Talo oli suuri ja sen maat avarat, ja pähkinälehto levisi pihan
takana, ja siinä lehdossa kasvoi mitä mainioimpia pähkinöitä.
Kun eivät talon vanhukset enää jaksaneet olla työssä pellolla
liikkuivat he sen sijaan talossa hiljaisina ja viisaina ja
kohentelivat tuota ja tätä, mikä oli kohentamisen tarpeessa.
Heidän unensa ei ollut raskas niinkuin nuorten vaan havahtuivat he
pienimpäänkin meluun. Jos hevoset tömistelivät rauhattomina tallissa,
tai jos ukkonen alkoi jyristä, lähtivät vanhukset heti katsastamaan,
ettei mitään vahinkoa tapahtuisi. Vasta kun he olivat kuolleet ja
poissa, huomattiin selvään, kuinka suuri hyöty heistä oli ollut.
Niin oli vaeltanut poika isän, sukupolvi sukupolven jälkeen. Ja kun
joulukuu tuli pimeineen, kokoontui talonväki tupaan ja uhrasi heidän
muistolleen.
Oli vaikeata uskoa, ettei suvun vanhin kanta-isä enää kohennellen
kuljeskelisi talossaan toisten nukkuessa. Monet luulivat nähneensäkin
vilauksen hänestä luuvassa tai pimeässä syöttökäytävässä seimien
edessä ja kaikki sanoivat häntä tontuksi. Valoisina kesä-öinä
kuulivat he väliin tontun takovan ja vasaroivan, kun jotakin oli
rakenteilla tai korjattavana. Tunti keskiyön jälkeen oli hän jo
jalkeilla ja puida jytisteli pestynä ja huolellisena yhtä tähkää
kerrallaan. Vaikka työ kävikin hitaasti, karttuivat sentään hänen
ahkeruutensa avulla ladot ja jyvähinkalot täpösen täyteen, ja hän toi
hyvinvointia taloon.
Nyt oli kaksi veljestä, Amunde ja Faste, perinyt talon. He
tahtoivat jakaa kaikki tasan ja istuivat molemmat veljellisesti
kunnia-istuimella. Amunde oli vakava mieleltään, mutta Faste, joka
oli vasta viidentoistavuotias, piti enemmän leikistä ja kujeilusta.
Häntä nukutti aina paljon ankarammin aamulla kuin illalla. Mutta
silloin mäjähytti tonttu häntä aika navakasti jalkapohjiin, niin että
hänen oli kavahdettava ylös sängystä. Ja sitten sitä hieroskeltiin
silmiä, kunnes tuli lopulta lähtö panemaan hevosille aamusilput.
Kun ensimäinen suuri juhla-ilta saapui, sanoi Amunde: "Älä unohda,
veliseni, viemästä puurovatia hyvälle tontulle ylisrappujen alle!
Minä tiedän, ettei hän mielellään näytä itseään, eikä hän myöskään
tahdo itseään puhuteltavan. Mutta jos sinä nyt sattuisit hänet
näkemään, niin älä nyt ainakaan vedä suutasi viistoon. Sinä ymmärrät
kyllä, että vanhukset juuri sentähden, että he hiljaa tassuttelevat
ympäri taloa ja tuottavat niin suurta hyötyä, helposti närkästyvät,
jos nuoret yrittävät tehdä pilaa heistä. Ja tonttu on totisesti
kaiken sydämenä ja sieluna tässä talossa. Häntä saamme kiittää
menestyksestämme."
Faste sieppasi puurovadin käsiinsä, mutta siitäkös tuli aika
hyppiminen ja takominen ja puhalteleminen, sillä syrjä poltti
ankarasti. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, tukka hyvin vaalea,
melkein lumivalkoinen, huulet hiukan liian paksut, mutta silmät
loistivat iloisesti ja ystävällisesti. "Olisipa tosiaankin hauska
nähdä sitä tonttua", ajatteli hän takoessaan hyppysiään ilmassa,
kun oli laskenut puurovadin maahan. Sen enempää siekailematta ryömi
hän piiloon ylisrappusille. Koska oli ilta, ei häntä lainkaan uni
painanut.
Kun oli tullut hämärä, kuuli hän puulusikan raapivan vadin laitaa.
Hän liukui silloin maahan jyrkkien askelmain juureen ja kurkisti
rappujen alle. Mutta silloin tuli nauru. Tonttu istui siellä vati
koipien välissä ja pitkä parta kainalossa, jottei se painuisi
puuroon ja estäisi häntä syömästä. Harmaissa sarkavaatteissaan hän
siinä istui, punainen piippalakki päässä, kuten kaikilla sen talon
vanhuksilla. Pakkanen oli purrut häntä nenään, ja hän näytti kovin
ijäkkäältä. Ja kuitenkaan ei hän ollut isompi viisivuotiasta lasta.
"Hahahaa!" nauroi Faste. "Nyt minä sinut tavotin, sinä pikkunen ukon
veitikka! Luuletko sinä minun mielivän jäädä tänne maata tonkimaan
niinkuin muut. Ei, aherra ja itaroi sinä ukko vain, siinä teet
oikein. Mutta minunpa sopisi paremmin olla Miklagårdissa sota-urhojen
joukossa, varjelemassa kreikkalaisten kuningasta kultamiekoin."
Tonttu heitti lusikan kädestään ja hypähti pystyyn. Hän heittelehti
jalalta toiselle ja pujahti niin ovelasti Fasten ohitse. Hän oli niin
suutuksissaan, että hän oikein puhui, mitä ei ollut tapahtunut ehkä
sataan vuoteen. "Niin", sanoi hän, kääntäen selkänsä. "Mene sinä
vain kreikkalaisten kuninkaan luo! Hän mahtaneekin tarvita uutta
henkivartijaa."
Mutta siitä yöstä lähtien oli menestys ja hyvinvointi lopussa,
sillä tonttu meni matkoihinsa ja kätkeytyi vanhan latorähjän alle
metsänreunaan. Orjat ja elukat alkoivat laihtua ja surkastua. Mitään
ei enää tullut tarpeeksi, sekä yliset että aitat pysyivät aina
tyhjinä. Jyvähinkaloiden pohjalla näkyi vain pieniä kiviä ja tomua
tai kuolleita kärpäsiä. Ja kun puitiin viljaa, saatiin vain olkia ja
akanoita.
Silloin istahti Amunde keskelle kunnia-istuinta, niin ettei
jäänytkään enää tilaa nuoremmalle veljelle. "Talo on käynyt ahtaaksi
kahdelle", sanoi hän synkästi. "Sinä peljästytit hyvän tontun isiemme
talosta. Poistu täältä! En tahdo sinua enää nähdä, vaikka oletkin
veljeni, samaa syntyä kuin minä. Rakenna laiva ja lähde etsimään
kaukomatkaista Ingvaria, missä hän sitten lieneekin maailmalla!
Hän on kotoisin näiltä Mälarin seuduilta, ja hänelle kyllä miehet
kelpaavat, sillä joka vuosi kaatuu puolet hänen joukkiostaan, jos
puheissa on perää. Ja muista aina tämä, mitä nyt sanon: hyväileviä
käsiä tarvitaan, jos mieli viljan kasvaa."
Faste rakensi silloin laivan ja neuloi siihen sarkaisen purjeen.
Sitten valitsi hän parikymmentä urhokkainta miestä mukaansa. He
ripustivat kilpensä laivan partaalle ja pistivät airot veteen -- ja
pian häipyi kototalon korkea katonharja rannan koivujen taa.
Kun meri kimalteli Roslagin luotojen välitse, levitti Faste
käsivartensa lämmintä merituulta vastaan ja huusi: "Tästä lasketti
Rurik-päällikkö svealaisine sotureineen ja perusti suuren
valtakuntansa itään. Olisimmeko me huonompia? Nyt on koko maailma
meidän!"
Syntyi myrsky, ja meri yltyi ankarasti aaltoilemaan, ja juomavesi
alkoi loppua nahkaleileistä, mutta eteenpäin kiisi pursi Itämerta
kohti sitä maata, jota Roslagin sotureiden mukaan nyt sanotaan
ryssien maaksi. Kun oli päästy rantaan, täytyi sauvoa laiva virtaa
ylös, ja vihdoin kangasti kaupunki ristihuippuisine torneineen ja
kupooleineen, jotka kimaltelivat kaikissa sateenkaaren väreissä.
Linnassa istui Rurikin kaukainen jälkeläinen, huolellisesti
pehmeihin turkkeihin kääriytyneenä, säätämässä lakia ylimyksilleen.
Mutta kuningatar, joka ilosta punaisena hypähti peräpenkiltä,
tervehti muukalaisia selvällä svealaisten kielellä, sillä hän oli
Olavi Sylikuninkaan tytär. Ja hän lahjoitti vierailleen paremmat
varustukset. Etelään, yhä etelään kävi kulku leveitä virtoja alas.
Joskus täytyi heidän nousta kuivalle ja laahata laivaansa maata
pitkin. Mutta iltaisin vierailivat he linnoissa, joissa päällikkö
vielä saattoi näyttää heille miekkaa, minkä hänen esi-isänsä oli
tuonut Svitjodista.
Muutamien kuunkierrosten jälkeen muuttui kuitenkin kaikki
toisenlaiseksi. Puut viheriöivät vielä joulun aikaan, ja raskaita
viinimarjaterttuja asetettiin heidän lautaselleen. Mutta minne he
tulivatkin, kaikkialla he kyselivät Ingvar Vaeltajaa.
Vihdoin tapasivat he synkässä metsässä parven ruotsalaisia sotureita.
Faste kiiruhti heidän luokseen. "Missä on Ingvar, päällikkönne?"
kysyi hän. Matkaajain kasvot kirkastuivat, kun he kuulivat hänen
puhuvan isiensä kieltä, mutta he vastasivat murheellisina: "Hiljaa!
hiljaa! jottei kukaan kuule sellaista kysymystä! Koska sinä olet
Mälarin laaksosta kuten mekin, niin seuraa meitä pari askelta ja
sinä saat vastauksen." He veivät hänet viimeisen kuormahevosen luo,
vetivät peitteen syrjään ja näyttivät ruumisarkkua. "Ingvar Vaeltaja
on kuollut", kuiskasivat he. "Viimeisenä tahtonaan käski hän meidän
viedä hänen ruumiinsa kotiin, mutta me tiedämme, ettemme tule
siinä onnistumaan. Ne tahtovat ottaa hänet meiltä ja haudata hänet
pyhimyksenä marmoripatsaan alle vieraaseen kaupunkiin."
Rauhattomuuden häivä kulki Fasten päivänpaahtamain kasvojen yli.
Mutta hän jatkoi matkaansa ja vastasi vain: "Siellä ei uni maistu."
Mutta sotureilleen sanoi hän: "Ingvaria emme saaneet palvella.
Tulkaa, lähtekäämme vahtimiehiksi Miklagårdiin, vartioimaan Kreikan
kuningasta kultamiekoin! Sitä olen minä ikäni halunnut, ja minun käy
aina niinkuin minä tahdon."
Miklagårdin vartiomiehet ratsastivat kuninkaan ympärillä päällikköinä
ja henkivartijoina. Faste sai valkoisen hevosen, jonka kaviot olivat
maalatut punaisiksi. Hän oli muhkein mies koko joukosta, kun hän
istui satulassaan leveärintaisena, sinisilmäisenä, suorasukaisena
ja kaikissa tuulissa yhtä kerskailevana ja uhkarohkeana. Kuninkaan
sisaret heittelivät hänelle lentomuiskuja ristikko-akkunoistaan ja
lähettelivät hänelle hajuvesipulloja ja pieniä kultarahapusseja.
Hän hankki itselleen kultakannukset ja vyön kultarenkaista. Ja
koska hän halusi, että miekka hovimuodin mukaan ei saanut riippua
pystysuorassa, kiinnitti hän raskaan pallon puhtainta kultaa kahvan
päähän. Kun vihdoin kuningas eräänä aamuna tavattiin kuolleena
istuimeltaan, veti Faste toisen purppuratohvelin hänen jalastaan ja
täytti sen aarrekammiosta rannerenkailla ja rintakoruilla. Toisetkin
vartiomiehet olivat puuhassa mukana ja ottivat niin paljon kuin
suinkin voivat käsissään kantaa. Niin oli tapa vartiomiesten kesken,
kun kuningas kuoli Miklagårdissa. Se oli vartiomiesoikeutta se.
Mutta vaikka hän säihkyi jalokiviä, lensi kuitenkin yhä useammin
hänen kasvoilleen sama rauhattomuuden häivä kuin Ingvarin
ruumisarkunkin ääressä. Hän riuhtaisi köynnösruusut akkunansa edestä,
ikäänkuin väsyneenä katselemaan niitä. Liian aikainen vanhuus painoi
leveät kurtut hänen kasvoilleen, eikä uuden kuninkaan lääkäri osannut
auttaa häntä ei taikasauvoillaan eikä rohdoillaan. Kerran, kun hän
valeli suihkulähteen roiskeita otsalleen, näki hän kuvansa vedessä ja
sanoi: "Mikä sinun on, Faste? Oletko ruvennut pelkäämään kuolemaa?
Totisesti, kauheata on olo täällä etelässä, kaiken tämän valkoisen
marmoripaljouden keskellä. Ehkäpä toivut, jos vielä kerran nostat
purjeesi."
Mutta se purje ei ollut enää karkeata sarkaa, vaan puhdasta silkkiä.
Eivätkä hänen soturinsakaan enään olleet entisenlaisiansa. He
olivat oppineet rakastamaan mukavuutta, ja soutu koski kipeästi
käsivarsiin. Mutta kulku kävi siitä huolimatta yhä etelään, yhä
kaukaisempia saaria ja niemekkeitä kohti. Kun kuumuus lopulta
tuli liian polttavaksi, olivat he mielissään saadessaan laskea
erääseen merenpoukamaan, sinisten vuorten väliin. Ja he heittivät
ankkurin satamaan, jonka nimi oli Pireus. Kauvempaa tasankojen
takaa paistoivat päädyt ja marmoripilarit kuin lumi Ateenan
temppelivuorelta.
Soturit kävivät maihin korit käsivarrella kuin toimelliset
perheenemännät ikään ja ottivat, mitä tarvitsivat. Niin tapasivat
he vihdoin neljä marmorileijonaa. He eivät olleet koskaan nähneet
eläviä leijonia, ja he asettuivat ilveillen suurimman ympärille. Se
oli paljon pitempi pisintä miestä, ja sen suu oli hiukan raollaan,
ikäänkuin olisi se läähöttänyt palavissaan.
"Vouv, vouv! Kas, millaisen hallin ovatkin panneet tuohon meitä
pelottelemaani" huusivat he ja osoittelivat leijonaa sormillaan.
"Eiköpä sopisi hieman häntääkin heiluttaa, senkin rakki? Etkö näe,
että me seisomme tässä, tuoretta leipää kädessä? Sen olemme ottaneet
herroiltasi."
"Odottakaapas", sanoi Faste kumppaneilleen, jotka nauroivat, niin
että kyyneleet kihoilivat silmiin. "Minä panen koiran kaulaan nauhan,
joka näyttää ikuisiin aikoihin, että hän tänään on saanut uudet
isännät."
Ja hän kiipesi leijonan jalustalle vasara ja taltta kädessä ja
alkoi hakata marmoriin mitä muhkeinta riimukiemuraa. Suuret
riimukirjoitustaiteilijat Öper ja Balle eivät olisi reippaammin
ryhtyneet kirjaamaan jotakin muistokiveä siellä kotona Upplannin
koivujen alla. Mutta vähän ajan kuluttua havaitsi hän vuosien
vieriessä unohtaneensa useita kirjoitusmerkkejä, ja kun vaivaloinen
tehtävä oli vihdoin suoritettu, heitti hän väsyneenä työkalut
käsistään. "En voi enää kauvempaa pettää itseäni", huokasi hän.
"Minun sairauteni on koti-ikävää, ja ellei näköni petä, on teistäkin
monen laita sama. Tarpeeksi kauvan olemme olleet kreikkalaisten
kuninkaan talonvahteina. Nyt saa tämä valkoinen villakoira istua
tässä meidän sijastamme hänen maataan vartioimassa. Hauku julmasti,
vartiokoira, kun vihollinen lähestyy! Uudet isäntäsi sinua niin
käskevät. Hoi, laivamiehet, kokka kohti pohjoista!"
"Niin, kohti pohjoista!" vastasivat soturit ja käänsivät laivan. Ja
niin kuin he soutivat sinä yönä, eivät heidän aironsa usein olleet
viuhuneet vaahdonpärskeiden yli.
Kaksikymmentä talvea oli kulunut, kun Faste jälleen astui veljensä
Amunden tupaan. Mutta nyt oli hän rikas ja hän osti omaa maata. Sen
nurmikentän ympärille, minne uusien rakennusten tuli kohota, laitatti
hän säleaidan pienistä seipäistä ja niiden väliin palmikoiduista
pajunvitsoista, mutta itse tahtoi hän veistää pyhät kunniaistuimen
pylväät. Hän leikkeli niihin satu-eläimiä ja Torin ja Frejn kuvia ja
kaikenlaista kaunista, mitä vain osasi keksiä.
Usein unohtui hän myöhälle valoisaan yöhön pylväänpää polvelle
veistelemään niin että lastut lentelivät. "Ihaninta on kuitenkin
rakentaa omaa taloa", sanoi hän. Silloin näki hän kerran tontun, joka
seisoi siellä rinteellä metsäladon luona.
Hän tiesi nyt, ettei ollut suinkaan vahingoksi puhua hiukan
imarrellen tontuille ja jo pitkät ajat oli hän vilpittömästi katunut
sitä, että oli tullut loukanneeksi niin hyväntahtoista olentoa.
"Kuule, ukkoseni", alkoi hän ja katsoi työhönsä. "Sinä tuomitsit
minut kovaan rangaistukseen, ja minä olen noudattanut tahtoasi. Minä
olen antanut Kreikan kuninkaalle uuden talonvahdin, joka on vaikeinta
kiveä ja joka istuu vartioimassa siellä eteläisen niemen kärjessä,
lähellä maailman etäisintä rantaa. Älä nyt enään ole vihoissasi
minulle!"
Tonttu ei vastannut mitään, seisoa murjottihan siinä vain selin ja
kierteli heinänkortta hyppysissään. Mutta jo seuraavana yönä kuului
hänen pikku vasaraisensa nakuttelevan hirsikasalla, ja ajan oloon
alkoi Fasten talo menestyä mitä parhaiten. Keskelle pihaa istutti
hän saarnenvesan hoidokkipuuksi, mutta kun sen oksat alkoivat
levittää varjoa, oli hän jo hyvin vanha. Silloin tapasi hän koota
lapsensa ympärilleen ja kertoa heille, mitä Amunde oli hänelle
opettanut. "Muistakaa", sanoi hän, "että tarvitaan toimelias tonttu
ja hyväilevät kädet, jos mieli viljan kasvaa".
Kirjoleijona istui sitten monta sataa vuotta vartioimassa Pireuksen
satamaa. Vihdoin raastoivat sotienkävijät leijonan laivoilleen ja
veivät sen tuohon satumaiseen saarikaupunkiin Venedigiin, missä ei
ole vaunuja, vaan veneitä, eikä hevosia, vaan ahavoituneita soutajia,
jotka laulavat ja näppäilevät kitaransa kieliä. Ylväs Venedig on
erääseen palatsiinsa koonnut suuret määrät lippuja ja aseita ja
laivanmalleja, jotka valaisevat menneiden aikojen merenkulkua ja
merenherruutta. Sisäänkäytävän lähettyvillä istuu siellä vielä
tänä päivänä vanha kirjoleijona, muinaisruotsalaiset riimukiemurat
marmorissaan. Mutta kirjaimet ovat niin kuluneet, ettei kukaan enää
voi niitä selittää, vaan saa jokainen rakentaa niiden perustalle
minkä tarinan parhaaksi näkee. Niin käy usein, kun meidän on
kertominen kaukaisten aikojen tapahtumista.