Eerikki Voittoisa oli nainut erään rikkaan talonpojan,
Skaguls-Tosten, tyttären. Tämä tytär oli kovin ylpeä monista
kartanoistaan, ja häntä sanominkin Sigrid Äveriääksi.
Eerikki Voittoisa ei voinut lopulta kauvempaa viihtyä niin
kovasydämisen naisen kanssa, vaan otti itselleen toisen vaimon. Mutta
ensin lahjoitti hän Sigrid Äveriäälle useimmat Adilsin-aikaisista
kultakalleuksista ja lähetti hänet sitten maatilalleen takaisin.
Siellä istui hän kunniaistuimella kullankirjaillussa hunnussaan ja
näädännahkaviitassaan, paksut kultarenkaat ranteissa ja kaulassa.
Hän oli helakan vaalea ja roteva ja voimakas kuin jättinainen, eikä
kosijoita puuttunut. Mutta hän ymmärsi, että he ajattelivat etupäässä
hänen rikkauksiaan. Hymyillen joi hän heidän maljansa simasarvesta,
mutta kun he olivat asettuneet makuulle, sytytti hän talon tuleen ja
poltti heidät sinne. Sitten ratsasti hän sen suuremmasti surematta
johonkin toiseen kartanoonsa. "Opetanpa pikkukuninkaita kosiskelemaan
naista, joka on ollut Eerikki Voittoisan puolisona", sanoi hän.
Viimein saapui parvi norjalaisia lähettiläitä. He astuivat
kunnia-istuimen eteen ja ojensivat hänelle tavattoman suuren,
kullankimaltelevan renkaan. "Muistatko vanhoja päiviä?" tervehtivät
he. "Yöllä ennen Fyriskentän tappelua lupasi Eerikki Voittoisa
itsensä Odinille kymmenen vuoden kuluttua, jos vain jumala antaisi
hänelle voiton. Aika vierii nopeasti, sinä kylmäsydäminen nainen!
Ne kymmenen vuotta ovat nyt lopussa, ja Eerikki Voittoisa on mennyt
Odinin luo. Kuningas Olavi Tryggvenpoika Norjasta ei liene urhoudessa
häntä huonompi. Hän lähettää sinulle kosiolahjaksi tämän kultarenkaan
ja pyytää tavata sinua joen rannalla valtakuntien rajalla, kun kevät
lähestyy."
Sigrid Äveriäs kiersi renkaan leveälle, hohtavanvalkoiselle
käsivarrelleen. Mutta rengas oli niin painava, että hänen täytyi
tukea kyynärpäätä toisella kädellä. "Onpa se raskasta kultaa,
jota ei Sigrid Äveriäs jaksa nostaa", vastasi hän ja lupasi tulla
kohtaukseen. Mutta rengas luisui käsivarrelta ja vieri pitkin lattiaa.
Lähettilästen poistuttua huomasi hän molempain seppäinsä
punniskelevan rengasta käsissään ja kuiskailevan keskenään.
Kuningatar viittasi sepät luokseen ja kysyi, miksi he tekivät
pilaa renkaasta. Ensin he eivät tahtoneet tunnustaa, mutta lopulta
täytyi heidän puhua suora totuus. "Rengas on väärä", sanoivat he.
Kun hän sitten käski särkemään sen, havaittiinkin sen sisältävän
pelkkää kuparia. Muutamat hovimiehet, jotka olivat käyneet Norjassa,
muistelivat nähneensä samaisen renkaan toimittamassa kolkuttimen
virkaa Laden jumalainhuoneen ovella.
"Olavin petokset eivät pysähtyne tähän", huudahti hän vihastuneena.
Mutta kun kevät koitti, ratsasti Sigrid kuitenkin Kungahällaan häntä
tapaamaan.
Hänen laivansa lähestyessä ulapalla, näki Sigrid solakan miehen
hyppivän kuin leikillään pitkin ojennettuja airoja vaahtoavain
aaltojen yläpuolella, vaikka tuuli oli ankara. "Se on Olavi
Tryggvenpoika", sorisi hänen seurueensa. "Hän on urheilussa notkein,
kiipeilyssä rohkein. Norjan korkeimman tunturin huipulle on hän
ripustanut kilpensä."
Hän hypähti maihin, reippaana ja kauniina, ja ojensi Sigridille
kätensä. Kultakypärä kimalteli auringossa ja hehkuvanpunainen viitta
liehui, kun hän johdatti Sigridiä saliin kunnia-istuimelle. Mutta
kun he istuivat ja kaikessa ystävyydessä puhelivat pitävänsä häitä
talvella, alkoi hän viittailla siihen suuntaan, että Sigridin tulisi
antaa kastaa itsensä, sillä hän oli innokas kristitty. Silloin
synkistyi heti Sigrid Äveriään muoto, ja hän vastasi pilkallisesti:
"Enpä aio sinun takiasi luopua uskosta, jota tähän asti olen
tunnustanut, ja heimolaiseni ennen minua."
Olavi Tryggvenpoika hypähti kiivaasti seisaalleen ja löi häntä
hansikkaallaan päin kasvoja. "Sinä pakananarttu, miksi ottaisinkaan
sinut puolisokseni!" huusi hän vihansa vimmoissa. Sigrid istui
kuolonkalpeana kunniaistuimellaan, punainen viiru ohimoilla iskun
jäljeltä. "Tästä vielä sinun tuhosi tulee", sähisi Sigrid, Olavin
poistuessa laivoilleen.
"Miten saan tarpeeksi voimaa rangaistakseni niin suurta
soturikuningasta, koko Pohjolan kuulua?" ajatteli Sigrid itseksensä,
eivätkä hänen kultarenkaansa ja näädännahkaturkkinsa tuottaneet
hänelle enää mitään iloa. "Harald Sinihampaan pojassa, mahtavassa
Tanskan Sven Kaksiparrassa, olisi ehkä miestä minua auttamaan." Ja
kun Sven Kaksiparran lähettiläät hiukkaista myöhemmin tulivat häntä
kosimaan, antoi hän myöntävän vastauksen ja seurasi heitä.
Sven Kaksiparta oli kavaluudella pakottanut sisarensa Tyran menemään
kuningattareksi eräälle vanhalle pakanakuninkaalle vendien maassa.
Tyra ei tahtonut syödä eikä juoda, sitten kun hänet oli viety
raihnaisen sulhasensa linnaan. Hän kääri hunnun kasvoilleen, niin
ettei kukaan häntä tuntenut, ja pakeni tuon pitkän matkan yli
merten ja läpi metsien Olavi Tryggvenpojan luo Norjaan. Koska Olavi
havaitsi hänet suloiseksi, miellyttäväksi naiseksi, otti hän hänet
kuningattarekseen.
Seuraavana keväänä näytti Tyra hyvin alakuloiselta ja istui usein
yksin ovella ja itki. Eräänä päivänä osti Olavi Tryggvenpoika kadulta
kimpun kukkia, jotka vuodenaikaan nähden olivat tavattoman komeita.
Hän antoi kukat Tyralle, mutta tämäpä työnsi ne kädellään syrjään ja
sanoi: "Suurempia lahjoja tarjottiin minulle vendien maassa, mutta
sinä pelkäät veljeäni Sveniä ja hänen kostonhimoista puolisoaan
etkä uskalla kulkea läpi tanskalaisten maan vaatimaan minun
myötäjäisiäni." Olavi Tryggvenpoika naurahti iloisesti ja ylpeästi ja
lupasi, että hän kyllä tulisi piankin näkemään toista.
Hän oli suurin sankari pohjoisissa maissa niihin aikoihin ja hän oli
luvannut kääntää koko Norjan kristinuskoon. Pakanoita pelmuutteli hän
usein aika tavalla, ja siitä oli hänen miehillään paljon kertomista,
mutta vielä enemmän hänen uljaasta urhoudestaan, ja he seurasivat
häntä uskollisesti kaikkiin vaaroihin.
Hän oli myöskin taitava laivanrakentaja, ja hänen pursiensa paljous
rannalla oli suuri. Mainioimmat niistä olivat Kurki ja Käärme.
Mutta nyt rakennutti hän suurimman laivan, mitä oli milloinkaan
Norjassa nähty, ja sen nimeksi pantiinkin siitä syystä Pitkä Käärme.
Sen emäpuu oli seitsemänkymmentäneljä kyynärää, sitä soudettiin
kolmellakymmenelläneljällä airoparilla, ja sekä keulaa että perää
koristivat kultalaitteet. Siihen laivaan hän nyt astui, valtakuntansa
väkevimmät, komeimmat miehet mukanaan, ja nousi keulakohonteelle.
Hänen laivastossaan oli kuusikymmentä suurta alusta, kun hän purjehti
etelään Öresundin salmesta ohi Tanskan vendien maata kohti.
"Sven, kuninkaani ja puolisoni, nyt on aika kostaa häpeä, jota niin
kauvan olen kantanut", puhkesi silloin puhumaan Sigrid Äveriäs. Pian
saivat Sven Kaksiparran soturit tietää, että sana oli lähetetty
Olavi Sylikuninkaalle, Sigridin ja Eerikki Voittoisan pojalle
Svitjodiin, ja kohta saapuikin kutsuttu, koko svealaisten sotajoukko
ja muhkeimmat laivat mukanaan.
Molemmat kuninkaat asettuivat laivastoineen Svoldersaaren suojiin
lähelle Rygeniä. Tarkoituksena oli äkkiarvaamatta syöstä Olavi
Tryggvenpojan kimppuun, tämän palatessa vendien maasta. Olavi
Sylikuningas, joka sitten muutamia vuosia myöhemmin kääntyi
kristinuskoon ja antoi kastaa itsensä Husabyn lähteessä, istui
peräsuojassa keskustelemassa oppineiden miesten kanssa. Hän oli
perinyt Eerikki Voittoisan korkean kasvun ja puhui mahtavasti ja
käskevästi, mutta hänen päällikkönsä eivät silti suinkaan suutansa
suistaneet, vaan huusivat usein aika kovaa. Vihdoin tuli sana,
että norjalaiset laivat olivat näkyvissä, ja kuninkaat kiiruhtivat
saarelle tappelua katselemaan.
Mutta kotona kuninkaankartanossa käyskenteli Sigrid Äveriäs lattiaa
edes ja takaisin ompele kädessä, neulaa liikahuttamattakaan. "Miksi
te niin alakuloisina istutte, pienet hovipiiat?" kysyi hän. "Siksikö,
että niin moni soturi on nyt poissa? Minä en luulisi koskaan
kaipaavani ketään ihmistä." Mutta kaikki kyllä huomasivat hänen
alituisesti kuulostavan oveen päin.
Niin kului päivä toisensa jälkeen. Tulipa lopulta eräänä iltana
tuultenpurema laivamies ja kompuroi lopen väsyneenä yli korkean
kynnyksen. "Olin Svolderin tappelussa", kertoi hän ja veti henkeä.
"Ilma oli kirkas ja pilvetön. Laiva laivan perään liukui ohi saaren
kärjen, ja joka kerta huusivat päälliköt, että tuo oli nyt Pitkä
Käärme. Vihdoin läheni lohikäärmelaiva, joka oli vielä suurempi kuin
muut, ja kullanhohde etukeulasta ja kiivistä paistoi kuin aurinko
veteen. Se oli Pitkä Käärme."
"Entä Olavi Tryggvenpoika?" kysyi kuningatar kiihkeästi ja heitti
ompeleensa penkille. "Näen selvästi, miten hänen varustuksensa
kimalteli, kun hän seisoi siellä ylhäällä perämiehen rinnalla."
"Nuolia satoi tiheään", vastasi laivamies, niin tappelun muiston
valtaamana, että hän pitkäksi toviksi unohti puhua. "Purje alas!
käski Olavi Tryggvenpoika ja sidotutti kaikki laivat Pitkän Käärmeen
ympärille yhteen. En ole milloinkaan tappelusta paennut, ja Jumalan
kädessä on elämäni. Hänen äänensä oli niin väkevä, että minäkin sen
kuulin, vaikka minä muiden mukana rynkäsin eteenpäin kilpien suojassa
kannelta kannelle. -- Mikä murtui? kysyi hän, kun hänen mainioimman
ampujansa Einari Tambaskälverin joutsi taittui. -- Norja käsistäsi,
kuningas! vastasi mies. -- Minä olin silloin raivannut itselleni
tien aina Pitkälle Käärmeelle asti ja olin juuri hyppäämäisilläni
laivanpartaalle, kun sain aimo töytäyksen ja suistuin veteen. Suo
anteeksi, kuningatar, sitten minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään."
"Sitten on minulla tuoreempia uutisia", huusi ääni ovelta. Ja sisään
hoiperteli toinen laivamies. Hänen vaatteensa olivat niin riekaleina,
että hän tempasi pikkupiikojen viitan ja kääri sen ympärilleen,
jottei esiintyisi kuninkaansalissa niin kurjiin rääsyihin puettuna.
"Minä näin Olavi Tryggvenpojan nostavan kilven päänsä päälle ja
syöksyvän aaltoihin. Koko meri tuli äkkiä ikäänkuin autioksi.
Iloitse, iloitse, kuningatar! Sinä, nainen, kaadoit Pohjolan
urhokkaimman uroon."
Sigrid Äveriäs seisoi sanaakaan sanomatta penkkiin nojaten,
vaipuneena syviin mietteisiin. Ajatuksissaan näki hän edessään
avaran, rajattoman meren, joka oli äkkiä muuttunut ikäänkuin
autioksi. Hänestä tuntui, kuin hyrskyisi meri rantoja ja kareja ja
saaria vasten kaikissa Pohjan valtakunnissa yhtä autiona, sillä
nyt oli Pohjolassa yksi suuri mies vähemmän. Ensi kertaa eläessään
valtasi hänet kaipuu, ja kaikki tunsivat samaa tyhjyyttä kuin hänkin.
Voitonriemuiset kuninkaat ja päälliköt palasivat takaisin ja istuivat
pitämään komeita kemuja. Ja he jakoivat silloin keskenään Norjan
valtakunnan. Mutta usein kesken hauskimman haastelun vaikeni koko
soturipiiri. "Missä on Olavi Tryggvenpoika?" kyselivät he hiljaa.
"Vieläkö hän elää? Ehkä hän riisuikin veden alla rautapaitansa ja ui
johonkin laivaan? Vaikeata on meidän ajatella, että niin suuri mies
olisi äkkiä kadonnut ihmisten ilmoilta. Mutta varmaankin on hän nyt
kuollut."
Sigrid Äveriäs vanheni vähitellen, ja hänen tukkansa muuttui
harmaaksi. Eräänä talvena tuli muuan Jerusaleminretkeilijä
kuninkaankartanoon. Hän oli kotimatkalla Norjaan, ja kun tuli
loimotti hauskasti liedellä, alkoi hän kertoella pyhästä maasta.
"Minua tervehti siellä eräässä luostarissa", puheli hän, "muuan
valkopartainen, korkea vanhus, joka kysyi, vieläkö kansa täällä
ylhäällä Pohjolassa muistelee Olavi Tryggvenpojan päiviä. Oliko
vanhus ehkä Olavi Tryggvenpoika?"
Siihen ei kukaan rohjennut mitään vastata, sillä he kaikki uskoivat
hänet kuolleeksi, mutta mielellään halusivat he sentään ajatella
hänen vielä elävän. Eikä näyttänyt kovin vihalta eikä kostolta se
loiste, joka nyt kimalteli kumaraisen, vanhan kuningattaren silmissä.
Hän istui käsi otsalla ja mietti, miltä sentään olisi mahtanut tuntua
nuoruusvuosinaan seurata moista sankaria, vaikka se sankari oli yhtä
ylväs ja kallionkova kuin hänkin.