Oli Kristuksen taivaaseenastumispäivän, helatorstain, yö, ja
kääpiöt avasivat vuoren oven. Taikataitoiset kalastajat laskettivat
myötäpäivään ruuhellaan läpi ruovoston ja istuivat vapa kummassakin
kädessä. Ja koukkuselkäiset noidat penkoivat maata, sillä sieltä
saattoivat he sinä yönä poimia kullat ja hopeat paljain käsin.
Heidän loitsuistaan välittämättä ratsasti pyhä Eerikki polkua
sotureineen, jotka veisasivat virsiä. Hänen vaaleilla kiharoillaan
upeili sininen lakki, jota reunusti littein jalokivin koristettu
kultainen otsaripa, ja hänen sininen viittansa valui yli miekan.
Hänen edellään kannettiin ristinlippua, jonka juurella hän oli
sotinut Suomessa, ja sen tahtoi hän nyt ripustaa kirkkoonsa Uppsalan
hautakumpujen keskeen.
Metsässä ei ollut vielä aivan pimeä, ja hän huomasi pienen peikon,
jolla oli punainen piippalakki päässä, kulkevan hänen vierellään
ja ohjaavan hevosta. Mutta hurskas kuningas sulki silmänsä, jottei
häiriintyisi rukouksissaan, ja siirteli hiljaa rukousnauhansa helmiä.
Vasta viimeisellä helmellä kohotti hän katseensa.
Kääpiö rähähti ilkeään nauruun, sillä hän oli vienyt hänet vuoreen
ja koki nyt sulkea kivi-ovea hänen jälkeensä. Mutta Eerikki teki
ristinmerkin. Silloin oli mahdotonta liikuttaa ovea. Kylmiä
vesitippoja putoili luolan katosta, ja joukko pieniä sepänpahaisia
taoskeli ja kalkutteli viheriän tulen ympärillä. Nurkassa virui
jotakin, joka ensi näkemältä oli kuin läjä tomua ja lahonnutta puuta.
Mutta läjä liikahti, ja nuori tyttö astui esiin ja kohotti huntuansa.
Hänen kasvonsa olivat ruskeat ja pyöreät, ja kivikirves riippui hänen
vyöstään, ja hänen pukunansa oli karvainen nahka.
"Vieras", kuiskasi hän uneliaasti kuin nukuksissa. "Sinä teit äsken
vasaranmerkin, aivan kuin Ura-Kaipaalla, suurella päälliköllä, oli
tapana tehdä, kun hän rukoili kiviä. Vieläkö Ura-Kaipa elää? Onko
hän kovin vanhentunut? Minä olin hänen orjattarensa. Kas, kas, nyt
muistoni kirkastuu. Pimeänä yönä, lumimyrskyssä otti minut vuori
lumoihinsa."
"Tuhansia vuosia on mahtanut siitä kulua", vastasi Eerikki, "sillä
enpä muista milloinkaan nähneeni sinunlaistasi ihmistä".
"Minusta ovat ne vuodet olleet kuin yksi ainoa yö", jatkoi hän, ja
hänen äänensä lujeni. "Mutta enpä ole minäkään nähnyt sellaista
korskuvaa hirviötä, kuin se, jonka harteilla sinä istut. Astu alas
ja istuudu untuvatyynyilleni!" Siinä oli vain kurja multa- ja
sammalvuode, mutta peikko oli niin kääntänyt hänen näkönsä, että
kaikki näytti hänestä muunlaiselta, kuin se oikeastaan oli. "Mikä
komea asunto! Ota kynttilä ja valaise ympärillesi", pyysi hän ja
katsahti luolan homeisiin seiniin. Kynttilä, jota hän hänelle
tarjosi, oli vain harmaa kivenpala. "Pienet kääpiöiseni, tuokaahan
vierasruoka! Ura-Kaipaan orjatar haluaa puhella muukalaisen kanssa
ja kuulla uutta ihmisistä." Kääpiöiset kantoivat silloin esiin
sisiliskoja ja rupisammakolta ja puunnöhtää, eivätkä malttaneet olla
hiukan herkkuja maistelematta. Mutta he olivat vähäruokaisia ja he
saivat kylliksensä yhdestä ainoasta hyppysellisestä.
"Vuorenlumokas-parka!" sanoi Eerikki. "Sukukunnat ovat kuolleet
toistensa jälkeen, mutta sinä olet vain nukkunut täällä luolassa.
Tule mukaan ja katso itse, miltä nyt maailmassa näyttää!" Hän nosti
tytön eteensä satulaan ja ratsasti ulos vuorensalista. Uteliaina
seurasivat kääpiöt pitkässä rivissä, hyppien ja loikkien mitä
hullunkurisimmalla tavalla, ja pysähtyivät vasta metsänreunassa.
Heistä oli vähitellen tullut tytön ystäviä, ja tytön ilo oli suuri,
kun hän näki heidän piippalakkiensa pilkottavan katajain välistä.
Mutta nyt hänen silmänsä levisivät. Tasangolla Fyrisvirran suussa
lepäsi Itä-Aros aamuhämärässä. Siinä sijaitsee nyt uusi Uppsala.
Ei näkynyt siellä telttoja eikä havumajoja, kuten Ura-Kaipaan
metsäleirissä, vaan kokonaisia puunrunkoja oli ladottu päällekkäin
taloiksi. Ihmeellisin oli kuitenkin punanpaistava vuori keskessä. "Se
on pyhän Kolminaisuuden kirkko", kertoi Eerikki. "Nyt osaavat ihmiset
rakentaa kivistä, niin että he saattavat putoamatta kohota korkealle
ilmaan. Mutta niinpä täytyykin pieninkin kivi asetella huolellisesti
ja taitavasti."
Vain silloin tällöin ymmärsi tyttö sanasen hänen puheestaan, sillä
kielikin oli muuttunut. Tyttö painui lähemmäksi häntä, ja hänen
jouhipaitansa pisteli häntä vaatteiden läpi, mutta tytön mielestä oli
Eerikki hänelle kuin hyvä isä. Tuskan valtaamana kysyi hän, mikä se
niin kumisi ja lauloi.
"Ne ovat kellot, jotka puhdistavat ilman peikoista ja noidanlumoista."
Hän käänsi päätänsä, eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka
pelästyneinä kääpiöt kirmasivat metsään kellojen kumahtaessa. Toiset
kaatuivat nokalleen, toiset keikahtivat selälleen. He eivät tienneet,
miten parhaiten olisivat päässeet pakenemaan. Ja nyt nousi aurinko.
"Ah, siinä on aurinko", riemuitsi hän, ja sydän jyskytti. "Yhtä
säteilevä kuin ennenkin! Vieläkö sinä elät?" "Niin, siinä on
aurinko", myönsi Eerikki ja nosti hänet satulasta. "Pysähdymme tähän
messua kuulemaan", sanoi hän miehilleen, jotka jo odottivat häntä
kirkon ovella. Siinä viivähti hän hetkisen, jakaakseen oikeutta
köyhille ja rikkaille, jotka kokoontuivat hänen ympärilleen. Ja hän
menetteli niin lempeästi ja jalosti, että riitapuolet vähitellen
tyyntyivät. Sitten menivät kaikki sisään, paitsi tyttö, joka jäi
seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja katseli epäluuloisena kupukattoon.
"Niin paljon kuin Ura-Kaipa uhrasikin kiville, ei hän kuitenkaan
saanut niitä liitelemään ilmassa", ajatteli hän. "Uusi päällikkö on
ihmeellinen mies. Ei hän peljännyt äsken vuoren peikkoja, ja yhtä
tyynenä seisoo hän nyt riippuvain kivien alla."
Lukemattomat kynttilät paloivat kirkossa, ja tuoksuava suitsutus
levisi kaikkialle. Siinä seisoessaan ja miettiessään, miten kaikki
oli muuttunut, kaikki, paitsi aurinko ja metsä, näki hän mahtavan
sotajoukon lähenevän. Silloin unohti hän pelkonsa ja hyppäsi soturien
välitse kupukaton alle varoittamaan polvistuvaa kuningasta.
"Aavistan, että ne ovat minun tanskalaisia vihollisiani, ja
että ne himoitsevat minun kruunuani ja henkeäni", vastasi hän
hiljaa, nousematta pystyyn. "Tyttö, asetu kynnykselle ja odota
kärsivällisesti! Tämä ihana messu täytyy minun kuulla loppuun. Me
ihmiset olemme vähitellen saaneet paljon sellaista, mikä on meille
rakkaampaa kuin henki."
Kun messu oli laulettu, astui hän ulos. Taistelu oli ankara, mutta
lyhyt, ja ylivoiman ahdistamana syöstiin pyhä Eerikki tantereeseen.
Muuan vihollinen kohotti leveätä miekkaansa, iskeäkseen hänen päänsä
poikki.
"Tahdonpa nähdä, eikö hän nyt edes pelkää!" nyyhkytti tyttö ja
tuijotti, kauhunsa voittaen, ihmetellen häneen.
Pyhän Eerikin kasvoille, jotka ennen olivat olleet kalpeat, valahti
nyt väkevä puna kuin korkeimman onnen aavistuksena. "Enemmän kuin
maata ja aurinkoa, joka äsken nousi", sanoi hän kuiskaten ja suuteli
rukousnauhansa ristiä, "rakastan minä jotakin tuolla kaukana,
kaukana, jota en ole vielä milloinkaan silmin nähnyt enkä käsin
koskenut. Ja sen rakkauden tähden on minulle kuoleman hetki kunnian
ja taivaallisen autuuden hetki."
Miekka putosi ja siihen, mihin hänen päänsä vierähti, puhkesi kirkas
lähde. Munkit ja muut hurskaat miehet korjasivat hänen ruumiinsa,
ja sokeat, jotka koskettivat sitä, saivat näkönsä jälleen. Hänen
ristinlippuansa säilytettiin sitten Ruotsin pyhimpänä kalleutena,
ja hänen kuolinpäiväänsä toukokuussa, jolloin vilja tekee terää
ja katajapensas kukkii, vietettiin pienimmässäkin kirkossa. Hänen
luitansa kannettiin hyvän sadon saamiseksi pitkin peltoja, kuten
ennen Frejn kuvaa, ja vielä nytkin säilytetään niitä hopea-arkussa
Uppsalan tuomiokirkossa.
Mutta saman päivän iltana, jolloin hän kaatui, kuului kolkutusta
vuoren ovelta. "Avatkaa, kääpiöt!" pyyteli vapiseva ääni.
"Ura-Kaipaan orjattaresta on kaikki täällä ulkona niin uutta ja
vierasta. Me viihdymme paremmin yksissä, te ja minä. Kääpiöt,
kääpiöt, nyt on menty niin pitkälle, että ihmiset antavat tappaa
itsensä jonkun kaukaisen takia, jota he eivät voi silmin nähdä
eivätkä käsin koskea! Minne se johtaneekaan? Haluan tulla teidän
luoksenne vuoreen ja vaipua jälleen uinailuuni."
Puunjuuret ja pensaat peittivät vuoren oven, ja sadat vuodet kiitivät
pois nopeina kuin talvipäivät. Heräjä, Ura-Kaipaan orjatar, ja tule
vielä kerran katsomaan ja ihmettelemään maailman menoa! Pian on aika.