Niinpä niin: häitä piti vietettämän, kolmenkertaisia häitä, ja
häistä, häistä puhuttiin koko smålantilaisessa kylässä. Kun
paimenpoika palasi vuohineen kotiin, sanoivat hänelle naiset: "Ynnar,
sinähän tunnet metsän kuin viisi sormeasi. Meneppäs vuoreneukon luo
ja pyydä lainaksi hänen häähopeitansa!"
Ynnar kääntyi silloin metsään takaisin ja lauloi ja puhalteli
tuohiluikkuunsa. Kun hän oli ehtinyt vuorenjyrkänteelle, seisoi
siellä Grimma, vuoreneukon tytär, kampaamassa mustaa, jouhenkankeata
tukkaansa.
"Äiti ei lainaa häähopeitansa, ennenkuin minä olen viettänyt häitä",
sanoi Grimma ja pillahti itkemään. "Mutta jos mielesi tekee, saat ne
kyllä nähdä." Hän kohotti hiukan kallion reunaa, ja sieltä kimalteli
kattilantäyteinen puhtainta hopeaa.
Ynnarin veti miettiväiseksi ja hän seisoi siinä paikallaan, toista
jalkaansa viipotellen. "Älähän itke, Grimma", sanoi hän viimein,
"vaan tule tapaamaan minua hääpäivänä kirkon ovelle, niin tulee meitä
tasan neljä paria!" Sen kuuli vuoreneukko, joka oli ollut poissa,
mutta joka nyt palasi kotiin tavattoman suuren katajasauvansa varassa
ja yski niin mahtavasti, että kallionlohkareet hyppivät. "Mielisinpä
uskoa, että hän on kutakuinkin sievä, tuo minun Grimmani", sanoi
hän. "Ja hänen poskensa ja korvansa ovat kaarnankovat, niinkuin
jättiläisneidon tuleekin. Mutta lahja lahjasta. Jos hänestä tulee
sinun omasi, täytyy sinun luvata antaa hänelle huomenlahjaksi kello,
joka kilkuttaa tuon punaisen vasikan kaulassa tuolla alhaalla. Se
pitää niin pahaa ääntä, etten vuosikausiin ole saanut rauhassa
nukkua."
Ja hän osoitti sormellaan kirkkomäkeä, missä tapuli törrötti
vihittyine kelloineen. Ynnar pelästyi ja kiiruhti vuorelta.
Pian koitti kuitenkin määrätty hääpäivä, ja kynttilät ja
värendiläiset soittoniekat etunenässä kulkivat ne kolme nuorta paria
kirkkoon. Silloin ilmestyi Grimmakin metsästä kaikessa hopeaisessa
komeudessaan. Paljain jaloin hän oli, ja ruskea oli hänen ihonsa,
mutta vaatteet olivat niin täynnä hopeakoruja, että ne kilisivät
ja kalisivat kuin sotavarustus. Hän keikistelihe ja kaakistelihe,
ja Ynnarin mielestä oli hän aika komea. Hän ojensi paimenpojalle
mahtavan kätensä, eikä hänkään malttanut pitää kättänsä selän takana,
vaan astuivat he niin neljäntenä parina kirkkoon.
Kun Grimma istahti muiden viereen morsiuspenkille, rysähti se
paikalla pieniksi palasiksi. Ynnar vieritti silloin kirkkoon suuren
kiven jättiläismorsion istua. Mutta morsian oli niin painava, että
kun hän nousi siitä seisomaan, näkyi kivessä syvät jäljet.
Iltasella, kun Ynnar oli vienyt hänet tupaansa, tuli hänen nälkä. Hän
rutisti yhteen möhkäleeseen viisi leipäkyrsää ja levitti sille naulan
voita. "Eipä tästä juuri kelvollista voileipää synny", sanoi hän,
"mutta kyllä se täksi illaksi välttää".
Seuraavana päivänä meni hän pelloille töihin ja raatoi ja kaivoi, ja
kun tarvis tuli, veti hän sekä auraa että heinäkuormia. Jokaiseksi
ateriakseen pisteli hän nelikon puuroa ja maitokiulun tyhjensi hän
yhdellä siemauksella, mutta eipä sitten Ynnarin tarvinnutkaan tehdä
töitä eikä pitää vetojuhtia. Kun ilma oli kaunis, kuljeskeli hän
kaikessa rauhassa mehiläispesiään katsomassa. Jos taas satoi, kutoi
hän silmukan, pari, nuottaansa, saadakseen ajan kulumaan. Hän muuttui
kovaksi ja kylmäksi Grimmalle ja löi häntä usein, vaikka toinen oli
aina yhtä nöyrä, eikä koskaan valittanut. Joskus kuitenkin sattui,
että Ynnarin äkeät rypyt hetkiseksi silisivät. Se tapahtui aina, kun
kirkonkelloa soitettiin, sillä se oli hänestä ihaninta, mitä saattoi
ajatella. Silloin hänen kasvonsa kirkastuivat. Silloin herkesivät
kylänlapset kesken kisailuansa kuuntelemaan.
Synkempänä kuin muulloin työnsi hän nuottansa nurkkaan hiljaisella
pääsiäisviikolla, jolloin kello oli tehty mykäksi käärimällä olkia
sen kieleen. Hän sammutti tulen liedeltä heti auringon laskettua ja
piirusti ristin oveen, sillä niinä öinä hiiviskelivät noita-akat
kyliä ja kirnusivat lähteitä ja kaivoja. Eikä ollut suinkaan viisasta
ärsyttää menninkäisiä uteliaasti tirkistelemällä niitä ovenraosta,
vaan hän ryömi aikaisin makuulle ja veti peitteen korvilleen. Grimma
istui yksinään lämmittelemässä kuuman tuhan ääressä ja oli kovin
iloissaan, kun ei tarvinnut kuulla sitä pelättyä kuminaa.
Vuoreneukko tuli silloin ovelle ja kuiskasi: "Tyttäreni, kuule, mitä
sanon! Onko rakkautesi saattanut sinut unohtamaan huomenlahjasi? Tänä
yönä et tapaa ketään kulkijoita tiellä. Ota tuon punaisen vasikan
kaulasta kello! Heitä se ilmaan ja laske se lentämään, mutta eksytä
se niin, ettei se enään osaa tänne, vaan jättää meidät, jättiläiset,
rauhaan. Näinä öinä tahtovat kaikki siunatut kellot vapautua
kytkyimistänsä ja lennellä mielinmäärin. Äskenkin liiteli niitä
kuusi, seitsemän kappaletta tuon pilviseinän yli."
Grimma istui kauvan mietteissään. Vihdoin kääräisi hän viitan ylleen,
astui yöhön ja irroitti kellon hirrestä. Mutta ennenkuin hän päästi
sen käsistään, huusi hän kellon mustaan kitaan: "Jopa sinut tavotin,
kello. Jos mielit joskus kotiin löytää, niin älä pysähdy, ennenkuin
kuulet minun huutavan sinua!"
Kello keinuili poispäin läpi ilman. Se heilahutti olkiin käärittyä
palaansa taivaan tähtikuvun alla ja lauloi käheästi ja kolkosti:
"Roomaan, Roomaan, pyhään Roomaan!"
Pääsiäis-aamuna hyppäsivät kaikkien kylien lapset puolipukeissaan
kaikista tuvista, paukuttivat käsiänsä ja huusivat: "Kuulkaa, nyt
ovat meidän rakat kellomme palanneet jälleen takaisin!" Sillä
jälleen kiiriskeli kellojen kumina pitäjästä pitäjään. Vain Ynnärin
kylässä vallitsi hiljaisuus, ja lapset seisoivat siellä alakuloisina
odottelemassa.
Kun Grimma kuuli, kuinka kaipaavasti hänen miehensä huokaili, luuli
hän sydämensä pakahtuvan. Hän ei voinut kestää kauvempaa, vaan riensi
alas järven jäälle. Hän näki silloin kodittoman kellon palanneen
Roomasta, ja nyt liiteli se etsien pienenä pisteenä korkealla
ilmassa, valmiina iki-ajoiksi lähtemään Lappiin.
Enempää siekailematta huusi hän silloin: "Kello, tule, sinä olet jo
kotona!"
Kello putosi silloin suoraan hänen käsiinsä, iski avannon jäähän ja
alkoi vajota. Ynnar oli seurannut Grimmaa, ja kun hän näki, miten
hän ponnisteli pitääkseen kelloa jäälohkareella, kysyi hän häneltä
muuttuneella äänellä: "Mistä tulee, että sinä, joka olet niin väkevä,
olet vaijeten ottanut niin monta iskua minulta, joka olen aina ollut
niin heikko?"
"Etkö sinä sitten tiedä", vastasi Grimma, "että kun jostakin pitää,
niin sietää kaikki? Ja kun sinä nyt olet puhunut hyviä sanoja
minulle, kärsisin minä mielelläni kellonsoittoakin. Mutta nyt on se
liian myöhäistä. Kello on minua väkevämpi."
Hänen näin puhuessaan murtui jää yhä enemmän ja enemmän, ja kello
veti hänet mukanansa syvyyteen.
Sille kohtaa jäi ikuisiksi ajoiksi avanto, joka ei jäätynyt
paukkuvimmallakaan pakkasella. Ja suurina juhlaöinä kuultiin vielä
kellon kumajavan alhaalla järven pohjassa. Mutta Ynnar katui
kovuuttansa uskollista Grimmaa kohtaan ja suri häntä niin haikeasti,
ettei enää viihtynyt vanhassa kodissaan. Hän painoi hatun päähänsä,
tarttui sauvaansa ja lähti vaeltamaan pyhiin, ja sai hautansa
kaukana, kaukana maailmalla.