa vain yksi keino, joka varmasti on tuottava
voiton meikäläisille, ja se on ihmisuhri. Mutta sinulle, Ti, sanon
minä: Sinä olet tullut voimattomaksi. Kukaan ei ole sinulle pitkiin
aikoihin uhrannut vertansa ja jäseniänsä. Mitenkä saattaisit sinä
auttaa meitä, ellet sinä auringon noustessa voi katsoa vihollista
silmää räpähyttämättä! Minä lahjoitan sinulle silmäni. Olen elänyt
tarpeeksi kauvan, eikä minulla ole niistä enää mitään iloa, vain
harmia ja katkeruutta."
Kun ilta oli tullut ja kun soihdut olivat sytytetyt, tempasi hän irti
pari ukonvaajaa, koetteli niiden kärkiä ja valitsi terävimmän. Sitten
sidotutti hän itsensä kantoon ja kätensä selän taakse. Kun muuan
suomalainen ukko kiskaisi ukonvaajalla hänen silmänsä kuopistaan,
heitti hän henkensä, ja kun ne silmät pudotettiin lähteeseen,
painuivat ne heti pohjaan ja katselivat sieltä suurina ja kirkkaina
ja tulen hohteesta rävähtämättä.
Silloin valtasi kaikki, sekä miehet että naiset, hurja kiihko, ja he
singahuttivat soihtunsa uuttakuuta kohti, ja hevonen hevosen jälkeen
talutettiin lähteen reunalle ja uhrattiin loitsujen hymistessä. Verta
siveltiin puiden runkoihin, ja sitä valui pitkin maan sammalpeitettä.
Kukaan ei enään epäillyt, että vanhat kasvien haltiat nyt pyhän
Hannun aikoihin, jolloin kaikki iti ja versoi, ryhtyisivät viimeiseen
vimmattuun taisteluun ja että ne nyt tänä yönä iskisivät sammaltuneet
keihäänsä ritarien miekkoihin.
Hiomiskojeet haettiin käsille, ja sissit teroittivat kirveensä. He
olivat huonosti varustettuja, monet ilman rautapaitaa, ja kellään
ei ollut teräskypärää. Mutta he tiesivät vanhastaan, että metsää
saattoi varmimmin puolustaa levittämällä hämmennystä ja pelkoa
sinne tunkeutujain riveihin. Sentähden nylkivät he uhrihevoset
ja kääriytyivät niiden nahkoihin, verinen puoli ulospäin.
Hevosenkalloja, joista he myös nylkivät nahan, pitelivät he seipäissä
päänsä päällä. Toiset repivät paitansa ja maalasivat irvistelevän
pään rintaansa ja mahaansa. Sitten heittivät he viitan ylleen, niin
että he näyttivät aivan suurilta hyppiviltä päiltä. Tämän olivat
heidän vanhempiensa vanhemmat oppineet suomalaiskääpiöiltä, jotka
olivat taistelleet sillä tavalla jo kauvan ennen kuin Titä palveltiin
jumalana.
Muutamia talonpoikia tuli juosten, paljain päin ja tyhjin käsin.
"Herttuan väki näkyy jo tuolla", huusivat he. "Koko Valdemarin
sotajoukko on lyöty Hovassa! Nyt meidät tuho perii!"
Roikui ja rätisi nyt tuossa ennen niin hiljaisessa erämaassa.
Pelästyneet linnut ja ketut kiitivät ohi. Lammaslauma rynkäsi
eteenpäin pitkin hypyin, ja sitä seurasi ruskea lehmä, jonka kello
pimpatti vimmatusti.
Sissit ymmärsivät vihollisen nyt olevan aivan lähellä, ja parhaat
ampujat kiipesivät kirveidensä avulla honkien latvoihin. Muut
asettuivat naisten kanssa runkojen taakse. Soihdut pistettiin
maahan lähteen ympärille nojaavaan asentoon, niin että tulipallot
putoaisivat veteen, eivätkä sytyttäisi havunneulasia. Vaikkei
ainuttakaan ihmistä enää näkynyt, loisti metsä yhä kuin valaistu,
mutta tyhjä sali.
Tätä kesti hetkisen. Sitten sukelsi näkyviin opas muutamia
aseistettuja miehiä mukanaan. He tirkistelivät rauhattomina kaikille
tahoille, mutta kun he näkivät ne kaksi kirkasta silmää, jotka
tuijottivat heihin lähteen pohjasta, kävivät he käsin päähänsä
ja pakenivat. Opas teki ristinmerkin ja jäi yksinään paikalleen.
"Jumalani, kuninkaani!" änkytti hän. "Me olemme Tin metsässä. Me
olemme viimeisten pakanain salaisessa uhripaikassa. Auta meitä, auta
meitä!"
Samassa kaatoi hänet hiljaa suhahtava nuoli.
Asemiehet tulivat pian takaisin monen sadan keihäänkantajan
saattamina, mutta kaikki pysähtyivät siihen pelästyneinä ja
kalpenivat. Etumaiset väistyivät taaksepäin ja astuivat toisten
rautakengille. He näkivät kaikki selvästi ja varmasti valoisassa
metsässä, mutta he eivät huomanneet ainuttakaan ihmistä, ja
lakkaamatta kaatoivat hiljaa suhahtavat nuolet toisen heistä toisensa
jälkeen.
Yht'äkkiä syöksähti koko hyppivien jättiläispäiden ja irvistelevien
hevosenkallojen kummitusjoukko piilostaan, ja perässä seurasi tiheä
rivi piikkinuijia ja keihäitä.
Mutta silloin rynkäsi myös toiselta puolen näkyviin kuin susilauma
harmaja rivi yltä päältä rautaan puettuja miehiä. He heittäytyivät
pitkin pituuttaan maahan. He loikkasivat tukevin hypyin eteenpäin,
raskaista varustuksistaan huolimatta, ja aina tekivät heidän
miekkansa totta. Ei kukaan voinut heitä vastustaa. Kirveet lyötiin
käsistä, nuolet ja keihäät taittuivat heidän rautapaitojaan vasten
kuin korret. Mutta kun he tapasivat vanhuksen tai puolikasvuisen,
pidättivät he aseensa iskemästä ja löivät häntä olalle, sanoen: "Mene
rauhassa! Jeesus Kristus elää."
Ja heti kajahti heidän takaansa Tivedin honkien alta satojen suiden
huuto: "Kyrieleis, Kyrieleis!" ["Kyrieleis", lyhennys sanoista "Kyrie
eleison" (Herra armahda!), oli riemuhuuto, jonka ristiretkeilijät ja
pyhiinvaeltajat usein kohottivat.]
He tempasivat kummituksilta näiden oudot varusteet. Mutta kun he
tulivat uhkaavain naisten keskeen, käänsivät he miekkansa ponnen
ylöspäin ja kumarsivat päänsä. Etumaisin heistä oli samalla myös
kookkain ja taitavin. Hänellä oli kulunut, sileä kypärä, kummankin
silmän kohdalla pieni musta rako. Hänen miekkansa isku halkaisi Tin
aina juuriin asti, ja lahonneet luut ja kaarnanpalaset lentelivät
ylt'ympäriinsä. Hänet tunsi helposti herttuaksi. Hänen takanaan
kulki hänen hevosensa kuin uskollinen koira ikään, ilman että hänen
tarvitsi pitää sitä suitsista. Vähitellen oli tullut päivä jälleen,
ja metsänväki kirmaisi pakoon puu puulta. He tunsivat, etteivät
loitsut eivätkä taikatemput auttaneet enää mitään, että pakanuus oli
kukistettu, että hurjat metsänjumalat pakenivat heidän laillaan ja
ryömivät kivien ja rauniokasojen alle kuin mäyrät ja ketut, sinne
kuolemaan tai valittaen ulvomaan pitkinä talvi-öinä.
"Voi meitä, tuhon omia", huusivat metsänkävijät. "Nyt ottavat ritarit
maan haltuunsa. Kas, kas, kyyhkysiä lentelee heidän kypäriensä yllä!"
Herttuan joukko kasvoi yhä, ja ritarit lauloivat Maunun lipun
ympärillä:
Ritarit näin rukoilevat Luojaa:
Antaos paistaa armosi tähden
Kypärään, mi otsaamme suojaa
Orpoin, kurjain, osatonten tähden!
Heti kun he olivat lopettaneet, jatkoivat laulua ne, jotka seisoivat
alhaalla suon reunassa:
Ritarit näin rukoilevat Luojaa:
Keskellä maailman kyynelteitä
Sodista verisistä suojaa,
Rauhaan, oi rauhaan johdata meitä!
Maunu riisui kypäränsä, ja hänen voimakkaat, ruskeat soturipiirteensä
paljastuivat. "Moran kiville kuninkaaksi julistettavaksi!" huusi koko
ritarijoukko, raikuvasti osoittaen iloaan ja kalistaen kilpiään,
sillä nyt oli maa pelastettu rappiosta ja voimattomuudesta.
Valdemar kuoli sitten vankilaansa Nyköpingin linnaan. Mutta
Maunua ja hänen loistavaa ritarihoviaan mainittiin kunnioittaen
kaikissa Pohjolan maissa, ja hän pani uusia perustuksia valtakunnan
menestymiselle. Häntä kutsuttiin myöhemmin Maunu Latolukoksi, ja
taru on tahtonut selittää sen nimen niin, että hän jokaisen oikeutta
suojelevilla laeillaan pani ikäänkuin lukon talonpojan ladon oveen.