Pakanallisen tanhun töminä ja pakanallisten laulujen juohotus
kuului vielä vanhoista uhrilehdoista. Eteläisissä metsissä asuvain
götalaisten pihoilta raikui kisan humu ja huilun piipatus, mutta
mitä syvemmälle polku painui svealaisten maahan, sitä vakavammaksi
ja synkemmäksi kävi elämä. Harvasanaisena ja ankarana istui isäntä
penkillä ja punoi joutsensa jännettä, ja Uppsalan jumalainhuoneessa
valaisivat vielä soihdut svealaisten veri-uhreja. Kastetut kuninkaat
asuivat mieluummin Länsigötanmaassa, ja he olivat rakentaneet sinne
paljon kirkkoja. Erään sellaisen kuninkaan nimi oli Inge. Hän
ratsasti kyllä käräjille Uppsalaan, mutta kieltäytyi pirskoittamasta
temppeliä uhriverellä, ja kansa karkoitti hänet kiviä heitellen.
Hänen lankonsa Uhri-Sven nousi silloin kummulle ja lupasi uhrata.
Siitä hän saikin nimensä. Hänet ottivat svealaiset kuninkaakseen,
ja hän tuhri jumalia hevosenverellä. Varhain eräänä aamuna ennen
kukonlaulua yllätti hänet Inge ja poltti hänet taloineen päivineen.
Jumalain-huone alkoi sitten vähitellen rappeutua, ja sen sijalle
rakennettiin samainen kirkko, joka vieläkin kohottaa harmaan torninsa
ilmoihin sukukumpujen lähettyvillä.
Vanha Sverker oli nyt kuninkaana, ja väitetty on, vaikka se väite
lieneekin tarua, hänen olleen Uhri-Svenin heimoa. Hänellä oli
Itägötanmaassa linna kallioniemellä Vätternin rannalla. Hän istuskeli
enimmäkseen pyöreän akkunaisen ääressä ja tuijotti synkkämetsäistä
Om-vuorta kohti.
Vuoren juurella kuvasteli Alvastran äskettäin rakennettu luostari
kirkkonsa päätyä munkkien kalalammikkoon. Se oli rauhallinen soppi,
missä nuoret hedelmäpuut ja pyökit versoivat, ja vaeltajat saivat
pahoina aikoina uutta rohkeutta, kuullessaan kellon läppäykset
luostarista. Vasta silloin rohkenivat he pistää miekan tuppeen ja
toivoa turvallisempaa yösuojaa kuin ennen. Kiitollisina polvistuivat
he paadelle, jonka alle Sverkerin ensimäinen kuningatar Ulvhild oli
haudattu. Munkit laskivat palavia kynttilöitä haudalle ja kertoivat,
miten hän oli rakennuttanut luostarin huomenlahjallaan ja miten hän
oli aina ollut heille hellä äiti.
Vuosien uurtamana, musta-ihoisena istui vanha Sverker
akkunapenkillään. Hän oli ollut muinen kaunis mies, jonka silmät
kiilsivät kevytmielisyyttä ja joka oli innokkaimmin tanhunnut
götalaisten huilujen piipattaessa. Harmaja tukka, joka paikoittain
vielä oli mustaa, liehui nyt sinne tänne viimassa. Takki riippui
löyhänä ja irtonaisena ohuilla olkapäillä. Se oli kyllä silkkiä,
mutta se oli kovin kulunut ja huolimattomasti pidelty, ikäänkuin
olisi sen omistajalle kaikki komeus ja loisto aikoja sitten muuttunut
tyhjäksi turhuudeksi. Sen sijaan rakasti hän lapsiansa. Heille
lahjoitti hän tuhlaten kaikkea, sekä rakkautta että koruja. Tyttäret
istuivat hänen ympärillään, poskipäät maalattuina ja kultavanteet
tukassa, ja lauloivat ja ompelivat.
Päivänä muuanna tuli smålantilaisia myymään hirvennahkoja ja
metsänriistaa. Heillä oli vaimot ja lapset mukanaan, ja iloinen
elämä syntyi pihamaalla. Juhana, hänen ainoa poikansa, juoksi
heidän joukkoonsa, ja kun hän vihdoin hurjasti temmellettyään ja
riehuttuaan väsyneenä ja palavissaan hoippuroi saliin takaisin,
olivat hänen komeat vaatteensa rääsyinä. "Leikin tuolla alhaalla
pienen smålantilaistytön kanssa, jonka nimi oli Blenda", huohotti hän
ja kävi kopeana ja uhmaillen isänsä eteen. "Näetkö, isä, miten olen
repinyt uudet vaatteeni? Etkö anna minua nyt selkään?"
"Niinpä niin, miksi et milloinkaan rankaise häntä, isä?" huusivat
tyttäret ja pistivät neulan ompeleeseensa.
Sverker ojensi heille kätensä ja sulki silmänsä. "Itseäni on minua
kylliksi rangaistu", sanoi hän matalalla äänellä. "Miksi muita
rankaisisin? Ihana välkyntä väikkyy sormienne jalokivillä, ja kiven
voin minä lyödä palasiksi, mutta välkyntää en tavota koskaan. Ellen
voi vaikuttaa sieluunne hyvin ja viisain sanoin, lapseni, mitä
auttaa silloin kurittava vitsa? Poikani, kaikki ruumiillinen on
vain valevaatetusta, niinkuin sinun rikkinäinen viittasi, ja hajoaa
pian. Mitä siis hyödyttää selkäsauna? Anna minun istua nurkassa
ajatuksineni."
Muuan kerjäläisnainen, joka oli kulkenut smålantilaisten matkassa,
astui silloin saliin ja sanoi: "Miksi aina akkunan ääressä, kuningas
Sverker? Miksi päivät pääksytysten katse tuijottamassa luostariin
päin?"
"Siksi, että siellä minua hauta odottaa."
"Katsoppas hetkinen minuakin!"
"Olen liian vanha kääntyäkseni ihailemaan kaunista poskiparia."
Kerjäläisnainen veti silloin hunnun kasvoiltaan, ja nyt siinä ei
seisonut enää kerjäläinen, eikä edes nainen, vaan tanskalainen
ruhtinaanpoika. "Nimeni on Olavi", sanoi hän ja astui Sverkerin
luo. "Heimolaiseni aina hurskaasta Nuutti Lavardista asti on
salakavalasti murhattu. Sentähden pakenin luoksesi kerjäläisnaisen
huntu kasvoillani. Vedä miekkasi ja auta minua, kuningas Sverker,
niin autan minä sinua vuorostani. Tiedä", -- hän kumartui hänen
korvaansa ja alensi ääntään -- "että sinulla on vihollisia minun
maassani, jotka himoitsevat sinun kuningaskuntaasi. Ne lähettävät
salaisia kirjeitä hovimiehillesi. Älä milloinkaan nuku molemmat
silmät ummessa, kuningas Sverker!"
Sverker nojasi akkunanlautaan ja tuijotti taas Alvastraa kohti.
"Joka päivä tulee tänne pakolaisia", vastasi hän. "Muutamat kosivat
rikkaita tyttäriäni, kaikki miekkaani. Vaikka te nyt saisittekin
apua -- turmio, turmio on kuitenkin kaiken loppu. Isäni oli pakana
yhdeksänteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, kun minä hänet hurskaasti
iloiten sain viedyksi Kagan kirkkoon. Mutta tuskin oli valkoinen
kastepaita koskettanut hänen hartioitaan, kun hän kaatui kuoliaana
maahan. Ja Ulvhildini! Missä ovat nyt ne onnelliset hetket, jolloin
me kahden istuimme tässä akkunanloukossa? Minulla oli paljon
rautapaitaisia, loistavia ritareita, jotka nyt ruohoittuneiden
taistelukenttiensä mullasta huutavat minulle: Sverker, kun sinä
ajattelet meitä, et voi nukkua! Orjani raahasivat hirsiä ja
rakensivat myllyihin siipiä ja vaunuihin pyöriä, mutta kaikkea
orjantyötä jäytää mato ja pian se mätänee. Yhtä hyvin voisi kaiken
antaa olla tekemättä. Mene vierashuoneeseen, ruhtinaanpoika, siellä
saat kylliksesi seuraa! Sinulla olisi kuitenkin minulle vähemmän
sanomista kuin minun omilla ajatuksillani, kun istun vaieten
yksinäni. Minun ajatukseni ovat ennustajia. Tiedätkö, mitä ne
ennustavat minulle ja jälkeläisilleni? Kurjuutta, kurjuutta!"
Muukalainen meni vierashuoneeseen, mutta Juhana istui hänen viereensä
penkille ja kujeili pakolaisten kanssa. Muutamien päivien kuluttua
eivät he, eivätkä smålantilaiset voineet viipyä enää kauvempaa, ja
Juhana ratsasti heidän perässään pitkän taipaleen ja hoilotteli
pilkkalauluja. Blendan vaaleakutrinen pää kurkisti pelästyneenä
viitan rakosesta, kun hän istui siellä äitinsä takana hevosen
selässä. Mutta Sverkerin punavoiteita paistavat tyttäret nauroivat
kohti kurkkua lehtokäytävässä, eikä kukaan surrut sitä, että vanhus
oli jälleen menettänyt muutamia ystäviä.
Ja hän taipui yhä syvempään yksinäisyyteen. Sillä välin kasvoi Juhana
mieheksi meluavissa juomakemuissa. Kerran sai hän kuulla kahdesta
sisaresta, jotka olivat paljon kauniimpia kuin kaikki muut. Toinen
oli naimisissa erään hallantilaisen päällikön, Kaarlen, kanssa.
Päällikön poissa-ollessa tunkeutui Juhana hänen linnaansa ja ryösti
molemmat sisaret. Silloin nousi nurinaa koko maassa, ja kun hän tuli
käräjille, lyötiin hänet hengiltä.
"Sillä pojalla oli suuri tila sydämessäni", huokasi Sverker
riutuneena viruessaan siinä akkunan ääressä. Nyt oli hänen
tukkansa aivan valkoinen, ja viitta niin väritön kuin vanha purje.
Svealaiset, jotka eivät olleet unohtaneet vanhaa oikeuttansa
asettaa kuninkaita, eivät enää tahtoneet totella häntä. He olivat
valinneet hänen sijalleen Eerikin, jota sitten kuolemansa jälkeen
kutsuttiin Pyhäksi. Jokaisella pikalähetillä, joka vaahtoavalla
hevosellaan karahutti linnan portille ja kiiruhti rappuja ylös, oli
huonoja uutisia kerrottavana. Munkkeja Nydalasta ja Varnhemistä
ja muista luostareista, jotka Sverker oli perustanut, vaelsi läpi
salin kaavuissaan, ja lieden ääressä seisoi roomalainen kardinaali
lämmittelemässä, valtava punainen päähine roikkuen selässä. Vuosi
sitten oli hän tullut Ruotsiin verottamaan maata paavin puolesta
vuotuisella Pietarinpenningillä. Kaikki olivat ääneti, kaikkien
kasvoilla väikkyi tuskallinen ilme, ja Sverker sanoi: "Kuuloni on
tavattomasti tarkistunut yksinäisyydessäni, kardinaali. Useita päiviä
olen jo luullut kuulevani tuhanten rautakenkäisten jalkain tömistävän
tannerta kolmenkymmenen peninkulman päässä täältä. Mutta minä en
kykene nostamaan miekkaani seinältä. Eikä häpeätä, jonka poikani on
sukuumme painanut, kuitenkaan mikään voitto pyyhkisi pois."
Sverker oli oikeassa. Kostaakseen naisten ryöstöä oli Tanskan
kuningas Sven Grate hyökännyt Smålantiin ja kulki nyt Finnvedenin
läpi. Mutta lunta oli paksulta, ja hänen soturinsa hakivat suojaa
taloista, missä voivat. Smålantilaiset majat olivat matalia
hirsitupia, niissä ei ollut tuoleja eikä irtonaisia penkkejä, eikä
muuta akkunaa kuin reppänä turvekatossa. Niihin ei monta miestä
sopinut, ja ylhäällä avonaisella parvella oven yläpuolella ei kukaan
saattanut seisoa vahdissa pakkasella. Useimpien täytyi viettää yönsä
lumihangissa suurten nuotioiden ympärillä. Parvi toisensa jälkeen
luikkikin sentähden kotiinsa Tanskaan. Sven Grate puhallutti silloin
peräytymään, mutta loukattu päällikkö Kaarle viipyi vielä joukkoineen
Värendissä.
Se oli kaukaista syrjäseutua ahtaine laaksoineen ja aarniometsineen,
missä valtaisat tammet ja pyökit ojentelivat oksiaan. Kansa, jolla
oli muinen ollut omat kuninkaat, ajatteli suuria voimastaan ja
muistoistaan, ja etenkin naiselle osotettiin suurta kunniaa. Kun
kosija tuli taloon, heitti neito hansikkaan hänen jalkoihinsa ja
alkoi hänen kanssaan kaksintaistelun. Jos kosija joutui tappiolle,
ajettiin hänet pilkaten ja ivaten tiehensä. Mutta jos hän sai
voiton, oli neito hänelle uskollinen kuolemaan asti. Rumpujen
päristessä ja pillien piipattaessa marssi hääkulkue läpi kylän kuin
sotajoukko ikään, ja morsian istuutui tuolilleen puettuna kypärään ja
rautapaitaan.
Siellä asui Blenda, joka nyt oli roteva nainen ja jonka tukka valui
kahtena palmikkona selälle. Hän lähetti sanan kaikille naisille,
jotka kykenivät käsittelemään seipäitä ja kirveitä ja viikatteita,
että heidän tuli saapua Inglingen kummulle ja tuoda mukaansa parhaat
ruokansa ja voimakkaimmat oluensa. Koska hän kuului kunnioitettuun
talonpoikaissukuun, kiiruhtivat he kaikin noudattamaan hänen
kutsuansa. Vyötäisilleen oli jokainen vihreistä ja punaisista
kangasliuskoista neulonut taistelumerkin.
"Minä olen nähnyt kuningas Sverkerin ja minä tiedän, että meidän
on itse itseämme auttaminen", sanoi hän, noustuaan vanhalle
tuomarinpaikalle kummulla. "Värendin naiset, eivätkö meidän
hääsaattojemme edessä kulje rummuttajat kuin sotajoukkojen, ja emmekö
me peri tasan veljiemme kanssa? Hyvä, rakkaat nuoruuden kisasiskot,
mutta näyttäkäämme myös vaaran hetkellä, ettemme ole huonompia kuin
miehet!"
Kaikista suista kajahti hyväksymishuuto, ja naissotajoukko, johon
oli vähitellen kokoontunut väkeä viidestä kihlakunnasta, marssi
määrätylle paikalle ja rupesi leiriin. Kaunein parvesta meni
vihollisen luo, joka majaili muutamien peninkulmien päässä siitä,
ja sanoi hymyillen: "Älkää enää hävittäkö maatamme! Meidän miehemme
ovat jättäneet meidät ja kaatuneet, ja nyt tahdomme me ruveta teidän
helliksi vaimoiksenne. Hää-ateria jo odottaa!"
Tanskalaiset lähtivät illalla naisten leiriin. Sinne oli pidot
järjestetty useihin tilaviin latoihin, mutta ihmissieluakaan ei
näkynyt. "Kovinpa eukkoraukat peljästyivät, kun heti pötkivät
käpälämäkeen", ivailivat tanskalaiset ja tungeskelivat nälkäisinä
parhaille paikoille. He eivät olleet pitkään aikaan syöneet
kyllikseen, ja he kostivat siis nyt kaksin verroin tappionsa ja
nukahtivat lopulta niille sijoilleen. Silloin rynkäsi Blenda
seuralaisineen metsästä ja pisti ladot tuleen, ja kun miehet
yrittivät ulos, sortuivat he naisten aseisiin.
Kun Blenda oli vihdoin vapauttanut koko Värendin, asetti hän erääseen
vuorenluolaan kivipöydälle maljan Odinille kiitosuhriksi. Pitkät ajat
näkivät talonpojat maljan hohtavan luolasta, mutta lopulta romahti
sisäänkäytävä tukkoon.
Itsenään joulu-iltana, kaksi vuotta tappelun jälkeen, kuultiin
illansuussa voimakasta rummutusta Sverkerin linnan edustalta. Siellä
tuli Blenda värendiläisine naisineen. Kukin oli levittänyt komean
viittansa satulalleen, ja valkoisen hameen yläpuolella liehui
loistavan kirjava pusero. Jokaisen naisen korut vastasivat yhteensä
monen talon hintaa, ja jo hopeavyö taistelumerkin alapuolella painoi
sekin nelisen naulaa. Värendiläisen oikeustavan mukaan hallitsivat he
itse kaikkea. Blenda oli pukenut ylleen voitetun päällikön kypärän ja
rautapaidan, jota koristi mitä kimaltelevin kultasilaus, ja kilvessä
näkyi haarniskoitu nainen polkemassa kaatunutta vihollista.
Sverker oli vähää ennen noussut rekeensä ja lähtenyt ajelemaan, ja
Blenda ratsasti hänen luokseen. "Palkinnoksi taisteluistamme pyydämme
me, Värendin naiset, sinua valalla vahvistamaan meidän ikivanhan
perintö-oikeutemme, sillä sitä varten olemme ratsastaneet tänne niin
kaukaa", puhui hän kirkkaalla äänellään. "Katsos, kuningas Sverker,
joskus sietää sentään läimähytelläkin!"
"Sietää sen, jolla on jotakin menettämistä", vastasi kuningas
Sverker, ja ylhäällä linnassa tanssivat hänen tyttärensä ja vävynsä.
"Te vapaat Värendin naiset, pitäkää vast'edes erikoisena etunanne ja
kunniananne rummuttajanne ja perintö-oikeutenne. Sen vakuudeksi annan
minä kuninkaansanani. Itse olen minä kääntänyt selkäni auringolle."
Hänen varjonsa kulki edellä pitkin tietä reen kiitäessä lohikäärmeen
pää lumen peittämänä. Takana seisoi ajaja ohjat kädessä. Hän sipoi
tuon tuostakin miekkaansa, mutta huomasi, että kuningas vielä saattoi
nähdä hänen varjonsa. "Ajaja", sanoi Sverker, "kuulenpa rahojen
kilisevän taskussasi. Lainaa ne minulle, jotta saan jakaa almuja!
Ehkä on tämä viimeinen joulu-yöni. Astuessani alas Ulvhildin luo
hautaan haluan kertoa hänelle sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa."
Saatuaan rahat käteensä, huomasi hän ne vieraiksi rahoiksi, jotka
hänen vihollisensa olivat salaa lähettäneet ajajalle, taivuttaakseen
tämän puolelleen. Mutta ilta pimeni, ja tähdet alkoivat paistaa, ja
Sverker ajoi ajamistaan talosta taloon. Hän astui köyhien majoihin
lahjoineen ja istuutui hetkiseksi heidän joulupöytänsä ääreen.
"Herra, meidän täytyy kiirehtiä joulusaarnaan Alvastraan", sanoi
vihdoin ajaja ja käänsi re'en. Noustessaan jyrkkää mäentörmää
Ale-puron sillalta täytyi heidän ajaa käymäjalkaa. Vain harvoja
kirkkoonmenijöitä kulki vielä tiellä, ja ajaja tempasi kiireesti
miekkansa ja iski. Elämään kyllästynyt vanha kuningas virui
verissään, hengetönnä re'essä, kun se haltijattomin ohjaksin pysähtyi
luostarin portille.
Sverker haudattiin Alvastraan, samoin kuin hänen jälkeläisensäkin,
ja melkein kaikkia vainosi kuolemaan asti kova kohtalo. Ale-puron
partaalle on pystytetty muistokivi.
Blenda kerrotaan haudatun kotiseudulleen erääseen tarhaan Värnlandan
kylän lähettyville, ja tarina lisää, että viheriöivälle kummulle
yleni solakka tammi.