Erääseen Smålannin talonpoikaistaloon tuli kerran mies viulu
kainalossa ja pyrki vuosikaupoilla rengiksi. Palkakseen ei hän
pyytänyt mitään muuta kuin ruostuneen ja kelpaamattoman viikaterämän
luuvan seinältä. Isäntä havaitsi ehdot sangen edullisiksi ja vastasi
empimättä myöntävästi.
Renki ei ollut hullumpi naamaltaan, mutta pian huomattiin, että hän
oli harvapuheinen ja raskasmielinen, ja ettei häneltä työ enään
oikein sujunut. Hän piti aina lakin päässään, olipa sitte tuvassa
kuinka kuuma tahansa, ja veti sen hyvin mielellään silmiensä
peitoksi. Kun juhlakynttilät paloivat pöydällä, ei hän koskaan
kohottanut katsettansa, vaan istui kumartuneena lautasensa yli. Sillä
tavoin saattoi hän tuntikausia kuunnella kaikkea, mitä puhuttiin,
mitä suurimmalla hartaudella, aivankuin olisi jokainen ihmissana
ollut halutuin aarre. Korkeimmalle kiihtyi hänen tarkkaavaisuutensa
silloin, kun joku läheisen luostarin munkeista lynkytti sauvansa
nojassa taloon terveisille. "Hyvä työ", tapasi munkki sanoa, "on
kaikkien ilojen ilo ja ikäänkuin tuulahdus autuuden mailta".
Jouluna, kun pahnat oli levitetty lattialle, istuutui isäntä väkineen
pöytään kolminaisuuskynttilän ympäri. Köyhät kiertolaiset, jotka
kolkuttivat ovelle, saivat nekin, ystävällisemmin kuin muulloin,
ateriansa sinä iltana, ja tupaan kerääntyi vähitellen paljon ihmisiä.
Toa-tytär lennätti pöydälle puuron; hän oli paljain jaloin, hänen
pukunaan oli kauniinsininen hame ja niin monin hopeapalloin ja
-helyin koristeltu pusero, että kävi aika kilinä ja kalina, kun hän
astua tassutteli pehmeillä oljilla. Täyttäessään rengin lautasta
sanoi hän: "Sinulla on viulut ja kaikki, etkä sinä ole kuitenkaan
sitä meille koskaan soittanut. Nyt menen minä hakemaan viulusi ja
sinä soitat jouluvirren. Siitä tulee niin iloiseksi ja onnelliseksi
kun saa oikein itkeä."
Renki painui yhä kumarampaan ja mumisi epäselvästi. "Parempaa
minä sinulle soisin, Toa. Ne kyyneleet, mitä sinä silloin saisit
vuodattaa, sinut lopulta surmaisivat."
Tyttö tahtoi kuitenkin lähteä hakemaan viulua, mutta juuri silloin
nousi isäntä seisomaan, juodakseen ensimäisen maljan Jumalan
kunniaksi vanhan tavan mukaan. Isäntä ryyppäsi ensin pari siemausta
sarkasta, samoin tekivät hänen vaimonsa ja tyttärensä, ja sarkka
lähti kiertämään. Kun se tuli pöydän toiseen päähän, missä renki
istui, huomattiin hänen kalpenevan ja laskevan sarkan kädestään simaa
maistamattakaan.
"Paljasta pääsi, mies, ja juo Jumalan kunniaksi!" kiljaisi isäntä
vimmoissaan, ja meni sieppaamaan lakin hänen päästään. Kun tukka
silloin valahti olkapäille, oli se aivan viheriäistä kuin järviruoho.
Useita kertoja yritti renki totella ja nostaa sarkan huulilleen,
mutta käsi vaipui voimatonna alas, niin että sarkka kolahti pöytää
vasten. Hän katsahti rukoilevasti isäntään, ja nyt, kun kynttilän
valo paistoi suoraan hänen silmiinsä, ei hän voinut kauvempaa
salata, että ne alituisesti vaihtelivat väriään. Väliin olivat ne
säkenöivän viheriäiset kuin syvä vesi, ja väliin valkeat. Mutta
niin sanomatonta epätoivoa kuin se, joka niistä silmistä puhui, ei
ollut kukaan ihminen ennen nähnyt. Hyvästiä heittämättä kääntyi hän
pitkään huoaten ovelle ja painui ulos. "Eikö siis minulle löydy
mitään vapahdusta", voihki hän, "minulle kadotetulle, minulle
ijankaikkisesti kadotetulle!" Kaikki tuvassa-olijat valtasi kammo,
ja isäntä sanoi: "Se oli vetehinen tuolta ha'an joesta. Nyt alan
ymmärtää. Rauta auttaa noitakeinoja vastaan, ja siksi tahtoi hän
palvella kokonaisen vuoden ruostuneesta viikatekulusta. Hän aikoi kai
tuskiaan huojentaakseen laskea sen rinnoilleen. Pyhä Neitsyt, varjele
taloani, jonne moinen vieras oli tunkeutunut!"
Mainio joulupuuro ei tahtonut sinä iltana oikein maistua, vaan kaikki
menivät hyvin aikaisin levolle.
Toa oli pitänyt paljon muukalaisesta, koska tämä oli aina niin
hiljainen, eikä mennyt koskaan illatsuihin naapuritaloihin. Viulu
oli hänen ainoa omaisuutensa ja hän huolehti siitä kovin. Sentähden
olikin hän antanut sen Toan säilytettäväksi. Kun tyttö nyt tuli
ylisille maata, avasi hän vaate-arkkunsa ja otti viulun esiin.
Se oli ihmeellisen kiiltävää puuta, ja hän näpähytti muutaman kerran
sen kolmea kieltä. Heti alkoi ilma suhista. Pelästyneenä kääri hän
viulun lammasnahkaan, joka oli levällään vaatteiden päällä, ja kätki
sen jälleen arkkuun. Katon käivertyneiden tuohenpalasten välitse
näki hän ulos joulu-yöhön. Ilma oli harmaa kuin lyijy, vaikka lumi
oli pukenut puut lehviin, ja ääni kuiskasi pensaikosta: "Jospa sinä
aavistaisit, miten olen halunnut päästä elämään teidän, ihmisten,
keskuudessanne, nähdäkseni, miten te käyttäydytte tullaksenne
autuaiksi! Toa, anna ainoa lohduttajani takaisin!" Mutta tyttö sulki
sydämensä ja vastasi: "Mitä sinä minulle jätit, sinä kadotettu, ilkeä
henki, sen aion myös pitää. Mene tiehesi, vetehinen!"
Tyttö kuuli hänen huokaavan ja narisevain askelten häipyvän ha'an
läpi joelle päin. Aamulla meni koko talon väki alas joelle, ja nyt
heittelemään kiviä, niin että ne pudota molskahtivat veteen. Sitä
sanottiin vetehisen sitomiseksi. Mutta Toa lukitsi vaate-arkun eikä
hellittänyt avainta luotaan.
Kun oli tullut kesä jälleen ja ensimäinen sato oli korjattu, piti
isäntä kemut kaikille, jotka olivat olleet mukana työssä. Toa seisoi
sininen hame päällä ha'assa. "Kaikkien pyhimysten nimessä, mimmoinen
auringonpaiste!" huudahti hän ja paukutteli käsiään. "Puuttuu vain
soittoniekka." Ja kaikkialla kulisivat lehvät päivän kullassa. Koivu
ja pähkinäpuu, leppä ja pihlaja, kataja ja kuusi, puolanvarret ja
sananjalat ja mehevä ruoho ja viheriä sammal -- kaikki väreili valoa,
ja nopsasti tanssi pienten varjonläikkäin verkko pitkin maata.
Tyttö kiiruhti ylisille, sieppasi viulun ja juoksi luuvaan. Sitten
nousi hän nelikolle, laski käyrän kielille, ja heti alkoi se
elehtiä ja soittaa itsestään. "Mitä sinä ajattelet?" torui häntä
äiti. "Sinähän soitat keijukaistanssia. Kun sinä tulet sen tanssin
yhdenteentoista vaihteeseen, ei mikään voi enää vastustaa lumousta."
Enempää ei vanhus ennättänyt puhua, sillä hänen kurttuiset kätensä
olivat lentäneet lanteille, ja nyt hän pyöriskeli tanhussa niin että
tomu pölisi. Viulu vinkui ja vikisi, korisi ja vaikerteli, hyrisi
ja lauloi, ja puukengät kolisivat. Koko niittoväki tanssi: isäntä
jyväsäkki sylissä ja rengit lakkireuhkat käsissä. Käsi oli kuin
kiinnikasvanut käyrään, ja kun Toa tuli kymmenenteen vaihteeseen,
ei mikään elävä olento voinut enää pysyä asemillaan. Kissa tanssi
maitokulhoineen, talonkoira luunpalasineen, lehmä kelloineen,
mullikka jukoineen. Ja ulkona tiellä pysähtyi hevonen ja alkoi
tanssia ratsastaja selässään. Mutta kun Toa tuli yhdenteentoista
vaihteeseen, silloin alkoivat vaunut ja rattaat pyöriä. Ja penkit
ja pöydät ja purtilot ja pytyt ja pikarit yhtyivät tanssiin. Toa ei
voinut enää seisoa tanssivalla nelikollaan, vaan pyöri vimmattua
vauhtia ympäriinsä ja kiiti alas luuvan rappuja ja painui läpi ha'an
aina joen rannalle saakka.
Kyyneleet kimmelsivät poskipäillä, mutta huulet ja silmät hymyilivät
vastoin hänen tahtoansa. Hän näki vetehisen kiiruhtavan rantaan
mustanruskeassa vedessä. Ja hän oli aivan kuin valkoinen hevonen.
Mutta kun hän nousi vedestä, oli hän jälleen entisensä näköinen. Hän
ojensi tyttöä kohti valuvat käsivartensa ja virkkoi: "Nyt olet sinä
minun, Toa!"
Toa saattoi nähdä hänestä vain vilauksen tuolloin tällöin, sillä
koko ajan täytyi hänen pyöriä hurjaa vauhtia. Kun hän pisti jalkansa
veteen, välähti hänen silmiinsä järviruohon peittämä mutainen luola,
missä vetehinen asui. Siellä täytyisi hänenkin siis istua, tuon
hirviön kumppanina. Saamatta enää milloinkaan sytyttää joulukynttilää
tai kuulla kirkonkellojen mahtavaa kuminaa! Huulet avautuivat monet
kerrat, mutta puhetta ei syntynyt. Vihdoin sai hän kuiskatuksi: "Niin
pahaako sinä minulle suotkin?"
Vetehisen rinta kohosi. Käsivarret vaipuivat alas, ja hän kääntyili
kaikille tahoille, ikäänkuin jotakin etsien. Lopulta tarttui hän
tyttöä hameesta, niin että hänen täytyi pysähtyä, ja sanoi hänelle:
"Huuda isällesi, että hän heittää tänne sen viikatteen sieltä luuvan
seinältä... jos hän vielä siihen kykenee."
Tyttö teki työtä käskettyä. Kun vetehinen sai viikatteen, leikkasi
hän yhdellä vetäisyllä viulun kielet poikki. Soitto taukosi ja
tyttö vaipui menehtyneenä nurmikolle ja ojensi viulun vetehiselle.
Laitellessaan kieliä uudelleen kuntoon puheli vetehinen: "Ei,
minä en voi tosiaankaan suoda sinulle niin pahaa. Minä olin liian
kauvan ihmisten luona. Minä näen, miten he käyttäytyvät tullakseen
autuaiksi. Ja autuudeksi tahtoisin sanoa sitäkin, kun saa soittaa
kieliä, jotka ovat pakottaneet hyvän ihmisen itkemään. Nyt tiedän
vapahtajani elävän."
Sen sanottuaan sukelsi hän viulu kainalossa veteen ja häipyi
näkyvistä.
Satoja vuosia jälkeenpäin sattui vielä öisin, kun joen vesi hopeana
kimalteli, että paimen tai eräretkiltään palajava metsästäjä kuuli
hänen surullisen, vienon soittonsa. Mutta häntä itseään ei enää
milloinkaan nähty, ei päivän paistaessa eikä kuun kumottaessa.