Olipa mahtava jaarli Folkunga-sukua, jonka nimi oli Birger Brosa.
Kolme päivää ennen joulua, kun hän istui linnassaan soihtujen
valossa, astui sisään muuan nuori pappi ja istuutui sanaakaan
sanomatta ovensuupenkille.
Nuoret miehet kisailivat ja painiskelivat permannolla, ja harvat
kiinnittivät aluksi huomiotansa muukalaiseen. Suuri olikin sentähden
heidän hämmästyksensä, kun hän hetkisen kuluttua äkkiä riisui
papinkaapunsa ja iski tuimasti yhteen vahvimpien kanssa. Illalla, kun
jaarli oli käynyt makuulle, kutsutti hän muukalaisen luokseen.
"Olen kyllä kuullut, että papit osaavat messuta", alotti jaarli,
joka oli iloinen herra, ja jonka poskilla loisti väkevä puna,
"mutta käsivarsissa ei heillä juuri tapaa olla pontta. Kuka olet,
muukalainen?"
"Nimeni on Sverre", sanoi nuorukainen ja istuutui tuttavallisesti
vuoteen reunalle. Hänen ryhtinsä oli miellyttävä ja arvokas, ja
äänensä vastustamattoman lumoava. "Äitini asui Fär-saarilla. Siellä
minä synnyin ja siellä sain minä nuoruudenvuosinani harjoitella
käsivarsiani kiipeillessäni pyörryttäviin korkeuksiin linnunmunien
ja untuvan etsinnässä. Norjassa olivat silloin rauhattomat ajat,
silloin, kuten nyt. Kuningas Sigurd Mund oli äskettäin surmattu."
Rouva Birgitta, jaarlin vaimo, joka makasi hänen selkänsä ja seinän
välissä, veti sudennahan paremmin päällensä ja nousi istualleen.
Samettisen yömyssyn reunoista riippui joukko pieniä kultatupsuja,
jotka sekaantuivat hänen harmahtaviin, kiemurteleviin kiharoihinsa.
"Tiedä, nuorukainen", sanoi hän muistojensa liikuttamana, "että minä
olen kuningas Sigurdin sisar."
Kun keskustelu oli ehtinyt tähän, vaikeni Sverre hetkiseksi. Silloin
pilkahti veitikka hänen silmäänsä, ja rakastettavasti, mutta hienosti
pilaillen jatkoi hän: "Niinpä niin, sinä olet kuningas Sigurdin
sisar. Mutta sinulle on kai se seikka suuri uutinen, että minä,
joka istun tässä vuoteenreunalla, ja jonka nimi on Sverre, olen
hänen poikansa. Äiti kertoili minulle joskus syntyperästäni, kun
olin tullut täysi-ikäiseksi. Vaikka minun onkin ollut pakko lukea
papiksi, olen minä Harald Kaunotukan sukua yhtä hyvin kuin sinäkin,
rouva Birgitta. Ja siksi olen vaeltanut tänne. Heimolaiset, nyt tulee
teidän auttaa minua oikeuksiini Norjassa!"
Rouva Birgitta otti lämpimän yömyssyn päästään, voidakseen paremmin
ajatella. Mutta viekas jaarli rauhoitti häntä ja sanoi Sverrelle:
"Mitä kauvemmin ihminen elää, sitä ihmeellisempiä seikkoja saa hän
kokea. Mutta nyt on myöhä jo, Sverre; aika on sinun käydä katsomaan
itsellesi yöpuuta."
Muutamia päiviä myöhemmin puhutti hän hovimiehensä juottamaan
Sverreä runsaammin kuin tämä kesti. He sekoittivat hyvin väkevän
mesijuoman, vilkuttivat silmää toisilleen ja kuiskivat Sverrelle:
"Voitpa uskoa, että meistä sinun ilveilysi on aika hauska. Tunnusta
vain meille, ystävillesi, että jaarli Erling Vinokaula tai joku muu
norjalaisveijari on lähettänyt sinut tänne pilailemaan sukuylpeän
rouva Birgittan kustannuksella."
Mutta Sverre huomasi heidän juonensa ja sai heidät juomaan enemmän
kuin hän joi itse. Sitten puristeli hän heistä vähitellen kaikki,
mitä hänen oli hyödyllistä tietää. "Joka juo liikaa", sanoi hän
lopuksi, "luulee puhuvansa viisaasti ja nokkelasti, mutta hän
huutaakin ilmoille kaiken sen, mistä hän kaikkein mieluimmin olisi
ollut vaiti. Herätessään seuraavana päivänä tuntee hän kipua päässään
ja kipua omassatunnossaan. Niin tulee käymään teidänkin huomenna,
rakkaat hovimiehet!"
Mutta jaarlin pojat ja kaikki nuoret ja turmeltumattomat miehet
muuttivat lähemmäksi häntä, jotteivät kadottaisi yhtään ainutta hänen
sanoistaan. "Niin totisia sanoja puhuvan miehen täytyy myös olla
se, joksi itseään sanoo", ajattelivat he. Kun hovimiehet huomasivat
tämän, menivät he jaarlin luo ja sanoivat kärsimättöminä: "Neuvomme
on, jaarli, että sinä toimitat tuon seikkailijan hengiltä, ennenkuin
hän ehtii peräti pyöryttää sinun omien lastesikin päät."
"En tahdo auttaa enkä vahingoittaa häntä", vastasi jaarli. "Mitä on
meidän uskominen? Jos hän valehtelee, tekee hän sen ainakin niin,
että hän itse uskoo tuohon valheeseensa. Ja sehän on melkein samaa
kuin puhua totta."
Rouva Birgitta ei ollut tyytyväinen vastaukseen. "Kuka maankulkija
tahansa", penäsi hän, "voi tulla sanomaan: Minä olen kuninkaan poika.
Mutta jos nyt asian laita kaikessa tapauksessa olisi niin, kuin
Sverre väittää? Luulenpa keksineeni keinon. Muistathan muutamien
turkiskauppiaiden lahjoittaneen minulle erään lappalaisen orjan,
jonka nimi on Vittiko. Hän on noita, hän on tietäjä. Anna hänen
katsoa Sverren käsiä ja lukea totuus!"
Jaarlilla ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, ja Sverreä ja
Vittikoa pantiin hakemaan. Vittiko oli nuori lappalainen, jonka
tukka oli suora ja musta, ja jonka ulkonevia poskipäitä koristi mitä
kaunein ruskea väri. Hän kulki hiljaa nahkalapikkaissaan kuin syvässä
hangessa ja taivahutteli polviniveleitään. Tuon tuostakin katsahti
hän ympärilleen kuin sameasta unesta, sillä hän oli taitamaton
yleisissä tiedoissa, mutta taitava salaperäisissä seikoissa. Talven
pitkä pimeys ja kesän pitkä valkeus olivat hänen isänsä ja äitinsä.
Hän tarttui Sverren vasempaan käteen ja tutki tarkoin kämmenen
uurteita. Väliin hän naurahti ilkeän purevasti, mutta nyökkäsi taas
kohta lempeästi kuin hyvänsävyisin ihmisistä. "Pappi", sai hän
sanoiksi viimein, ja hänen silmänsä tuikkivat kuin talvi-yön tähdet,
"päälliköksi olet sinä syntynyt!"
"Minä en tiedä, Sverre", sanoi jaarli, huulilla hymy, jota saattoi
selittää monella tavalla, "tekeekö tämä vastaus sinut murheelliseksi
vai kiitolliseksi. Se puhuu vähemmän sinun menneisyydestäsi kuin
sinun tulevaisuudestasi, mutta tulevaisuushan onkin tärkein. Ota
ovela Vittiko oppaaksesi, kun lähdet matkaan, ja palkitse hänet
kuninkaallisesti, jos joskus jaksat!"
Murheellisena lähti Sverre jaarlin kartanosta, seuranansa vain
lappalainen noita. He tulivat asumattomille karjatuville, missä
maahiset jyhmiskelivät permantojen alla, ja he painuivat syvälle
metsien syliin. Erääksi yöksi saivat he suojaa papin talosta, ja
kiitollisuuttansa osoittaakseen lahjoitti Sverre sille papille
papinkaapunsa ja alttarikirjansa. Mutta pian saivat he muuta
miettimistä. Tie kulki kohti Värmlannin saloja. Siellä tapasivat
he parven nuoria norjalaisia sissejä ja seikkailijoita, joilla oli
risaiset punaiset paidat yläruumiin peittona, mutta säärien ympärille
oli kiedottu vain koivuntuohta. Sentähden kutsutuinkin heitä
tuohisääriksi. "Jos sinä olet se, joksi itseäsi sanot", puhelivat he,
"niin ollos tervehditty! Meidän päällikkömme, Östen Meyla, kaatui
äskettäin. Rupea sinä nyt johtajaksemme!"
"Eipä näytä siltä, että me kykenisimme saamaan paljoa aikaan",
vastasi hän, ja hänen sielukkaat kasvonsa muuttuivat yhä synkemmiksi.
"Ei, menkää Birger Brosan taloon ja ottakaa joku hänen pojistaan
päälliköksenne. Äitinsä kautta on heillä yhtäläinen perintö-oikeus
Norjaan kuin minullakin."
Muutamia lähettiläitä pantiinkin menemään jaarlin kartanoon, mutta
he palasivat se varovainen neuvo mukanaan, että tuohisäärten
tulisi mieluummin ottaa Sverre johtajakseen. "Ellet tahdo ruveta
päälliköksemme", huusi koko joukko, "olet sinä kuoleman oma!"
Silloin täytyi Sverren myöntyä. Harvoilla oli kunnolliset aseet.
Monet potivat haavojaan, ja useimmat eivät olleet vielä ehtineet
täyteen miehenikään. Yhteensä oli heitä vain kuusikymmentä päätä,
mutta heti nimitti hän muutamia henkivartijoikseen ja asemiehikseen
ja sääsi muille erilaisia arvoja. Vittikosta sai tulla orja. "Koska
meistä nyt on tehty ylhäistä hoviväkeä", sanoivat tuohisääret
Sverrelle, "emme voi totella sinua, ellet sinä itse ole arvossa meitä
korkeampi." Ja he antoivat hänelle kuninkaan nimen.
"Jokainen hetki on nyt kallis", sanoi hän. Ja kun hän siinä seisoi
kurjan, nälkiintyneen joukkonsa edessä, solakkana ja totisena,
nuoruudenijässä vielä, näytti hän yhä enemmän ja enemmän mitä
viisaimmalta mieheltä. "Kotona Norjassa hallitsee jaarli Erling
Vinokaula, joka on saanut kruunatuksi poikansa Maunun kuninkaaksi.
Erling on häikäilemätön ja ankara, eikä häneltä vihollisia puutu.
Rientäkööt vahvimmat teistä edelle ja puhuttakoot Telemarkiin
paenneet tuohisääret odottamaan minua maan pohjoisosissa."
Niin matkasi hän edelleen läpi kahdentoista peninkulmaisen metsän
pohjoisimmassa Värmlannissa ja saapui Älv-laaksoon. Sitten läpi erään
metsän, joka oli yhtä pitkä, Malungiin läntisessä Taalainmaassa
ja sitten läpi erään metsän, joka oli viisitoista peninkulmaa
pitkä, itäiseen Taalainmaahan. Vittikoa, joka ei ollut vielä
koskaan muuttanut karvaisia vaatteitaan siitä kun hän oli ne ensi
kertaa ylleen pukenut, saattoi tuskin eroittaa ruskeanharmaasta
maasta. Hän ryömiskeli ja hiiviskeli pensaiden välitse, ovelana ja
herkkä-uskoisena, vaarallisena ja vaarattomana, ja kaikki, mitä hän
sanoi, oli siitä totuuden ja valheen keskimailta. Myöhään muutamana
yönä tulivat he erääseen pimeään kylään. Vittiko puhalsi loihtien
sormiinsa, ja heti leimahtivat ne palamaan kuin viisi sytytettyä
kynttilää.
"Kuka sinä olet, noita, joka vaeltelet moinen kynttilänjalka
mukanasi?" kyselivät talonpojat ja tirkistelivät puolipukeissaan
tuvista. He olivat vielä pakanoita, ja Torin ja Odinin veistokuvat
koristivat vielä ovien pieliä.
"Minä olen lappalaisten suurin päällikkö", vastasi hän, "ja minä
kävin tuolta etelämpää hakemassa kuninkaan seurakseni sinne tunturein
keskeen."
Mutta talonpojat eivät olleet vielä koskaan ennen nähneet kuningasta
ja he tuskin tiesivät, oliko se lintu vai kala. "Katsokaa, katsokaa
vain!" jatkoi Vittiko ja valaisi palavilla sormillaan tuohisääriä.
"Tuohta säärien ympärillä. Vaatteet niin risoina, että jos pistää
kätensä yhdestä reijästä sisään, niin tulee se toisesta ulos.
Ja pudistakaapa näitä taskuja! Ei ropoakaan rahaa, ei kuivaa
leivänpalaistakaan. Ettekö käsitä, taalalaiset, että ne ovat
hovimiehiä ne... Ja tällaiselta näyttää kuningas. Vain päällinen
kengistä jäljellä. Pohjat puhki, korot tiessään. Mutta kohteliaan
ja ystävällisen täytyy kuninkaamme olla. Muuten löisimme hänet
hengiltä... Pankaapa nyt tulta patojen alle!"
Vieraanvaraiset talonpojat veivät silloin matkalaiset tupiinsa
ja kestitsivät heitä parhaansa mukaan. Mutta Sverre mietti
miettimistään, miten hän järjestyksen ja kurin kautta vähitellen
kasvattaisi hurjista tuohisääristään erinomaisia sotureita.
Levähtäneenä ja kiitollisena, mutta voimatta maksaa ropoakaan
kestityksestä, samosi hän sitten joukkoineen halki Jämtlannin. Kevät
teki juuri tuloaan. Tuohisääret joivat järvien kirkasta, kylmää
vettä, eikä heillä usein ollut muuta syötävää kuin puunkuorta ja
marjoja, jotka olivat olleet talven lumen alla. Päästäkseen eteenpäin
täytyi heidän kulkea lautoilla jokien yli, ja kun he vihdoin
laskeutuivat tuntureilta Nidarosiin Norjan puolelle, eivät he viiteen
vuorokauteen uskaltaneet nukkua eikä hankkia ruokavaroja, koska
pelkäsivät tulevansa ilmi.
Kaupungista huomattiin heidät kuitenkin, mutta Telemarkin tuohisääret
tulivat heidän avukseen. Kaupungin päälliköt ottivat silloin pyhän
Olavin lipun kirkosta ja rynkäsivät ulos sotureineen, mutta nämä
pötkivät käpälämäkeen heti kun kuulivat peljättyjen tuohisäärten
nuolien suhisevan. Lipunkantaja painatti pakoon sellaista vauhtia,
että ratsasti kumoon kaksi miestä, joista toinen kuoli paikalla
ja toisesta tuli raajarikko elinijäkseen. Hän itsekin kaatui, ja
tuohisääret valtasivat lipun. Tämä lippu edellään kulki sitten Sverre
Nidarosiin ja kiitti Neitsyt Maariaa ja pyhää Olavia odottamattomasta
voitosta.
Sitten huudettiin hänet äyrikäräjillä koko Norjan kuninkaaksi. Mutta
jaarli Erling Vinokaula eli vielä, ja hänen poikansa Maunu oli
myöskin Norjan kuningas. Alituisia seikkailuja kokien piileskeli
Sverre väliin laivoissa, väliin talonpoikaistuvissa ja lopulta tuli
hän tunturien yli hälsinglantilaisten maahan. Hälsinglantilaiset
kokoontuivat, monet täysissä rautavarustuksissa, estämään häntä
kulkemasta heidän maansa läpi. Sverre läheni väkineen suljetussa
rintamassa. Hänen miehensä saivat oikeuden puhua hänen puolestaan
hälsinglantilaisten käräjillä, mutta ei hän itse. Hänen ei sallittu
avatakkaan suutaan, niin kovin pelkäsivät hälsinglantilaiset hänen
kuulua taitoaan sanojen sovittelussa. Hän tuotatti silloin pari
hevosta ja käski miestensä teurastaa ne. "Nyt pitää kuultaman
kaikissa valtakunnissa", sanoi hän, "että te hälsinglantilaiset
olette niin kitsaita ruoallenne, etteivät kristityt miehet voi teidän
maassanne muuten pysyä hengissä kuin tekemällä syntiä Jumalaa vastaan
ja syömällä hevosenlihaa." Silloin häpesivät hälsinglantilaiset,
ja kun hän nyt seisoi siinä heidän edessään silkkipäähineessään,
rautapaidassaan ja punaisessa villa-ihokkaassaan ja puhui selvästi ja
viisaasti ja hienosti pilaillen, kuten hänen tapansa oli, eivät he
voineet kuulla häntä tulematta hänen ystävikseen.
Jonkun aikaa jälkeenpäin alkoi tuohisäärten punaisia paitoja taas
vilkkua Nidarosin yläpuolisilla kukkuloilla, ja Sverre sanoi
miehilleen: "Nyt on tullut hetki korjata sato kaikista vaivoistamme
ja vastuksistamme. Tuolla alhaalla kaupungissa majailevat nyt
Erling Vinokaula ja Maunu sotajoukkoineen. Jokainen teistä saa sen
miehen kalleudet ja arvot, jonka hän surmaa ottelussa. Sellaisesta
palkinnosta on teidän nyt taisteleminen."
Muuan mies hypähti innoissaan matkaan toisten edelle, ja hänen
olallaan oli vain varsta. "Eipä tappeleminen Erling Vinokaulan kanssa
ole sentään viljan puimista", nauroi hänelle muuan tuohisääri. Mutta
mies vastasi: "Aseet, joita aijon käyttää, tulevat kyllä vastaani
kaupungista, sillä niitä kantaa vielä joku jaarlin mies."
Vittiko seurasi mukana ja hiipi kaupunkiin vakoilemaan. Rannassa
lojui laiva, missä jaarli vietti yötään. Eräällä ristiretkellä oli
hän saanut miekaniskun kaulaansa, niin että pää istui siitä lähtien
vinossa, ja siksi ruvetuinkin häntä sanomaan Vinokaulaksi. Mutta
Vittiko näki sekä jaarlin että muiden kannella seisojain varjojen
olevan ilman päätä ja hän ajatteli: "Tuo merkitsee, että he huomenna
kaikki joutuvat surman omiksi."
Hän kuuli jaarlin sanovan: "En tahdo kieltää, että minun tulisi
ehkä koota hajaantunut miehistöni laivaan ja laskea ulapalle, mutta
minä en voi sietää tuon papinmokoman Sverren asettuvan poikani
kuninkaantuoliin." Sitten astui hän maihin. Kristuksenkirkon
kalmistossa kohtasi hän poikansa ja tämän päälliköt. He laskeutuivat
hetkeksi polvilleen, mutta lopulta sanoi Erling Vinokaula: "Nouskaa
ylös ja tarttukaa aseisiinne! Pianpa ehkä saatte virua täällä
tarpeeksi kauvan."
Torvet törähtivät, mutta rintamaan kertyikin vähemmän väkeä kuin hän
oli odottanut, tuskin kuuttasataa miestä.
"Minne te kaikki nyt häivyitte?" kysyi jaarli, ja hänen väkensä alkoi
väistyä kahakassa. Itse sai hän piston läpi vyötäistensä ja kaatui
kuolleena selälleen. Kuningas Maunu, joka pakenevain mukana kiiruhti
laivoille, kumartui hänen ylitseen, suuteli häntä otsalle ja sanoi:
"Me kokoonnumme vielä kerran, isä, riemun päivänä."
Seuraavana vuonna istui Birger Brosa väkineen iltaa tuvassaan. Päivän
työt olivat päättyneet, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Ilta oli viileä,
kostea kevätilta, mutta ensimäinen, jolloin ei heidän tarvinnut
polttaa kynttilää. Turkkeihinkin kääriytyneinä iloitsivat kaikki
katsellessaan avonaisesta ovesta alastomia puita ja niiden pieniä,
vielä kehkeymättömiä silmikkoja.
Silloin näkyi polulla liikahtelevan ihmeellinen kasa aseita,
rautapaitoja, vaatteita ja raahaavia, hopeahelaisia hevosenvaljaita.
Ylinnä upeili kypärä, jonka kannattajana ei ainakaan päätä näkynyt,
ja koko ilmestys oli kuin mikäkin sukuhaudasta noussut kummitus.
Kynnyksellä putosi taakka vihdoin maahan, ja siinäpä seisoikin
Vittiko, ruskeankeltaisena ja onnellisena, siinä koko hänen
voittosaaliinsa tappelutantereelta. "En surmannut ketään jaarlin
miestä", selitti hän, "mutta korjasinpa sentään satoni nurmikolta."
Birger Brosa nousi isäntämäisen suojelevasti penkiltään ja tervehti
häntä. "Pitkäänpä sinä saitkin oppaana palvella", pilaili hän. "Mutta
vastaakkin nyt erääseen vakavaan kysymykseen. Kuka oli vieraamme?"
"Päälliköksi oli hän syntynyt", vastasi Vittiko ja veti henkeä.
"Kaikki muu on arvoitusta. Mutta sen minä sanon, että suurempaa
kuningasta ei ole norjalaisilla ollut ilmoisna ikänä, ja saavatpa
he totisesti hikoilla yhdenkin kerran, ennenkuin heille toinen
samanlainen nousee."