Bjälbon Ingrid Ulva oli lähettänyt väkensä poimimaan pähkinöitä. Tie
oli pitkä, ja ilta pyrki hämärtymään.
Harmaantunut Folkunga-rouva, Maunu Minnesköldin leski, käveli itse
sillävälin sulkemassa ruoka-aittojaan. Siellä killui savustettuja
ja suolattuja eläintenlihoja pitkissä riveissä, eikä sieltä
puuttunut suinkaan mausteita eikä hunajaa eikä jauhosäkkejä. Hän
katsoi tarkkaan, että voikirnussa oli pihlajaa velhojuoma vastaan
ja että maitosiivilän pohjalla oli pieniä kiviä, jotka oli poimittu
paikalta, mihin salama oli iskenyt. Pimeän tullen kuului lattian alta
hiljaista telmettä, aivan kuin olisi joku rummutellut sormillaan
pöydänreunaa. Maahiset siellä teutaroivat. Permantopalkkien välistä
loistivat niiden valaistuskojeet kuin valju kuunpaiste. Tuon
tuostakin heittivät ne lattialle hiukan sahajauhoja, mutta silloin
ei emäntä hymähtänyt tyhmien tapaan, vaan kumartui syvään ja kokosi
sahajauhon kuin kallisarvoisimman lahjan ikään. Hän kätki sahajauhon
huolellisesti, kylvääkseen sen sitten pellolle. Siitäpä nousikin
sinne kesällä sellainen viljantohina, että se kuului aivan aaltojen
pauhulta, ja siitä tuli Bjälbo hedelmälliseksi ja rikkaaksi.
Rauhattomina aikoina muutti hän kirkontorniin palvelijattarineen ja
paistinpannuineen, mutta iltaisin ei hänen tarvinnut mitään pelätä.
Muuan vanha, lopen köyhtynyt Folkungi, joka eleli talossa armoilla,
auttoi häntä äänettömänä ja jurona avainten kantamisessa. Hänen
nimensä oli Sune, ja hän oli ainoa sen talon haltijaväestä, joka
oli jäänyt kotiin. Välinpitämättömänä ja huonosti puettuna seurasi
Sune emännän kintereillä. Kun emäntä oli lukinnut raskaammat avaimet
seinäkaappiin pienellä hopea-avaimella, joka kilisi hänen omassa
kimpussaan, kääntyi hän seuraajansa puoleen, sanoen: "Sune, minä ja
minun poikani olemme Ruotsin rikkainta väkeä."
"Siksipä käykin sinulla vieraita, joista sopii ylpeillä", ivaili hän
katkerasti ja katsahti ovelle. "Siinähän on sinun suurin riemusi."
Muuan mies lynkytti huoneeseen kainalosauvansa varassa.
Sisäänpainunut rinta, kapeat hartiat ja vaaleankeltainen tukka, joka
aaltoilevana valui mustalle puvulle -- siinä kaikki, mitä hämärässä
saattoi havaita. Hän asettui sammutetun lieden ääreen ja tuijotti
katon savu-aukosta yöhön.
Ylpeä Ingrid Ulva astui askeleen taaksepäin ja nykäisi Sunea hihasta.
"Se on kuningas, ontuva, sammalkieli Eerikki", sanoi hän hiljaa.
"Miten on hän tullut tänne? Ja mihin minä nyt ryhdyn? Tässä minä
seison kehnoimmissa vaatteissani melkein kuin mikäkin orjatar. Vain
sarkaa."
"Kath, kath kun tähdet paithtaa!" sammalteli kuningas, ja hänen
äänensä kuului niin sydämellisen hyvänsävyiseltä, että sen olisi
pitänyt sulattaa jäisinkin korskeus lämpimimmiksi veripisaroiksi.
Mutta Ingrid Ulva ei pysynyt kauvan neuvottomana. "Ken lienetkin,
matkalainen", sanoi hän reippaalla päättäväisyydellä, "niin istu
rauhassa alallasi. Minä menen hakemaan emäntääni, korkeasukuista
rouvaamme Ingrid Ulvaa."
Lyhyin askelin kiiruhti hän ylisille vaate-arkuilleen. Mutta kun hän
kahmaisi vyöhönsä, oli avainkimppu poissa. Siinä hän nyt seisoi ilman
avaimia, ilman palvelijoita, ruoka-aitat ja arkut lukossa, hän, rouva
Ingrid Ulva! Ja rikkaassa Bjälbossa! Ja arkussa oli kultakankaisia
hameita ja viinikannuja ja juomasarkkoja, jotka olisivat tuottaneet,
kunniaa kenen piispan pöydälle tahansa.
"Moista nöyryytystä en voi koskaan sulattaa", ajatteli hän ja
kuunteli pienintäkin kolahdusta. "Ovatko ne palvelija-vetelykset
sitten kokonaan unohtaneet minut siellä pähkinämetsässään? Olisivatpa
ne vain täällä, niin saisivat ne hakata ovet ja lukot auki kirveillä.
Ja tekin, maahiset! Sillä tavallako te palkitsette emäntäänne?
Piiloitatteko te hänen avainkimppunsa juuri kun hän sitä paraiten
tarvitsee?"
Vallan kiihdyksissään laskeutui hän keittiöön, mutta sieltä löysi hän
vain vähän valkeata puuroa ja maitokulhon. Hän puhalteli tervastikkua
tuhkaan siksi kunnes se leimahti palamaan, mutta miten hän valaisikin
lattioita ja rappukiviä, avaimia hän ei löytänyt. "Tässä ei auta
muu", kuiskaili hän itsekseen, "kuin jatkaa samalla tavalla kuten
aloinkin ja olla yhä vain olevinaan tyhmä orjatar. Enhän voi häntä
jättää sinne pimeään yksinkään istumaan."
Hän pisti palavan tikun suupieleensä orjien tapaan ja kantoi pöytään
puuron ja maidon. Sitten sytytti hän vaivaisen vahakynttilän. Ja nyt
näkyi, että huone oli upea sali, jota koristivat aseet ja liput.
Mutta kestitys oli laihanpuoleista kuuluisan Bjälbon kestitykseksi.
"Mahtava Ingrid-rouvamme", sanoi hän ja pisti tikun jälleen huuliensa
väliin, "on nyt parhaillaan huvikävelyllä koko palvelijajoukkueensa
kanssa. Sinun tulee odottaa, mies, ja olla kärsivällinen."
Silloin hymyili Eerikki Sammalkieli koko naamallaan ja nyökäytti
hänelle päätään, silmissä kirkas, ystävällinen hohde. Hän ei ollut
tavannut talon emäntää milloinkaan ennen, mutta hän näki hänen
peukalossaan jykevän kultasormuksen, jonka hän oli unohtanut siihen.
Ja kuningas arvasi, kuka hän oli. Hän ei tahtonut saattaa häntä
hämilleen, ilmaisemalla keksintönsä, vaan pisteli näön vuoksi
muutamia lusikallisia puurovadista. Sitten nousi hän pöydästä
ja tarttui kainalosauvaansa. Rakastettava hellyys asui hänen
piirteissään, ja selvää oli, ettei moinen herra ollut milloinkaan
voinut heiluttaa keihästä tai miekkaa. Muutamin häveliäin sanoin
kiitti hän kaikesta ja toivotteli hyvää vointia ja lynkytti sitten
ovesta ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Sune istuutui pöydänpäähän ja vengotteli muutamia vahingoniloisia
sanoja, mutta tuskin oli Ingrid Ulva käynyt pari askelta eteenpäin,
ennenkuin hän pysähtyi äkkiä huudahtaen. Hänen jalkansa oli osunut
johonkin kiiltävään, joka välkkyi lattianraosta. Kumartuessaan
huomasi hän heti, että siinä olivat avainkimpun vitjat. "Te maahiset
olette minulle tämän kolttosen tehneet, vaikka minä olen aina
ollut hyvä teitä kohtaan", änkytti hän ja kiskaisi avaimet raosta.
Hän kiiruhti arkuilleen ja pukeutui silkkiin ja kiinnitti pienen
helmirivan tukkaansa.
"Joutukaa, joutukaa! Laittakaa tulta keittiöön!" huusi hän
palvelijoille, jotka nyt myös kuuluivat metakoivan pihalla. "Hevosen
selkään, ken ensimäisenä ehtii, ratsastamaan kilpaa kuningas Eerikin
kanssa! Tervehtikää häntä ja sanokaa, että nyt on Ingrid Ulva tullut
kotiin ja odottaa häntä kunnia-istuimella."
Pianpa tuprusi savu keittiöstä. Kannuja ja vateja kannettiin
pöydälle, ja soihtuja pistettiin pitimiinsä pitkin salin seiniä. Tämä
olikin toista kuin se savuava tervastikku, jota Ingrid Ulva äsken oli
hampaissaan kuljetellut!
Kun kaikki oli valmiina, lensi ovi auki sellaisella iloisella
hälinällä, kuin olisi kokonainen soturilauma rynnännyt saliin. Mutta
tälläkin kerralla tuli sieltä vain yksi ainoa mies, ja se oli hänen
oma poikansa Birger. Hänen kieroista, ruskeista silmistään säihkyi
veitikka. Hän levitti sylinsä juhla-asuun puettua äitiään kohti,
joka istui siellä mahtavana kunnia-istuimen pylväissä riippuvain
teräsmiekkojen välissä.
"Terve sinulle, jaarlin äiti!" huusi hän voitonhurmoissaan.
"Poikani eivät sen pahempi ole mitään jaarleja", huomautti Ingrid
Ulva töykeästi.
"Terve sinulle, kuninkaanäiti!"
"Oikea kuningas oli äsken täällä, pyhän Eerikin jälkeläinen. Hän
kulki kainalosauvojen varassa. Jokaisella suvulla on aikansa, ja
sitten kuivuvat oksat."
"Tiedäthän minut kuninkaan parhaaksi ystäväksi. Olimme juuri matkalla
Alvastraan. Hän käski seurueensa pysähtyä kukkulan tuolle puolen,
mutta tuli itse tänne hämmästyttämään sinua, äiti. Puhutaanhan niin
paljon pahaa meistä Folkungeista ja meidän kopeudestamme. Ja mitä hän
näki?"
"Sarkavaatteisen orjattaren."
"Arkailevan, huonosti puetun emännän näki hän, tuo sairas,
vaatimaton, jalomielinen kuningas Eerikki. Hän tunsi sinut
kultasormuksestasi."
Birger vaikeni nauraakseen kyllikseen. Sitten vaihtui hänen
silmiensä ilme, ja niihin sytähti synkkä tuli. "Ja silloin", jatkoi
hän, "silloin ajatteli Eerikki: Kaikki paha, mitä kuiskaillaan
Folkungeista, on panettelua. Vanha jaarlini, Ulv Fase, tuli siihen
arvoon vastoin minun tahtoani. Kun hän vaipuu ikuiseen lepoon --
kunhan se pian tapahtuisi! -- täytyy tuon naisen pojasta tulla minun
jaarlini. Ja hänelle annan minä oman sisareni puolisoksi, koska
ei minulla itselläni ole poikaa kruununperijäksi. -- Sellaisten
ajatusten täyttämänä jatkoi hyvä Eerikki-kuningas matkaansa sinä
iltana. Ymmärrätkö nyt, Ingrid Ulva? Terve sinulle, Folkungin äiti!"
Pilaillen veti hän sormuksen äitinsä peukalosta ja heitti sen
lattianrakoon. "Siitä saavat maahisesi kiitosuhrin, koska he tänä
iltana osasivat kätkeä sinun avainkimppusi!"
Sune, joka oli vaijeten kuunnellut keskustelua, jymähytti nyrkkinsä
pöytään. "Heimolainen", sanoi hän synkästi, "petoksellako sinä alat?"
Birger katsahti ankarasti häneen. "Varokaa seuraavaa petosta,
Folkunga-heimolaiset, jos rupeatte minua uhmailemaan!"
"Entä jos seuraamme sinua?"
"Silloin saat sinä yksinäsi, sinä rutiköyhä mies, kaiken sen kullan
ja hopean, mitä Jumala kaukana Itämaassa pitelee sylissään."
"Mitä sinä sitten aijot, jaarliksi tultuasi?"
"Minä tahdon kastaa Itämeren toisella puolella asuvat pakanat, jotka
polttivat meidän Sigtunamme, ja tehdä heistä ihmisiä. Teräsvuoret
ovat lohottavat ja pellot ovat kynnettävät. Tukholma on torneilla
varustettava ja lain rauha on saatava naistenne, kirkkojenne ja
kotienne suojaksi. Sano minulle vain, miten saan lyhyen ikäni
riittämään!"
"Nyt kuulen, että sinä olet se mies, jota me olemme satoja vuosia
ikävöineet", huudahti Sune ja raastoi sotavarustuksensa esiin
nurkasta, missä se oli kauvan toimettomana virunut. Ja kun sitten
Birger ratsasti pois, seurasi hän mukana.
Aika vieri, ja moni kevät katkoi kahleensa. Ulv Fase jätti tämän
maailman, ja Birgeristä tuli jaarli. Pian oli hänellä eniten
sananvaltaa maassa, ja uppiniskaisten täytyi kumartaa hänen voimaansa
ja vavista hänen vihaansa. Kellojen kumistessa kokoontuivat nyt
seurakunnat kirkkomäille, missä innostuneet munkit ja papit
ristiinnaulitunkuva kädessä saarnasivat ristiretkeä. He puhuivat
ritarijoukoista, jotka olivat taistelleet ja vuodattaneet vertansa
pyhän haudan valloittamiseksi uskottomain ryövärikäsistä. Ja
he manasivat ruotsalaisia sielunsa autuuden nimessä lähtemään
sotaretkelle Itämeren tuonpuolisia pakanoita vastaan. Kansa tunkeili
puhujain ympärille hurskain riemuhuudoin. Saarnaajan jaloissa oli
ontoksi kaiverrettu, raudoitettu ja munalukolla suljettu puupölkky.
Sitä sanottiin uhri-arkuksi. Siihen heittivät köyhät ja rikkaat
roponsa sotaretken hyväksi, iloissaan, kun saivat auttaa Jumalan
kunnian enentämistä. Ja monet veivät lahjansa itse alttarille.
"Niin on Jumalan tahto, niin on Jumalan tahto!" huusivat ritarit,
ja veripunaiset ristit kiinnitettiin rukousten hymistessä heidän
viittoihinsa. He olivat ylt'yleensä puettuja rautapaitaan, joka
ulottui leukaan asti. Teräskypärästä lähti kapea levy, joka silmien
välitse kulkien suojeli kasvojen yläosaa. Tunteakseen toisensa olivat
he koristaneet kilpensä erilaisin merkein. Maalatut linnut, hirvet,
kalat ja kukkaset välkkyivät auringonpaisteessa. Birger Jaarlin
taivaansinisessä Folkunga-kilvessä upeili kultainen leijona, ja
hänen pitkä miekkansa oli niin raskas, että asepoika sai hikipäin
puuhailla, kokiessaan pistää sitä hänen vyöhönsä. Purret ja veneet
lykättiin vesille, ja pyhien lippujen liehuessa lasketti koko
laivasto kohti Suomea, jota silloin sanottiin Itämaaksi.
Astuttuaan maihin pystytti Birger Jaarli ristin rannalle ja lupasi
armahduksen kaikille, jotka antoivat kastaa itsensä. Etäinen ulvonta
kajahti kankailta vastaukseksi, ja noidutut nuolet alkoivat suhista.
Erämaan pakanat olivat raivoissaan nälästä, sillä rantaseutujen
kristityt papit olivat kieltäneet heitä tulemasta satamiin ostamaan
ruokaa ja suolaa. Kostoksi sitoivat he vangitsemansa kristityt
tukasta nuoriin, kaareksi taivutettuihin koivuihin, jotka sitten
keinuivat tuulessa ylös ja alas uhrit mukanaan.
"Nyt käy paras tuuli", huutelivat pakanat ilkkuen ristiretkeläisille
piilopaikoistaan katajapensaiden takaa. "Tulkaapa katsomaan metsää,
miten kuolleet Kiesuksen miehet keinuvat koivuissa!" Ristiretkeläiset
vetivät miekkansa ja matkasivat virsiä veisaten läpi viidakkojen
ja poikki rotkojen. Muutamien päivien kuluttua osuivat he kovalle
polulle, joka johti korkealle pysty-aidalle. Birger Jaarli sysäsi
syrjään laihat poppamiehet, jotka vartioivat veräjää. "Käänny,
käänny, onneton muukalainen!" kuiskasivat he, uskaltamatta puhua
kovaa. "Tämä on haltijain huvitarha, tämä on Jumalan lehto." Mutta
Jaarli astui aituukseen, etevimmät soturinsa seurassaan. Ruoho
kasvoi siellä rehevänä ja kukat loistivat, vaikka niitä peitti
pihlajain, tuomien ja tuhatvuotisten tammien pimeä varjo. Iloisesti
liritteleväin lintujen sulolaulu vaikutti ihmeellisesti miehiin:
heidän päätänsä huimasi, he hoipertelivat sinne ja tänne, he
nauroivat ja he itkivät yht'aikaa, osaamatta sanoa, korkein onniko
vai syvin epätoivoko heidän sydämensä täytti. Tuuheimman tammen
juurella törrötti korkea paasi, jolle oli siroiteltu kultaa ja
hopeaa, ja sen huipulle oli nostettu pienempi kivi pääksi. Siinä oli
Jumala.
"Jaarli", änkytti tukahtunut ääni, ja Sune laahusti puiden välitse.
"Juoksin itseni henkitoreisiin, saadakseni sinut kiinni. Ruotsista on
tullut laiva. Eerikki Sammalkieli on kuollut."
"Nyt on minun siis aika täyttää lupaukseni", vastasi jaarli ja
pyyhkäisi paadelta kullat ja hopeat Sunen kokotettuun kypärään.
"Jumala, Jumala, kumarrappas hieman kivipäätäsi, sillä sinulle puhuu
nyt ruotsalaisten uusi kuningas!"
Mutta hän näki poppamiesten tassuttelevan paaden luo ja painavan
korvansa sitä vasten, paha-enteisesti nauraen. "Mitä te kuuntelette?"
kysäisi hän. "Jumalan vastausta", kuiskivat he. "Hän sanoo: Et sinä
saa koskaan kantaa kuninkaankruunua, Birger Jaarli. Se on Jumalan
rangaistus sinulle, koska saastutit hänen lehtonsa."
Jaarli kohautti olkapäitään ja meni matkoihinsa. Alhaalla joella
kastoivat papit laihtuneita miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmilla
rannoilla seisoi ristiretkeläisten sotajoukko yhä paljastetuin
miekoin. Hän käski muutamien ritarien jäämään päälliköiksi
valloitettuun maahan ja riensi sitten laivalleen.
Kun hän tuli kotiin ja tapasi ruotsalaiset herrat, sanoivat nämä:
"Me valitsimme sinun vanhimman poikasi Valdemarin kuninkaaksi,
koska hänen äitinsä oli pyhän Eerikin sukua." Raivostunut jaarli
kysyi, kuinka he olivat rohjenneet valita lapsen kuninkaaksi hänen
poissaollessaan. Mutta silloin astui muuan mahtava ylimys, Joar
Sininen, hänen eteensä ja vastasi: "Ellet vaaliin tyydy, saatan minä
tästä viitastani myöskin pudistaa kuninkaan." Silloin sulki jaarli
suunsa.
Sune ja muut kateelliset Folkungit ja herrat hioivat pian aseitansa
kapinaan, mutta he joutuivat perin pohjin tappiolle Herrevadin sillan
kahakassa, ja heidän etevintensä täytyi taivuttaa päänsä miekan
katkaistavaksi.
Valdemar viihtyi paraiten naistuvassa ja leikitteli kauneilla
kiharoillaan. Nuorempi poika, Maunu, jonka iho oli tumma ja katse
synkkä, asui ritareineen Nyköpingin linnassa, ja Birger hallitsi
yksinään koko valtakuntaa. Hän oli iloinen ja loistelias kemuissa,
mutta ankara siinä, missä tarvitsi ohjaksia kiristää, ja ajan oloon
alkoivat häntä kunnioittaa nuoret ja vanhat. Hän piti lupauksensa ja
hän turvasi rauhan viisailla laeilla ja hän poisti sen taika-uskoisen
tavan, että syytetty saatettiin tuomita kantamaan hehkuvaa rautaa
viattomuutensa todisteeksi. Ruotsin naiset katsahtivat häneen
kiitollisuuden välke silmissä, sillä ennen oli koko heidän isiensä ja
äitiensä perintö mennyt veljille, mutta hän oli toimittanut sellaisen
lain, että sisar saa puolet veljen perintö-osasta. Bjälbossa päätti
hän päivänsä. Kun soturit, jotka vielä olivat elossa ristiretken
ajoilta, seisoivat nyt siinä vahakynttilöiden valossa, sanoivat
he: "Jumala, sinun kostosi raukesi tyhjiin. Tässä paareilla lepää
Ruotsin isällisin kuningas, vaikkei hän koskaan saanutkaan kantaa
kuninkaankruunua."